Nopea ja sssipulimainen

Captain Beefheart & His Magic Band: Trout Mask Replica (1969, Straight)

Captain Beefheart & His Magic Band: Trout Mask ReplicaViime joulukuussa paremmille musisointimaille siirtynyt Don Van Vliet eli Captain Beefheart on niitä tyyppejä, joiden suhteellisen pitkää uraa ja tinkimättömyyttä omien juttujensa suhteen ei voi kuin ihailla. Miehen 12 studiolevyn mittaisesta diskografiasta epäilemättä tunnetuin on Kuussa kävelemisen vuonna 1969 ilmestynyt kolmoslevy Trout Mask Replica, joka on toiminut nyt vähän yli neljän vuosikymmenen ajan jonkinlaisena luovan hulluuden ja hämyisän avantgardemusan monumenttina.

Itse kuulin Trout Mask Replican ensimmäisen kerran joskus parikymppisenä ja vasta sen jälkeen, kun olin fanittanut muun muassa Tom Waitsia ja Frank Zappaa ja pitänyt näitä kavereita aivan ennenkuulumattoman omaperäisinä artisteina. Niinpä yllätys oli suuri ja “mind blown”-tyyppinen, kun Beefheartin levyllä on kuultavissa aika paljon niitä piirteitä, joita pidin vaikka nyt sit noiden kahden mainitun jannun tuotannossa jotenkin ihan ainutlaatuisen kekseliäinä. Myöhemmin toki selvisi, että Waits ja Zappa tietysti tunnustivat Beefheartilta saamansa vaikutteet ja pitivät tätä asiaankuuluvassa arvossa, mutta muistio ei vaan ollut kulkeutunut mulle asti.

Trout Mask Replica on kaikin puolin aivan omanlaisensa levy, sillä 78 minuutin ja 28 biisin mittaiseen kokonaisuuteen on ahdettu melkoinen tyylien sekamelska. Yleinen linja lienee jossain kokeellisen freejazzin ja rosoisen bluesin välimaastossa, mutta välillä intoudutaan suorastaan rokkailemaan ja välillä Beefheart moikuu menemään ilman mitään säestystä. Levyn lyriikat ovat niin ikään määrittelemättömän sekavat: joissain biiseissä on selkeä tarina, jotkut taas lähinnä sanoja peräkkäin. Häkellyttävää on se, että vaikka koko albumi kuulostaa improvisoidulta revittelyltä, se on kuitenkin suurimmaksi osaksi Beefheartin tarkan ja tarkoituksenmukaisen sävellystyön tulos. Tarinan mukaan sekä biisit että lyriikat syntyivät Van Vlietin ja bändin yhteistyönä ja pääasiassa pianolla, joka oli kapteenille täysin vieras instrumentti. Improvisaatiota muistuttava äänimaailma on siis pitkälti suunnitelmallista hämäystä, sillä oikeasti äänityssessioissa ei sooloilulle ollut sijaa. Metodin toimivuudesta kertonee jotain se, että vielä nykyäänkin, kymmenien kuunteluiden jälkeen, Trout Mask Replicalta löytyy jostain biisistä aina joku uusi kuvio tai koukku, jota ei aiemmin ole tullut kuulleeksi. Ällistyttävää. Sävellys-, harjoittelu- ja äänityssessioihin liittyy jos jonkinlaisia myyttejä ja tarinoita muun muassa Zappan elämäkerrasta. Ihan kaikkia näistä jutuista ei kannata ehkä ihan purematta niellä, mutta joka tapauksessa lienee selvää, että luomisprosessi on ollut yhtä ainutlaatuinen kuin lopputulos.

Levyn hieman… haastavasta luonteesta johtuen on päivänselvää, että Beefheartin mestariteos ei ole kaikkien makuun. Voi olla, että Trout Mask Replicaa pitää sekavana, epärytmisenä ja dadaistisena paskana, jossa ei ole tolkun hiventäkään musiikillisesti eikä lyyrisesti. Ja se on ihan jees. Koska tämä ei ole mitään Beatlesia, en väitä että tästä pitämättömyys tekisi kenestäkään sen huonompaa ihmistä — ja kääntäen, levystä tykkääminen ei ole merkki Todellisten Musiikin Rakastajien subliimiin joukkoon kuulumisesta. Sen verran jokainen on kuitenkin itselleen ja Don Van Vlietille velkaa, että kuuntelee Trout Mask Replican ajatuksella läpi edes kerran ja muodostaa oman mielipiteensä välittämättä paskaakaan siitä, mitä muut ajattelevat.

iTunes

Kyytiin junan

Circle: Rautatie (2010, Ektro Records ektro-065)

Circle: RautatieKun näin alkuvuodesta ei vielä ole ulos pumpsahtanut kauhean suurta määrää huomionarvoisia levyjä niin ajattelin tässä maanantaipalstalla kirjoitella vähän niistä viime vuoden helmistä, jotka eivät syystä tai toisesta päätyneet top seiskaan asti. Näistä ihan ehdottomasti maininnan (ja kuuntelemisen, toki) arvoinen on Circlen, tuon porilaisittain erittäin poikkeuksellisen eli hyvän bändin uusin jamittelu Rautatie, joka on kevyesti yksi viime vuoden parhaita suomalaisia.

Jostain syystä viime vuoden parhaimmistoon valikoitui aika monta konsepti- tai teemalevyä. Myös Rautatie kuuluu tähän joukkoon, tai ainakin siinä määrin kuin Circle-levy nyt voi kauhean koherentti teemalevy edes olla. Lätyn nimi paljastaa, mistä on kyse, eli junallahan tässä matkustellaan ja vaikka kiskojen kolinaa ei nyt ihan räiskyvin värein olekaan maalattu näkyviin, niin tematiikka nousee esiin pitkin levyä sekä lyriikoissa että melodioissa. Sinänsähän junan puksutus ja raiteilla reissaaminen muistuttaa henkisesti krautrockin rytmikkään jurnuttavaa runttausta, ja tämä fiilis kyllä välittyy Rautatien biiseistä. Circle-asteikolla levy on jopa aika helppoa kuunneltavaa. Välillä toki sukelletaan sisäavaruusosastolle, mutta keskimäärin biisimatsku on timmiä, tarttuvaa ja taidokasta eikä mitään helvetin puolen tunnin progeoopperaa.

