Archive for the ‘ 1990s ’ Category

Top 2 hautuumaallanussimisbiisit

Hautuumaalla nussiminen on syystä tai toisesta valitettavan alikäytetty topos länsimaisen populaarimusiikin kentällä. Hieman synkempiin genresyövereihin sukeltamalla esimerkkejä toki varmasti löytyisi lukuisia — mieleen juolahtavat lähinnä erilaisten goottilaisten sekä blackmetallististen tyylisuuntien edustajat, joiden eräänlaista leipätyötä tämä aihepiiri on — mutta jos pitäydytään jonkin verran mainstreamimmissa artisteissa, on valikoima selkeästi rajatumpi. Lähestykäämme vaikeaa aihetta kahden erilaisen mutta tavallaan samanlaisen kappaleen voimin. Toisen biisin nimi kertoo suoraan missä mennään, toisen on hieman romanttisempi ja arvoituksellisempi, mutta tematiikka yhtäläisen väkevä.

Rammstein: Herzeleid2. Rammstein: Heirate Mich

Saksan raavaat työmiehet ovat punnertaneet ilmoille musiikkia yhdestä jos toisestakin moraalisesti arveluttavasta aiheesta, joten ei liene yllätys, että lemmentyöt kirkkomaalla kuuluvat tähän joukkoon. Bändin debyytti-täyspitkä Herzeleid (1995) sisältää kappaleen, joka oli tuttu jo David Lynchin Lost Highway -leffan soundtrackilta, ja useimmille tuo soundtrack oli se lätty, joka toi Germanian iloiset veikot paikalliselle musiikilliselle kartalle. Itsekin lähdin tätä debyyttilevyä sitten kyselemään Turun paikallisista levykaupoista, joissa reaktiona oli lähinnä hämmentynyt olankohautus. Lopulta kuitenkin Mega Epe’s (Kultatalon kakkoskerroksessa) tarjosi helpotusta ja levyä tiskin alta.

Tietysti vain saksan- tai ranskantaitoiset pääsivät tuolloin osallisiksi kappaleiden lyyrisestä annista, koska 1) sanoituksia ei voinut googlata internetistä, 2) sanoituksia ei voinut kääntää Google Translatella, 3) levyn kansilipareeseen on mielenkiintoisesti painettu osa biisien sanoista saksaksi ja osa ranskaksi (bändin oma “selitys” tähän oli muuten se, että nämä vähän enemmän seksihommia käsittelevät sanoitukset ovat paheksujienkin mielestä ranskaksi ihan ok vaikka saksaksi niistä olisi hermostuttu — varmaan ihan totta). Toisaalta sanoitusten pohtiminen yhteistuumin väkevän ja makean viinin äärellä toi sellaista yhteisöllisyyttä, joka nykyään on sitten jäänyt hieman vähemmälle internetin rappeuttavan vaikutuksen ansiosta. Tematiikka toki oli usein ilmiselvää, mutta ei ehkä aivan niin natsistista kuin olisi esittämistyylistä voinut ajatella.

Joka tapauksessa Heirate Michissä on kyse siitä, että laulaja/hanuristi Till Lindemann antaa aluksi ymmärtää, ettei kappaleessa esitä itseään kuten Rammsteinin kappaleissa usein, vaan toimii ainoastaan toisen käden huhupuheen jatkajana eli niin sanottuna kertojana. Surullinen tarina käsittelee miestä (saksassa pronominit ovat sukupuolitettuja, joten tässä ei ole varaa spekuloinnille vaikka toki kaikkien sukupuolten hautuumaalla nussiminen on yhtä ok) jonka rakastettu (nainen, kts. yllä) on vuosi sitten menehtynyt ja siitä lähtien hemmo on pyöriskellyt hautuumaan kulmilla kuin mikäkin kaamio. Heti intron jälkeen ensimmäisessä säkeistössä seuraa kuitenkin kappaleen yllättävä juonenkäänne ja Till paljastuu tarinan päähenkilöksi! Juonellinen ulottuvuus ei noin muuten ole kovinkaan syvä, vaan loppulaulussa keskitytään lähinnä siihen, miten hautaa sitten öisin kaivellaan ja etanoiden ja hautakivien keskellä nukutaan.

Lyriikoiden ajallista ulottuvuutta ei kannata sen kummemmin miettiä, sillä jossain kohdassa kertojamme kaivautuu niin syvälle maan poveen, että morsmaikku saadaan taas käsien ulottuville — helposti sitä kuvittelisi, että näin voisi tehdä yhden tai korkeintaan kahden yön aikana, hautojen syvyys taitaa Saksassakin olla vain se pari metriä — ja siinä kohtaa sitten päästään itse asiaan. Noh, kuu luo kalvakkaa valoaan ja morsmaikun pusu on kylmä ja lopulta sitten koko rouvanraato hajoilee paperin tavoin Tillin käsiin. Tästä sankarimme ei kuitenkaan lannistu, vaan hoitaa homman loppuun jäljelläolevien osien kanssa, mutta lopulta menettää rouvansa uudelleen. Kappaleen sanoma lieneekin siis se, että jos jonkin asian on menettänyt jo kerran, sen menettää myös uudelleen vaikka mitä tekisi. Aina kannattaa kuitenkin yrittää! Kyseenalaisena eläinsuojelullisena yksityiskohtana luontonsa mukaisesti auringonnousua ylistävä, laulun tapahtumiin täysin syytön kukko saa surmansa vihaisen miehen käden kautta, vaikka varsinainen akti on jo ohi. Koska en ole psykologi, en lähde sen enempää arvioimaan kukkoepisodin freudilaisia ulottuvuuksia.

Musiikillisesti Heirate Mich on sinänsä tuttua ysäri-Rammsteinia. Runttaus on kovaa, riffit jäävät soimaan päähän, rytmiosasto toimii saksalaisella tarkkuudella ja Flaken synat helvetin tiukkoja kuten aina. En sinänsä ihmettele, miksi Rammsteinin varhaistuotannosta just tämä biisi päätyi bändin nimikkobiisin ohella Lynchin leffaan, sillä vaikka debyyttilevy onkin puhdasta natsikultaa alusta loppuun, Heirate Mich nousee edelleen hyvien biisien joukosta esiin yhtenä parhaista. Ja muutenkin, olihan Rammstein tykittelyineen omassa kaveriporukassa aivan niitä definitiivisiä ysärin lopun bändejä, jotka onnistuivat toimittamaan industrialin ehkä vähän pelottavan metelin sellaisena helppona kaljanjuontiversiona. Vuosien 1996-2001 välisenä aikana Rammstein oli ehdoton osa amforan kallistelua erityisesti Herzeleidin ja Sehnsuchtin aikoihin. Harmi, että Mutterin myötä ja jälkeen bändi meni vähän paskaksi, mutta aikansa kutakin, sanoi Till Lindemann kun hautuumaalla nussi.

Spotify


1. Black Mountain: Cemetery Breeding

Yksi on kuitenkin aina ylitse muiden, ja tässä lajityypissä kruunu lankeaa kanadalaisen stonerhevibändin Black Mountainin ansioituneille harteille. Toisin kuin pitkän linjan lihaksikkaat (paitsi Flake) saksalaiset, Black Mountain pätkähti ilmoille vasta tuossa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen (onko tälle muuten jotain vakiintunutta nimeä?) puolivälin kieppeillä samannimisellä debyyttilevyllään. Uutta plattaa on puskenut ilmoille rauhalliseen tahtiin noin parin-kolmen vuoden välein, viimeisimpien eli Wilderness Heartin (2010) ja IV:n (2016) välillä tosin vierähti hieman pidempään, mutta välissä bändi ehti tehdä Year Zero -leffan soundtrackin erään Trent Reznorin kanssa (huomionarvoista tämän top 2 -listan kannalta lienee se, että Reznor oli tuottajana messissä myös Lost Highwayn soundtrackilla), ja useampikin bändin jäsenistä puuhailee jatkuvasti omien projektiensa parissa.