Tunnelmallinen junamatka yltyy välillä kiivaammaksi rokkaukseksi, välillä taantuu rauhalliseksi himmailuksi ja parhaimmillaan vie mukanaan lähinnä jotain omituista unta muistuttaviin maisemiin. Ehkä parhaita esimerkkejä tästä trippailusta ovat biisit Lääke ja Kaasukello, joista ensinmainittu on kitaristi Janne Westerlundin vähän pelottavasti laulama hypnoottinen jumitus ja jälkimmäinen puolestaan hitaasti kasvava päätösbiisi, joka jää vainoamaan mielen perukoille kuin etäinen painajainen — mutta siis silleen hyvällä tavalla. Kokonaisuus on väkevä ja tyylistä toiseen hyppiminen jopa saman biisin sisällä toimii.

Kuten kaikki Circleen aiemmin tutustuneet tietävät, bändin diskografia on varsin mittava ja musan… noh, ajoittaisesta avantgardistisuudesta johtuen myös tyylillisesti aika venyvä. Rautatie on kuitenkin sen verran hyvä ja toimiva paketti, että sen voi huoletta sijoittaa Circlen tuotannon parempaan päähän ja jos bändi ei ole entuudestaan tuttu, Porin miesjunan kyytiin voi nousta vaikka sitten tältä asemalta.

Spotify
eMusic
iTunes

Breakbeatia monessa eri asennossa

Lady Sovereign: Public Warning (2006, Def Jam 7625)

lady Sovereign: Public WarningEi ehkä ole kovin pahasti liioiteltua väittää, että 00-luvun loppupuolen paras hiphop on tullut Euroopasta ja vielä spesifisemmin Brittein saarilta. Siinä missä amerikkalaisen hiphopskenen parhaat tuotokset viime vuosilta ovat joko käsittämättömiä, megalomaanisia ja metatasoihin hukkuvia eepoksia (Kanye…) tai kokeellisempaa crossgenre-matskua, Atlantin tällä puolen askarrellaan vielä vähän pienemmissä kuvioissa ja perusasioiden äärellä. Tuotantoarvoiltaan ja soundeiltaan eurohiphop on kotikutoisempaa ja uskaliaampaa kuin jenkkiosasto ja vaikka jonkinkokoisia staroja täältäkin löytyy, on pääosassa vielä onneksi itse musa eikä kaikki artistin persoonaan tai muihin ulkomusiikillisiin seikkoihin liittyvä säätö.

Erityisen tiukkaa kamaa on saanut aikaan hiphopin jokseenkin leimallisesti brittiläinen alalaji, garagen, rapin ja osittain dubstepin pohjalta ponnistava grime. Koko genre on sinänsä aika uusi ja löysi muotonsa vasta 2000-luvulla, joten mukana on sellaista mukavaa tuoreutta. Yksi parhaita (ellei PARAS) grimen edustaja omalla listallani on Lady Sovereignin debyytti Public Warning vuodelta 2006, jolla tämän kiehtovan sekamelskalajityypin parhaat puolet on rullattu hiton vetäväksi paketiksi.

Lady Sovereign (oik. Louise Harman) on taustoiltaan suht stereotyyppinen ryysyistä rikkauksiin -räppäri: mimmi on lähtöisin Lontoon pahamaineisesta Chalkhillistä, innostui teininä rikosten sijaan räpäytyksestä, keräsi mainetta piireissä ja erinäisten käänteiden jälkeen päätyi amerikkalaisen Def Jam -levy-yhtiön listoille. Public Warningilla Sov näyttää, mihin taskukokoinen tytönhupakko pystyy skenessä, jota ovat perinteisesti hallinneet isot miehet ja näiden ultramaskuliiniset voimafantasiat. Biisien kuvasto sisältää sinänsä tuttua settiä biletyksestä, “rankasta gettoelämästä”, omista kyvyistä räppääjänä ja niin edelleen, mutta Lady Sovereignin lyriikat ovat poikkeuksellisen kekseliäitä ja nokkelia eikä neidin tarvitse turvautua sukupuolisanaston jatkuvaan esittelyyn kun sanottavaa riittää muutenkin. Sovin flow on myös aivan mielettömän hyvä läpi levyn ja ehdottomiksi helmiksi nousevissa biiseissä Random ja Public Warning suorastaan häkellyttävän sulavaa. Levyn soundit puolestaan ovat arkkityyppistä grimeä, koostuen rapeista breakbeateista, kotikutoisen elektronisista piippailuista ja taidokkaasti käytetyistä sampleista. Välillä tunnelma on ihan törkeän levoton ja lajityypille ominaisen hajanainen äänimaailma pääsee oikeuksiinsa, välillä meno on chillimpää ja hallitumpaa mutta yhtäkaikki toimivaa.

Kokonaisvaltaisesta parhaudestaan huolimatta Public Warning ei silti saavuta täydellisyyttä. Puolivälin jälkeen levy hiukan väsähtää, ja vaikka loppupuolellakin on ihan toimivia vetoja kuten Blah Blah ja Fiddle with the Volume, eivät paukut ole riittäneet aivan koko mitalle. Kaiken lisäksi vimppana biisinä komeilee alkujaan hyvän Love Me or Hate Men remix, jolle on heitetty feattaamaan Missy Elliott. Biisille ja featille on vaikea keksiä mitään muuta tarkoitusta kuin myyntilukujen kasvattaminen Missyn nimellä, mikä on täysin turhaa, sillä Public Warning kyllä toimii ihan Sovereignin omin voimin. Harmillisesti Sovin seuraava lätty, parin vuoden takainen Jigsaw, ei pääse parhaimmillaankaan samalle tasolle kuin debyytti. Uutta matskua pitäisi olla vihdoin luvassa tänä vuonna, joten saa nähdä, palaako leidi ekan levyn laatuun vai pitääkö taas vähän pettyä.