Black Mountain sijoittuu tähän semisti kummalliseen oikeastaan Black Sabbathista alkaneeseen jumitusrockin jatkumoon, joka sitten on vuosikymmenten varrella kaikkien muiden musagenrejen tavoin pirstoutunut miljoonaksi eri alagenreksi. Olipa genrenimi sitten stoner, psych, sludge, Sleep, doom, drone tai mikä milloinkin, yhteistä kuitenkin on jumitus, raskaat riffit, usein aika hidas meno ja se, että kaikkien bändien nimissä on vähintään yksi seuraavista sanoista: Electric, Black, Witch, Doom, Goblin, Bong, Mountain, Wizard, Space, Warlock. Viimeistään vuonna 2050 on odotettavissa superbändi jossa kaikki nämä.

Debyytin jälkeen Black Mountain on muuttanut tyyliään maltillisesti levy levyltä, mutta kuulostanut silti jotakuinkin aina itseltään. Menemättä sen enempää kolmen ensimmäisen levyn tyylillisiin muutoksiin, mainittakoon silti, että viimeisimmällä tämän kilpailubiisin sisältävällä levyllä IV (2016) syntsien määrä on lisääntynyt merkittävästi ja meno on jo avausbiisistä lähtien muutenkin lähempänä jotain 70-luvun progefiilistelyä kuin Sabbath-tyyppistä hevirunttausta.

Mutta asiaan! Biisissä Cemetery Breeding tapaamme siis henkilön — todennäköisesti miespuolinen sillä laulaja on mies, mutta kappaleen lyriikoissa ei ole vahvistusta mihinkään suuntaan — joka odottaa rakastettuaan (nainen) hautuumaalla. Kaupungin ikävyys ahdistaa, kukat kuolevat ikkunalaudalla ja muutenkin meno on aika ankeaa. Kyseessä ei kuitenkaan taida olla ensimmäinen kerta kun kertoja ja rouvansa puuhailevat hautakivien keskuudessa, sillä kerronnasta puuttuu sellainen ensimmäisen kerran jännitys ja kertoja ikään kuin muistelee noita täydellisiä raajoja, jotka lemmenleikkien lomassa häneen takertuvat.

Missään kohtaa tapahtumapaikka ei siis ole mysteeri eikä Black Mountainin kilpailuentryssä myöskään jätetä kappaleen viestiä kuuntelijan tulkinnan varaan, sillä kohdassa 02:02 kertoja toteaa lakonisesti

fucking in the graveyard

mikä ei tietysti jätä mitään seliteltävää. Ja miksi pitäisikään?

Kappaleen tarinaa lähemmin tarkastellessa esiin nousee kuitenkin kysymys siitä, onko Cemetery Breedingillä enemmänkin yhteistä Heirate Michin kanssa kuin miltä ensikuulemalta tai -silmäykseltä vaikuttaa? Epäselväksi nimittäin jää, onko aktin toinen osapuoli ollut missään vaiheessa tarinaa elävien kirjoissa, vai onko kyseessä samanlainen epätoivoinen viimeinen tai jopa viimeisen jälkeinen rakastelu, josta Till Lindemann kertoo? Ajatteleeko kertoja, että osoittamalla viimeisen kerran fyysillistä rakkauttaan jo haudan lepoon saatettua puolisoaan kohtaan ikuisuuden jäätävä pimeys lunastaisi myös hänet mukaansa? Tai sitten kyseessä on vain kahden elävän ja hengittävän hahmon romanttinen kohtaaminen kylmien hautakivien keskellä, kuumien vartaloiden sulattaessa huurteiset ruohonkorret rakkauden aktin aikana, molempien toivoessa kuoleman tuomaa ikuista unohdusta, pääkallojen ja luurankojen katsellessa haudan syvyyksistä.

Musiikillisesti Cemetery Breeding on sekä bändin että levyn ehdotonta kärkeä. Taustalla vetävä syntsakuvio on sopivan 70-lukulainen mutta ei liian törkeä pastissi, kaikki soolot kuulostavat mainioilta ja solisti (Stephen McBean?) tulkitsee vakavaa aihetta sopivalla tunnelatauksella. Homma pysyy hanskassa ja myös linjassa levyn yleisen seiskariprogetunnelman kanssa. Todellinen mestariteos kaikin puolin, IV oli yksi vuoden 2016 kevyesti parhaista levyistä ja Cemetery Breeding käsitteli harvinaista teemaa erittäin hyvin, nousten yhdeksi levyn parhaista biiseistä — ellei jopa parhaaksi.

Joten eipä muuta kuin olkoon kallot kassanne!

Spotify


JÄLKIKIRJOITUS

Herättelin tän sitten henkiin jollain ajatuksella josta en ehkä itekään ole ihan selvillä. Lähinnä kelailin että tää musiikkimaailma on seitsemässä vuodessa varmaan elänyt taas jonkun verran ja silleen, joten kaipa siitä vois taas jotain kirjoitellakin silloin tällöin. Mitään ton 2011 projektin kaltaista kolmesti viikossa -tahtia on turha odottaa ja noi kirjoitelma-aiheet varmaan tulee vähän joustamaan siitä mitä ne oli. Kirjoittelen varmaan vaan jotain tyhmää paskaa ja varhaismuistelmia samalla kun juon kaljaa, jos joku näiden perusteella löytää jonkun hyvän bändin tai biisin niin se on ihan jees.

Katotaan nyt ainakin viime vuoden parhaat levyt (spoiler: neljä viidestä on Sacred Bonesin julkaisuja), pari retrospektiiviä, Bruce Springsteenin supertripla ja semmosta kaikkea.

Nyt ripottelen keijupölyä

Pixies: Doolittle (1989, Elektra 60856-2)

Pixies: DoolittleMietin tuossa että varmaankin pitäisi tässä Klassikkolevyssä käsitellä seuraavaksi jotain 70- tai 80-luvun tuotteita niin saisi tälleen alkuun hyvää hajontaa eri vuosikymmenten kesken. Sitten mietin, mikä ihme voisi olla hyvä kasarin klassikkolevyjen edustaja — tuolloinhan nimittäin tehtiin ihan poikkeuksellisen paljon huonoa ja aika ikävän kuuloista musaa (erityisesti heviä). Noh, jonkun aikaa asiaa pohdiskeltuani mieleen sitten tuli onneksi useampiakin edelleen hyviä 80-luvun äänitteitä, joten ehkäpä sieltä löytyy tulevaisuudessakin edes jotain täytettä tälle palstalle.

Eka valinta noista ei-nyt-niin-aivan-valtavan runsaslukuisista helmistä on silleen ehkä vähän huono, että se on kasaria vain nippa nappa, mutta on sitten sitäkin vaikutusvaltaisempi alternativemusan saralla. Kyseessä on tietysti Pixiesin Doolittle, joka on sekä 1) bändin paras että 2) yksi vuosikymmenensä parhaita levyjä. Kaikki nyt on varmasti tätä joskus kuulleet niin en tiedä kaipaako levy sen ihmeellisempiä esittelyjä, voin siis keskittyä pelkkään ylisanojen vuodattamiseen.