Spotify
iTunes

Susta ei ikinä tuu mitään

Faith No More: Angel Dust (1992, Slash 2-26785)

Faith No More: Angel DustTaisipa olla joskus vuoden 1992 lopulla tai ihan 1993 alkuvuodesta, kun Ruskon kirjaston musiikkihyllystä 13-vuotias Miika teki huikean löydön, nimittäin erään Faith No More -nimisen yhtyeen tuoreehkon pitkäsoiton. Olin kyllä kuullut bändistä ja bändiä jo aiemmin Music TV:n ja Super Channelin musavideoiden kautta ja vaikka Epic, Falling to Pieces ja Midlife Crisis olivatkin tehneet jonkinasteisen vaikutuksen, en ollut jaksanut säästää viikkorahoja kokonaisen levyn ostamiseen. En tiedä, kuka kirjastotädeistä oli vastuussa Angel Dustin hankkimisesta, mutta haluaisin näin blogitse lähes 20 vuotta myöhemmin osoittaa ylitsevuotavan kiitollisuuteni asian johdosta.

Kyseinen albumi nimittäin oli kokonaan kuunneltuna aika tajunnanräjäyttävää matskua. Vaikka tosiaan noihin aikoihin olin jo parin vuoden ajan kuunnellut musiikkia “tosissani” eli silleen vakavalta harrastuspohjalta uutta, hyvää musaa etsien ja myös jo vähän kriittisesti kuunnellen, oli Angel Dust tyylillisesti ja laadullisesti jotain aivan ennenkuulemattoman hyvää settiä rajallinen kokemuspohjani huomioiden. Meininki levyllä oli jännittävämpää ja rokimpaa kuin joku perus-Metallica-hevirunttaus, asenteeltaan vähän punkahtavaa mutta kuitenkin selvästi… hm, melodisempaa ja hiukan rosoista muttei sentään mitään grungea. Jonkinlaisena todisteena Angel Dustin innovatiivisuudesta voi kai pitää sitä, että vielä nykyäänkin levy välttelee tehokkaasti kaikenlaista kategorisointia eikä asetu oikein mihinkään genreen luontevasti. Esikuvia Faith No Moren tuolloiselle soundille ja tyylille varmasti löytyy, sitä en kiistä, mutta niistä sekalaisista aineksista syntyvä piirakka on monessa mielessä ihan oma, jäljittelemätön reseptinsä.

Angel Dust on myös siinä mielessä poikkeuksellinen levy, että se on pysynyt omassa ns. soittokierrossani oikeastaan siitä asti, kun lättyä ekan kerran kuulin. Muutenhan sitä usein huomaa kuuntelevansa levyjä, bändejä tai kokonaisia tyylilajeja silleen kausittain, mutta Angel Dust (tai ehkä Faith No More yleensäkin) on onnistunut pysyttelemään tämän syklisyyden ulkopuolella ja olemaan osana jos jonkinlaisissa käänteissä. Mieleen tulee eräskin Ilosaari-reissu jostain vuodelta 1997, kun Majurin ja Henkan kanssa ajeltiin Turusta Joensuuhun ja epäonnisen sattuman tuloksena mukana oli muistaakseni kokonaista kolme musiikkikasettia: Moonspellin Goat on Fire / Irreligious, Cradle of Filtin Vempire / Dusk and Her Embrace ja tietysti Angel Dust (B-puolella taisi olla Nirvanaa). Näitä sitten veivattiin koko pitkä, pitkä automatka edestakaisin ja jostain syystä Lahden kohdalla paukahti soimaan molempiin suuntiin mennessä Be Aggressive. Good times! Faith No Morea on myös kiittäminen sittemmin kunniakkaasti jatkamani festareillakönyämisuran käyntiinsaattamisesta: bändi nimittäin esiintyi Ruisrockissa 1993 ja vielä syntymäpäivänäni, joten totta kai mun oli AIVAN PAKKO päästä keikalle porukoiden kevyestä vastustuksesta huolimatta. Noh, 14-vuotias on kuitenkin jo melkein aikuinen ja pärjää Ruisrockissa ihan hyvin itsekseen (en tosin muista, millainen vinkumisen ja kinuamisen määrä liittyi siihen, että lopulta lippurahat ja lupa heltisivät) ja kyllä kannatti! Aika lähtemättömästi mieleenpainunut tapahtuma, ekat festarit ja hitto soikoon vielä Faith No More lavalla. Kyseiseen keikkaan liittyy myös tarina Mehukatti-kanisteriin virtsanneesta Mike Pattonista ja siitä, kuinka kyseinen kanisteri päätyi yleisön joukkoon ja virtsa jonkun epäonnisen mutta janoisen festarikävijän suuhun. Anekdootin todenperäisyys on ehkä kyseenalainen, sillä itse kuulin sen ensimmäistä kertaa vähän keikan jälkeen ja seuraavien 17 vuoden aikana ainakin kolmesta täysin eri lähteestä.

No mutta entä itse levy eikä sen oheismuistot? Rakenteeltaan ja rytmitykseltään Angel Dust on ihan helvetin täydellinen. Jo avausbiisi Land of Sunshine tekee selväksi, että tässä ei olla enää tekemisissä Real Thingin aikaisen teiniääni-Pattonin kanssa vaan runttaus tulee olemaan raaempaa ja armotonta eikä mitään funkkipuhaltelua. Jos bändin sisällä oli jo tuohon aikaan niitä sisäisiä ristiriitoja, jotka myöhemmin johtivat miehistövaihdoksiin ja lopulta hajoamiseen, ne eivät Angel Dustilla näy vielä millään tavalla. Pattonin ääni ja sen avulla temppuilu on toki olennainen ja leimallinen osa levyä, mutta sen lisäksi muutkin jäsenet ovat elementissään, vetävät ihan nappisuoritukset ja Patton pysyy suht hyvin aisoissa eikä pääse varastamaan koko souvia.

Biisimateriaali on alusta loppuun erittäin vahvaa ja Angel Dust onkin Faith No Moren levyistä selvästi tasaisin kokonaisuus, jolle ei ole eksynyt mukaan yhtään edes keskinkertaista viisua. Tunnin kesto sujahtaa ohi yllättävän nopeasti, kun levyn yleisvaikutelma on karski ja hikinen, biisit runnotaan läpi tiukalla meiningillä eikä suvantokohtia pahemmin löydy. Levyn päättävä John Barryn Midnight Cowboyn coveri on jotakuinkin täydellinen ja vähän yllättäväkin “lopputekstibiisi”, joka vetää homman nätisti pakettiin. Tulee kuitenkin huomata, että Angel Dustista on liikkeellä myös myöhempi vuonna 1999 julkaistu versio, joka sisältää bonusbiisinä MTV:llä runsaasti soittoaikaa saaneen Commodores-coveri Easyn. Alkujaan B-puoleksi äänitetty ja lopulta omana sinkkunaan julkaistu biisi on silleen pari ekaa kertaa kuunneltuna hauska läppäveto, mutta Angel Dustin loppuun liimattuna aika pitkälti pilaa muuten onnistuneen kokonaisuuden. Vähän tällaista “eka painos”-snobbailua, joo, mutta tosiasioita on ikävä mennä kiistämään.

Bändin muista Patton-ajan levyistä The Real Thing on kenties kokeellisempi, King for a Day, Fool for a Lifetime hiotumpi ja Album of the Year kunnianhimoisempi, mutta tästä huolimatta Angel Dust on mulle ehdottomasti se täydellisin Faith No More -kokemus ja levy, joka mielettömässä loistavuudessaan toimi koko 90-luvun ajan ja miksei oikeastaan edelleenkin jonkinlaisena mittatikkuna, johon muita, tyylillisesti edes läheltä liippaavia levyjä tulee automaattisesti verrattua. Ehdottomasti ja täysin ansaitusti 90-luvun viiden parhaan levyn joukossa ja vahva kiinnitys kärkisijoihin kaikkien aikojen kovimpien äänitteiden listalla.

Spotify
iTunes

Musta hetki

2010 Parhaat #1: The Black Dog — Music for Real Airports

The Black Dog: Music for Real AirportsEnpä olisi vielä viime tammikuussa arvannut, että vuoden 2010 parhaaksi levyksi nousee ambient-teos. Brittiläisten konemusaveteraanien konseptialbumi on kuitenkin niin järjettömän hyvä kokonaisuus ja todennäköisesti myös omalla kohdallani vuoden kuunnelluin levy, joten valinta oli käytännössä aika helppo.

Kuten nimikin sanoo, Music for Real Airports on eräänlainen vastakappale Brian Enon tunnetulle Ambient 1: Music for Airports -levylle. Siinä missä Enon lentokentät ovat modernin, kliinisen futurismin sävyttämiä miellyttäviä paikkoja, Ken Downien ja kumppanien maailmassa terminaalit lohduttomia, jopa pahaenteisen kolkkoja tiloja. Toki matkustaminen voi usein olla iloinen tapahtuma, mutta jokainen, joka on joskus joutunut viettämään pitkiä aikoja lentokentällä, tietää kyllä että harvoin ne kovin viihdyttäviä mestoja ovat. Lentomatkustamiseen ylipäätään liittyy usein jonkinlainen välitilassa olemisen tunne ja dissosiaation kokemus tuhansien matkustajien odottaessa levottomana jatkolentoa, siirtymistä tai aikataulujen muutoksia. Varsinkin post-9/11-maailmassa lentokentät ovat muuttuneet pelkoa ja ahdistusta lietsoviksi paikoiksi, joissa jokainen kanssaihminen on potentiaalinen terroristi ja viattomatkin matkailijat joutuvat auktoriteettien mielivallan kohteeksi järjettömien turvatarkastusten ja sääntöjen ansiosta. Music for Real Airports vangitsee nuo lentokenttien negatiiviset puolet jotakuinkin täydellisesti tunnin mittaiseksi fiilismatkaksi. Positiivisemmassa mielessä levyllä ovat läsnä toiveikas tulevan odottaminen, seikkailullisuus ja jälleennäkemisen ilo, mutta näiden kääntöpuolena pettymykset, katkerat erot ja luopuminen, joita myös usein lentokentillä saa kokea.

Toinen mieleen tuleva vertailukohta itsestäänselvän Music for Airportsin ohella on Vangeliksen äänimaisemalevy The City, joka niin ikään on melkeinpä täydellisen käänteinen versio Music for Real Airportsista. Molemmissa teoksissa käytetyt elementit kuten ihmisten äänet, kaukaiset askeleet ja erilaisten tilojen tuntu ovat samankaltaisia, mutta niistä välittyvä tunnelma niin kovin erilainen. Vangeliksen kaupunki elää, hengittää ja muuttuu aamusta iltaan positiivisissa tunnelmissa, kun taas Black Dogin lentokenttä on pysähtynyt ja hermostuneena epävarmaa tulevaisuutta odottava sokkelo.