En oikeastaan muista, milloin kuulin Doolittleä ekan kerran. En ainakaan heti sen ilmestyessä, sillä tuolloin levyhyllyn täytteenä oli lähinnä Dr. Albania, Metallicaa, Vangelista ja jotain random-MusicTV-hittibändejä. Veikkaisin ehkä jotain post-Angel Dust -aikaa eli 90-luvun puoliväliä ja syyllisenä Turun musiikkikirjasto. Olin varmasti nähnyt jotain videoita levyltä jossain MTV:n 120 Minutesissa tai Alternative Nationissa, mutta en kyllä sitten tiedä että miksi ne eivät tehneet mitään ihmeempää vaikutusta. Joka tapauksessa silloin kun Doolittle ekaa kertaa soittimessa soi niin sehän iski kuin kymmenen kilon leka lapaluihin ja ainoa ajatus oli, “miks en oo kuunnellu tätä aikaisemmin?” Yhtäkkiä kaikki palaset loksahtivat kohdalleen ja tajusin, mistä ne kaikki Nirvanan ja Faith No Moren ja alternativen ja grungen vaikutteet ylipäätään olivat tulleet — jos nyt eivät kokonaan niin ainakin ihan helvetin merkittävissä määrin. Aika pitkälti siltä istumalta tuli haettua koko Pixiesin tuotanto Kanesta tai jostain ja siinäpä se sitten oli. Hallittu tyylien sekamelska, tarttuvat biisit, tiukka asenne ja kaikki muu tekivät niin suuren vaikutuksen, että Doolittle on päässyt kevyesti eniten kuuntelemieni levyjen joukkoon. Muistanpa eräänkin kesän 2000-luvulta, kun kuuntelin Pixiesiä jostain syystä ihan helvetisti ja myös silloin eniten soittoaikaa keräsi tämä nimenomainen lätty.

Kohta 22 vuotta vanhaksi levyksi Doolittle ei ole kärsinyt vuosien vierimisestä pätkääkään. Jos levy ilmestyisi tänään niin se kuulostaisi todennäköisesti aivan yhtä tajuttomalta kuin Silloin Joskus (subjektiivinen ajanmääre jokaisen kuuntelijan kohdalla). 38 minsaa ja 15 biisiä pitkä levy on aivan täydellisen mittainen mihin tahansa tarkoitukseen ja esimerkiksi tunnetussa Rock Band -videopelissä just passeli soitettavaksi alusta loppuun. Jos nyt jotain huippukohtia on pakko kaivaa, levyn aloitus- ja päätösbiisit Debaser ja Gouge Away ovat niin kovia ralleja, että ne saavat kaiken välissä olevankin kuulostamaan entistä paremmalta (joo, jopa ne loppupuolen länkkärivaikutteiset biisit, jotka — myönnetään — eivät ehkä itsenäisinä vetoina ole mitään ihan kirkkaimpia timantteja). Mutta eipä siinä, musta tuntuu että mulla ei ole kompetenssia kehua Doolittleä tämän enempää. Ehdoton klassikko, valtava vaikuttaja sekä henkilökohtaisesti että musiikkimaailmassa, jos et ole kuullut niin kuuntele. Nyt.

Spotify
iTunes

Then I woke up an’ shit

Tricky: Pre-Millennium Tension (1996, Island 524302)

1990-luvun puolivälin tienoilla oli hauska seurata, kun musiikkiharrastajat ympäri maailman (pääasiassa tietysti lehdistössä, internetiä ei oltu keksitty vielä) kompastelivat toistensa jalkoihin yrittäessään keksiä parasta nimeä uudelle genrelle, joka yhdisteli hitaita ambientmaisia konemusataustoja hiphopiin ja jazzmaisiin elementteihin. Euroopassa päädyttiin vähän tyhmään mutta sinänsä kuvaavaan genrenimeen trip hop, jenkit puolestaan niputtivat tuolloin about kaiken konemusiikin aivan pökerryttävän typerän electronica-nimityksen alle. Tunnetuimpia artisteja tuolta lajityypin alkuhämäristä ovat sellaiset kaikille tutut aktit kuin Massive Attack, Portishead ja Tricky, jonka kakkosalbumi Pre-Millennium Tension on myös yksi koko triphop-skenen parhaista levytyksistä.