Music for Real Airportsin äänimaailma koostuu pitkälti koneellisista ja elektronisista surinoista ja rytmeistä. Osa kappaleista on eleettömän minimalistisia, osa taas kasvaa monikerroksisiksi äänikudelmiksi siinä määrin kuin se ambient-biiseille on edes mahdollista. Lukuisat biiseissä käytetyt samplet kuten kuulutukset, väkijoukkojen ja erilaisten laitteiden äänet on kerätty mistäs muualta kuin lentokentiltä ympäri maailman, joten siinäkin mielessä levyn äänimaisemissa on tiettyä aitouden tunnetta. Parhaimmillaan (vai pahimmillaan? sinä päätät) levyn tunnelma on suorastaan lamaannuttavan ahdistava (Wait Behind this Line), välillä jännittyneen toiveikas (Empty Seat Calculations) ja välillä katkeransuloisella tavalla lohduton (Delay 9). Yksi levyn huippukohdista on elegantti pienoiskappale He Knows, joka herättänee jokaisessa kuulijassa hieman erilaisia assosiaatioita, kuten hyvän instrumentaalimusiikin kuuluukin.

Ylipäätään Music for Real Airportsissa kiehtovaa on sen herättämien tunteiden ja muistojen monipuolinen skaala. Kappaleiden tilat ja tilanteet palauttavat mieleen omat kokemukset lentokenttien kalseassa loisteputkimaailmassa, unettomat yöt terminaalien penkeillä ja haikeat eron hetket lähtöselvityksessä. Kyseessä on voimakas ja evokatiivinen äänitaideteos, jonka kuuntelu ei sovi mihin tahansa tilanteeseen eikä välttämättä ole kokemuksena helppo. Palkitseva se kuitenkin on, ja ajoittain levyn äänimaailmaan uppoutuessaan saattaa jopa kokea pilkahduksen Aristoteleen peräänkuuluttamasta oikeaoppisesta katharsiksesta. Hieno, hieno levy, joka olisi todellakin ansainnut paikkansa klassikkojen joukossa.

Spotify
eMusic
iTunes

Viivottimella mittaili ja leuhotti

2010 Parhaat #2: Of Montreal — False Priest

Of Montreal: False PriestKevin Barnes on taas niitä tyyppejä, joilla on joku hullun maaninen luovuuden palo, joka sitten purkautuu runsaana levytuotantona ja miljardina sivuprojektina. Tälläkin listalla mies teki visiitin jo Janelle Monáen levyn yhteydessä, eikä Barnes ole ollut omankaan bändinsä kanssa toimettomana. Parin vuoden takainen kiekko Skeletal Lamping oli jopa Of Montreal -mittapuulla ja tälleen fanin näkökulmasta vähän turhan sekava ja kokeellinen, sillä levyllä siirryttiin pois bändin tutusta psykedeliaindiesoundista sinänsä kiinnostavaan mutta outoon ja aika happoisaan pornofunkiin. False Priest jatkaa oikeastaan samalla linjalla, mutta onneksi huomattavasti koherentimpana ja toimivampana versiona.

Tuntuukin siltä, että tällä kertaa Barnes on löytänyt tämän tyylilajin (sikäli kun levyn varsin ainutlaatuista tyyliä voi lajiksi kutsua) ytimen ja onnistunut tekemään toimivampia biisejä kuin edellisellä levyllä. False Priest rullaa eteenpäin hikisenä ja kiimaisena lihajunana, joka ei paljon asemilla pysähtele vaan työntyy… no joo ehkä tää vertaus ei oikein. Mutta siis meininki on kiihkeää ja limaista ja vaikka Barnesin esitystä on verrattu (vielä) pornompaan Princeen, kenties parempi rinnastus olisi Beckin Midnight Vultures, joskin kovemmin ja korkeammalta. Ihan koko levyn mitalta vyörytys ei jatku, vaan parissa biisissä chillataan asianmukaisesti.

Barnes huokailee ja kirkuu ja monkuu kolmentoista biisin ajan kuin kissa nussupistoksissa, laulaa seksistä ja suhteista ja panemisesta ja muusta vastaavasta koko (laajan) äänialansa voimin. Levyn teemat ja sanoitukset tosiaan liikkuvat pääasiassa tuolla osastolla, tosin tuttuun tapaansa Kevin-setä käyttää välillä sen verran omalaatuisia ja tolkuttomia kielikuvia, että niiden merkityksestä ei voi olla aivan varma. Lisäksi on syytä huomioida, että periaatteessa biisit tulkitsee Barnesin intersukupuolinen ja hyperseksuaalinen sivupersoona Georgie Fruit. Joo en mäkään tiedä että mitä vittua, pääasia kai että musa on hyvää ja sitähän se totta vie on!

Turboahdettujen kairausbiisien joukosta on nostettava esiin muutama ylitse muiden oleva viisu. Kuin jonkin kivan sukupuolitaudin lailla tarttuva Like a Tourist (työnimeltään Teenage Unicorn Fisting… voi Kevin sentään) on ehkä yksi bändin kaikkien aikojen parhaista biiseistä ja suorastaan vaatii kuulijaa venkuttamaan ruumistaan vaikkapa tanssimisen tai nussimisen merkeissä. Tässä myös Barnesin huikea falsetti pääsee oikeuksiinsa, sillä muutamassa kohdassa vedetään melkein siellä myyttisellä lasiensärkymisalueella. Toinen nerokas biisi on alkupuolen Enemy Gene, jolla kuullaan vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti levyllä vierailevaa Janelle Monáeta. Yllättävästi Barnes ja Monáe onnistuvat kuulostamaan niin samalta, että kappaleen aikana on välillä vaikea sanoa, kumpi on äänessä. Tätä piirrettä hyödynnetään hienosti esimerkiksi kertseissä laulajaa vaihtamalla. Tosin hieman mietityttää, onko biisipajalla käynyt moka, sillä Enemy Gene on teemoiltaankin paremmin Janellen ArchAndroidille sopiva kappale, kun taas siltä levyltä löytyvä Make the Bus voisi hyvin olla kuin kotonaan False Priestilla. Tai ehkä kyseessä onkin jälleen yksi Barnesin tarkoituksellinen mindfuck?!