Tricky aloitti uransa Massive Attackin riveissä ja räpäytteli ihan onnistuneesti Blue Linesillä jo vuonna 1991, mutta muutamaa vuotta myöhemmin lähti omille teilleen ja tuuttasi ulos ihan mainion Maxinquaye-debyytin. Ihan täysosuma tuo levy ei kuitenkaan meitsille ollut, sillä hyvästä biisimatskusta huolimatta kokonaisuus on vähän pirstaleinen ja epätasainen. (Huomionarvoista levyllä vieraileva Alison Goldfrapp, joka puoli vuosikymmentä myöhemmin nousi esille huikean hyvänä sooloartistina.) Loppuvuodesta 1996 ilmestynyt Pre-Millennium Tension sen sijaan on jotakuinkin täyden kympin levy, joka onnistuu olemaan ehyempi, tylympi ja toimivampi paketti kuin edeltäjänsä.

Levyn yleistunnelma on jopa synkkyydestä ja laahaavuudesta tunnetussa lajityypissä poikkeuksellisen raskas ja ahdistava. Taustabiitit ovat pelkistettyjä, samplet säriseviä, bassot kumisevia ja kaiken yllä häilyy jonkinlainen epämääräinen väkivallan ja uhkaavuuden tunne. Ihan alusta loppuun ei silti möyritä pohjamudissa, vaan parissa biisissä kuten Sex Drive ja Lyrics of Fury (Eric B. & Rakim -coveri) tempo on kiivaampi muttei silti yhtään anteeksiantavampi. Linjakkuus säilyy läpi levyn ja biisit tuntuvat tehokkaan kokonaisuuden osilta eivätkä irrallisilta vedoilta. Myös lyriikkapuolella Tricky on löytänyt riimeihinsä melkoisen määrän maailmantuskaa ja angstia. Astmalääkkeet piilotetaan, paholaisia nähdään (vieläpä Helsingissä, hyvä Soumi jee), hikisiä painajaisia, pelkkiä vastoinkäymisiä, julkisuus ja elämä on kurjaa ynnä muuta pahaa. Ikävyyksistä huolimatta flow on sutjakkaa ja Trickyn itsensä lisäksi Martina Topley-Bird paremmassa vedossa kuin koskaan. Levyn päättävä Piano teki sanoituksiltaan muhun silloin joskus sellaisen vaikutuksen, että raapustelin sen sanat silloiselle tyttöystävälleni lähettämäni kirjeen reunoille. (Moikka Tytti! (nimi muutettu (vai onko))) Suhde ei tosin kestänyt, joten en suosittele kenellekään marginaalikuvitusten etsimistä tällaisten levyjen biiseistä, ei se toimi. Miksei muuten ihmiset enää kirjoita toisilleen kirjeitä muutenkaan? Joku persoonaton sähköposti tai passiivis-aggressiiviset Facebook-tykkäämiset on tosi plaah verrattuna postissa saatuihin paperikirjeisiin!

Itselleni Pre-Millennium Tension on yksi 90-luvun kovimpia levyjä ja muokkasi musamakuani enemmän kuin Maxinquaye tai Massive Attackin kaikki levyt yhteensä. Levyn painostava tunnelma on monella tapaa jäljittelemätön ja aivan ehdottomasti Trickyä parhaimmillaan. Bristolin ihmepojan myöhemmillä levyillä on ajoittain havaittavissa pilkahduksia PMT:n rosoisesta nerokkuudesta, ja vaikka nämä parhaimmillaan nousevatkin luokkaan “ihan jees”, eivät uudempien lättyjen sekalaiset tyylikokeilut sun muut aina toimi ihan odotetulla tavalla. Just tuossa aiemmin viikolla kuuntelin viime vuonna ilmestynyttä Mixed Racea, joka oli sinänsä hyvä esimerkki siitä, miten hyvästä yrityksestä huolimatta taso jää aika kauas viidentoista vuoden takaisesta kakkoslevystä. Hei Tricky, jos Pre-Millennium Tensionia kovemman klassikkolevyn tekeminen vaatii huonoa elämää ja ahdistuksessa rämpimistä, pliis tee se!