Of Montrealin uusin on siis mielettömän kiivas bilelevy, jolla Barnesin luomisvimma on päässyt oikeuksiinsa mitä parhaimmalla tavalla. Biisimatsku toimii, bändille leimallinen häröily on pysynyt (riittävästi) aisoissa mutta on kuitenkin läsnä ja levy kuulostaa raikkaalta. Pornofunkdiskon saralla tästä on vaikea enää parantaa, joten kenties seuraavalla lätyllä kuullaan taas vähän erilaista Of Montrealia.

Spotify
eMusic
iTunes

Pakollinen nöösikiintiö

2010 Parhaat #3: Belle & Sebastian — Write About Love

Belle & Sebastian: Write About LoveBelle & Sebastianin edellinen levy, vuonna 2006 ilmestynyt The Life Pursuit oli aika mitäänsanomaton lätty eikä ole ihan hirveästi soittimessa pyörinyt. Levyn biisimateriaali ei ollut hääppöistä ja vaikka se olikin tyyliltään sinänsä tuttua Bebasebaa, bändi oli jotenkin heikoimmillaan ja kuluneet maneerit lähinnä ärsyttivät. Niinpä tätä uusinta odotin toisaalta toiveikkaana mutta toisaalta pelkäsin, että onko tatsi lopullisesti kadonnut ja luvassa on edellisen albumin kaltainen pettymys. Kesäisellä festarikeikalla Ruisrockissa orkka kuitenkin näytti olevan hyvässä vedossa ja uudet biisitkin kuulostivat kivoilta, joten odotukset lokakuisen levynjulkaisun suhteen kääntyivät enemmän tuonne toiveikkaan puolelle.

Se olikin sitten ihan oikein, sillä Write About Love on tuttua, turvallista ja helvetin hyvänkuuloista Belle & Sebastiania. Tarttuvia biisejä, hyvää nöösipopittelua, melankolista fiilistelyä ja semmosta kaikkea. Vanha koira vetää menemään vanhoilla tempuilla, mutta kun materiaalia ei varsinaisesti liukuhihnalta ole tullut tässä 2000-luvun aikana niin en mä varsinaisesti tuomitsemaan lähtis. Tuottajana on häärinyt sama kaveri kuin The Life Pursuitilla, ja tuntuu että tällä kertaa Tony Hoffer on löytänyt bebasebuuden ytimen edellistä paremmin, tai sitten biisimatsku vaan on parempaa.

Tällä vuoden 2010 parhaiden listalla jo pariinkin kertaan nähty toteamus siitä, että listalle päätynyt levy ei ole artistin/bändin paras, pätee myös Write About Loven kohdalla. Vaikka 11 biisin mittainen paketti on tiukka ja hiottu kokonaisuus, se ei ole pelkkää hittiä hitin perään, jos nyt ei mitään hirveitä epäonnistumisiakaan sisällä. Oma suosikkini on varmaankin armottoman tehokkaasti päähän soimaan jäävä I Want the World to Stop, ja sen lisäksi parhaasta päästä olevia viisuja ovat nimibiisi ja levyn päättävä Sunday’s Pretty Icons.

Eniten kuitenkin harmittaa se, että Write About Love ei ilmestynyt jo keväällä tai viimeistään alkukesästä, vaan vasta keskellä harmainta syksyä. Aurinkoiset pop-rallit olisivat nimittäin sopineet aivan täydellisesti puistokaljoitteluun, kallioilla makoiluun ja muuhun löysäilytoimintaan, eikä niiden paras terä oikein pääse esiin tuossa loka-marraskuun ankeuskeleissä. Noh, ensi kesänä sitten ja onhan se kiva että on jo yksi kesälevy valmiina odottelemassa!

Spotify
iTunes

Pieniä julmia tarinoita

2010 Parhaat #4: Laurie Anderson — Homeland

Laurie Anderson: HomelandMonitaitava performanssitaiteilija Laurie Anderson lienee monille tuttu erityisesti musiikin puolelta (tai sitten Lou Reedin vaimona), vaikka täti on viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana tehnyt varsinaisia levytyksiä aika harvakseltaan. Hyvää kuitenkin kannattaa odottaa, sillä viime kesänä ilmestynyt Homeland on Andersonin kenties paras musiikillinen tuotos.

Homeland on konseptilevy, joka pyörii Andersonin tuotannossa jo aiemmin paljon käsitellyn teeman eli Amerikan ja amerikkalaisen elämäntavan (ja erityisesti sen kritisoinnin) ympärillä. Anderson havainnoi ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia terävänäköisesti ja kirjoittaa näkemästään ikään kuin musikaalisia runoja, joissa 2000-luvun sekavat ja epävarmuuden täyttämät vuodet sotineen, talouskriiseineen ja muine yhteiskunnallisine ilmiöineen paljastavat itsensä kaikessa julmuudessaan ja kauheudessaan. Andersonin Amerikka on väsynyt jättiläinen, hiipuva suurvalta, jossa yhteiskunnan luokkien välillä ammottavat valtavat kuilut ja jonka kansalaiset eivät enää tiedä, mistä ovat tulossa ja minne menossa.

Levyllä on useampiakin huippukohtia, mutta kaksi toisiinsa verrattuna täysin erilaista biisiä nousee ylitse muiden. Only an Expertin rouhea, lähes tanssittava biitti yllättää muuten suurimmaksi osaksi aika eteerisissä tunnelmissa liitävän levyn keskellä, ja sen lyriikat ovat kuin oppikirjaesimerkki hyvästä ironiasta. Another Day in America puolestaan on Homelandin kruununjalokivi, lähes 12-minuuttinen eepos, jossa Andersonin äänifiltterillä luoma miespuolinen alter ego Fenway Bergamot maalaa kuvan 2000-luvun Amerikan pimeästä keskiajasta. Maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana, ja vaikka levyn teemat ovat samankaltaisia kuin Andersonin 80-luvun United Statesissa, on teoksen yleinen tunnelma jotenkin paljon lohduttomampi.

Anderson ei tietenkään vastaa kaikista levyllä kuulluista instrumenteista itse, vaan keskittyy pääsoittimeensa viuluun. Mukana hääräävät muun muassa herra Anderson eiku siis Reed vinguttelemassa kitaraansa, John Zorn saksofonissa ja Four Tetin Kieran Hebden koskettimissa. Kaikki tekevät erinomaista työtä, mutta yhden vierailijan olisin jättänyt pois ja se on Antony & The Johnsonsin Antony Hegarty, joka ulisee kahdessa biisissä. Harmillisesti toinen näistä on jo mainittu Another Day in America, johon Antonyn läsnäolo ei kyllä tuo mitään lisäarvoa vaan pikemminkin vähän ärsyttää. En muutenkaan oo oikein ikinä ymmärtänyt sen kaverin ja bändinsä viehätystä, kyseessä on niin perinjuurin turha ja mitäänsanomaton artisti, joka vielä kuljeskelee ympäriinsä muiden levyillä pilaamassa hyviä biisejä. En mä nyt sano että Antonyn mukanaolo mikään katastrofi tässäkään on mutta jos kerran ilmankin selviäisi niin tarviiko sitä sitten väkisin ängetä…

Harkitsin todella vakavasti Homelandin nostamista jopa vuoden kärkikolmikkoon asti. Jonain toisena päivänä se olisi sinne saattanut päätyäkin. Tuntuu myös vähän siltä, että levyn käsittelemiä teemoja ei eurooppalaisena voi kokea yhtä vahvasti kuin niiden keskellä joka päivä elävä amerikkalainen kuulija. Toki monet ilmiöt tänä globalisaation aikana vaikuttavat tai näkyvät maailmanlaajuisesti, mutta amerikkalaisen kulttuurin arkitodellisuus jää kuitenkin hieman vieraaksi omien ongelmiensa kanssa painiville euroille. Niinpä myös Andersonin kappaleiden vahvasti kulttuurisidonnainen “sanoma” on meille erilainen ja jää jossain mielessä hieman vailinnaiseksi. Siitäkin huolimatta Homeland on väkevää sosiaalista kommentaaria sisältävä erinomainen taideteos, joka musiikillisen antinsa ohella saattaa jopa antaa jotain ajattelemisen aihetta.

Spotify
iTunes

Lapset, lapset

2010 Parhaat #5: Arcade Fire — The Suburbs

Arcade Fire: The SuburbsArcade Firen suurin ongelma on se, että bändi ei ikinä voi tehdä uutta Funeralia. Kyseinen albumi nimittäin kolahti silloin… alkuvuodesta 2005 (herranjumala onks siitä jo niin kauan) kovemmin kuin varmaan mikään levy sitä ennen tällä vuosituhannella. Lisäks mun omassa elämässä tapahtui noihin aikoihin kaikenlaista jännää ja vähän outoa, joten Funeral joutuu kantamaan myös sitä taakkaa niskassaan. Mutta se on ehkä tarina johonkin toiseen kertaan.

Joka tapauksessa tilanne on siis sellainen, että kaikki Arcade Firen Funeralia uudemmat tuotokset ovat jo lähtökohtaisesti ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa huonompia kuin tuo mittapuu johon niitä väistämättä tulee verrattua. Tiedän kyllä että tämä on tyhmä ja epäreilu lähestymistapa mutta minkäs teet! Vuoden 2007 Neon Bible oli “ihan hyvä” joskin vähän epätasainen kokonaisuus ja lyhyesti sanottuna niin on myös The Suburbs. Tietysti pitää huomioida että Arcade Firen tapauksessa tuo ihan hyvä riittää viitossijaan koko vuoden parhaiden levyjen listalla eli ei lainkaan hullummin sit kuitenkaan.

Siitä ei pääse mihinkään, että The Suburbs kuulostaa erehtymättömästi Arcade Firelta. Soundi on varsinkin Neon Bibleen verrattuna reippaampi ja rokimpi, mutta noin keskimäärin meininki on varsin tutunkuuloista. Vähän indierokataan, välillä fiilistellään rauhallisemmissa tunnelmissa ja ajoittain mahtipontiseksi äityvä paisuttelu vetää parhaimmillaan melkein vertoja Funeralin huippubiisien kohokohdille. Oikeaoppisesti paras on jätetty loppuun, sillä levyn tokavika biisi Sprawl II (Mountains Beyond Mountains) nappaa paikkansa bändin parhaiden vetojen joukossa. Muutama muukin biisi toimii ihan kybällä ja levyn alku- ja loppupuoli ovat kokonaisuudessaan suht onnistuneita. Niin ja ilahduttavaa on toki se, että jos eka EP lasketaan mukaan niin tämä on jo toinen Arcade Firen levy, jolla ei ole No Cars Gota (se on aika huono biisi). Yli tunnin mittainen levy sisältää kuitenkin pari ohilyöntiä ja pahin notkahdus tapahtuu levyn keskivaiheilla, jossa biisit ovat vähän kuin variaatioita teemasta eivätkä nouse kovinkaan hyvin tai mieleenjäävästi esiin erillisinä kappaleina. Tästä olisi ihan hyvin voinut karsia 3-4 turhinta tai keskinkertaisinta biisiä kokonaisuuden ihmeemmin kärsimättä, ja voipa olla, että tällaisella kevyellä mutta harkitulla raakkauksella levy olisi vielä parempi.

Jos John Lennon disautti aikoinaan Bob Dylania synonyymisanakirjan liiallisesta käytöstä niin joku voisi ostaa Win Butlerille ensi vuonna joululahjaksi sellaisen. The Suburbsilla useimmin toistuva sana on nimittäin “kids”, jonka esiintymiskertoihin ei kannata kiinnittää huomiota, sillä sen jälkeen biiseistä ei enää muuta kuulekaan. Joo, levy kertoo lapsuudesta ja nuoruudesta ja kasvamisesta esikaupungeissa ja lähiöissä, tajuttiin vähemmästäkin, ei sitä tarvi joka käänteessä alleviivata. Hatunnosto kuitenkin siitä, että levyn tematiikka on todella läpitunkeva ja kantaa hyvin alusta loppuun.

Sen lisäksi, että The Suburbs on vuoden parhaiden levyjen listalla, houkutus olisi suuri mainita se myös yhtenä vuoden pettymyksistä. Tosin se vasta epäreilua olisikin, sillä kuten sanottu, vaatimus Funeralin päihittämisestä on oikeastaan aika kohtuuton. Niinpä tyydyn uskottelemaan itselleni, että Arcade Firen uusin on omilla jaloillaan seisova erinomainen levy eikä lainkaan pettymys. Tai no… ehkä vähän. Ihan vähän!

iTunes

All Glory to the Hypnoprism

2010 Parhaat #6: Momus — Hypnoprism

Eksentrinen skottikyklooppi Nick Currie alias Momus on 2000-luvulla ollut suhteellisen tuottelias ja pukannut ilmoille uuden lätyn noin vuoden-parin välein plus läjän yhteistyölevyjä ja sivuprojekteja. Ja mikäpä siinä, jäbän heikommatkin yritykset uppoavat meitsiin sekä analogibarokkisoundiensa että viiltävän nokkelien (ja joskus klassisti-humanistin egoa hivelevien) lyriikoidensa ansiosta.

Hypnoprism on nopeasti ja ehkä väärin laskien Currien 19. levytys Momus-nimen alla. Toisin kuin vuosituhannen vaihteen sikalevottomat elektrofolk-levyt, tämä uusin on Momuksen mittapuulla suorastaan seesteisen minimalistinen. Ehkä lähin vertailukohta aiemmasta tuotannosta ovat Ping Pongin tai Otto Spookyn loppupuolen pohdiskelevat tarinabiisit, sillä Hypnoprism on enimmäkseen samanhenkistä osastoa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta koko levyä leimaa suorastaan flegmaattinen verkkaisuus ja joissain kappaleissa Currien laiskasti ja epäselvästi mutisemat laulelut valuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Hypnoottista.

Teemoiltaan Hypnoprismin biisit ovat niin ikään tuttua Momusta. Outoja tyyppejä, vähän seksiä, mukafilosofisia mietintöjä ja loputtomasti itsetarkoituksellisia (pop)kulttuuriviittauksia ja kielikuvia. Taustalla syntsa sanoo piip puup ja välillä elektroninen nakutus tuottaa jotain melodista kuviotakin, mutta tarttuvia tanssibiisejä Hypnoprismin kätköistä on turha etsiä. Kenties osuvinta havainnointia löytyy Datapanik-biisistä, jossa Currie listaa tietokoneen hajoamisen(!) yhteydessä kadonneita elämänpalasia kuten lomavalokuvia, kotipornovideoita, keskeneräisiä kirjoituksia ja nussuystävien yhteystietoja. Levyn parhaaksi vedoksi nousevaan katkeraan tilitykseen on todella helppo samaistua (kukapa ei olisi joskus kokenut samaa), ja traaginen sähköaivotarina palauttaa kuulijan mieleen, miten huoletta nykyään uskomme tärkeitäkin muistoja herkästi hajoavan ja oikuttelevan tekniikan haltuun.

Hypnoprism ei ole paras Momus-levy, mutta se on jälleen kerran osoitus siitä, miten antaumuksella Currie tekee omaa juttuaan. Välillä kokeellisemmin, välillä tutunkuuloisesti ja aina yhtä intensiivisellä taiteellisuudella. Epäilemättä joitakuita ärsyttää miehen tyyli, joka kieltämättä pahimmillaan on aika sisäänpäinlämpiävä ja suorastaan… tekotaiteellinen, jos nyt tota kamalaa sanaa haluaa käyttää? On myös helppo kuvitella Currien itsetyytyväinen hymy tämän kirjoitellessa hämärimpiä myyttiviittauslyriikoitaan tai kielellisiä temppuilujaan, joita ei välttämättä tajua tai rekisteröi edes kymmenennellä kuuntelukerralla. Ja juuri siksi mun on mahdotonta olla pitämättä tästä. Momus tekee mitä haluaa välittämättä paskaakaan siitä, miten se tulee myymään tai mitä muut ajattelevat. Luovuuden polte on selvästi kova ja se riittää, haters gonna hate mut mitä väliä.

Hypnoprismin “inspiraationa” on Currien mukaan ollut kaikkien rakastama YouTube (johon levyn nimi viittaa), ja levy löytyy artistin itsensä uppimana kokonaisuudessaan sieltä. Säästän lukijoilta yksittäisten linkkien kaivamisen vaivan ja heitän ne kaikki tähän pitkänä listana samassa järjestyksessä kuin levyllä. Niiden jälkeen vielä eMusic- ja iTunes-linkit niille jotka välittää semmosesta.

Hypnoprism
The Charm Song
Datapanik
Evil Genius
Mr Consistency
Deliverance
is There Sex in Marriage?
Death Ruins Everything
Bubble Music
The Building Song
Confiance Absolue
Adoration
Strawberry Hill

eMusic
iTunes