Spotify
iTunes

Meri-Porin häslääjä (reprise)

Ice-T: O.G. Original Gangster (1991, Sire 2-26492)

Ice-T: O.G. Original GangsterHäslääjä, jeps, pistän lippaast satoo
puren hammast, roiskin ja kaikki urpot lakoo
on korttelit setis, en kulmilla diilaa syyttä
viiminen mitä kelaan on dorka pahiskyttä
liikun kaduilla niinku kunkku
yrität näyttää, pam, taas tippuu runkku
sun pitää sietää koska sulla kato ei oo pakoo
ai miks? no vittu ei käteisel oo mitään jakoo
mulla on voitettavaa mut ei mitään hävittävää
ja aivoissa hakkaa kapitalismi, pian hajoo pää
meitsi ottaa tilin tänään, vittu se on varmaa
oon viilee, tsekkaan horot, ei oo pahaa karmaa
meitsi on julkkis, niin monta lorttoo meitsin seteis
sadan tonnin auto ja kuljen vaatteis reteis
ai kouluun? hei pliis aika paksuu
ime mun munaa, sorbus auki naksuu
vittu mä en jaksa kuunnella mitään paskaa
ai miks? no ennemmin oon Meri-Porin häslääjä

häslääjä
häslääjä
häslääjä
H-Ä-S-L-Ä-Ä-J-Ä
häslääjä

Jou jäbä tiätsä mitä mä sanon?
sulla on hyvät setit, mä tykkään et homma kulkee hyvin
sulla on kuumat biilit, muijat, helyt
tsekkaa toi sormus tossa
se on aito, vittu pakko olla aito
jäbä sä oot kuumin tyyppi ketä mä oon nähny!
jou, dude, mä vaan haluun hengaa sun kaa
miten mä voisin olla messis?!

Kuis panee? Sanot et haluut olla messis?
Hei relaa tai runkku oot pian haudas keissis
älä käy hyppiin, dorka, meitsi on pahin
luodinkestävä, vaikeemmin tapettava ku Matti Ranin
on kaverit lasteis, ostin uudet bemarit
niin paljon hilloo ettei jaksa kantaa ees demarit
mielessä vaan koka ja massit on meitsillä
mieti mua töissä jossain vitun hesellä (hahah)
toi oli vitsi koska meitsi ei tarvi ruoka-apuu
kun mä kuolen niin siellä on vittu luotei ja savuu
et diggaa mun tyylistä? no haist vittu!
mun jengi on Meri-Porin posse
ja mä oon häslääjä

H-Ä-S-L-Ä-Ä-J-Ä
häslääjä
Meri-Pori, Meri-Pori…

täältä mä tuun, joten parempi lähtee meneen
kun mä kävelen niin kultaketjut heiluu taakse ja eteen
sä et kiinnosta paskaakaan, kato ihan sama
kaikki mist tykkään on massi ja kama
kuulostaa hullult? no ei oo, vitun reinot
tarkotus kato pyhittää kaikki keinot
sen opin koulus ja sit koko paskan lopetin
otin kadut haltuun ja nilkkei vähän opetin
mulla ei ollu mitään mut kaiken halusin
sulla oli kaikkee mut turhaan, tajusin
muutuin köyhäst ahneeks, hops vaan
koksulla mun menestys tuli nopsaan
mut ei oo helppoo, oon iso hermonippu
jokaisest eurost ku tienaan, yks frendi tippuu
tai ehkä se menee niin, en aina tajuu
voi vittu, välil on meininki ehkä liian rajuu
mut kun en tiedä niin ei oo varaa kohtaloo rienata
pakko saada liksa, hilloo lisää tienata
possen kans hengataan, kaduilla painetaan
bassarit tuuttaa, soppa aukee ja nauretaan
tsillaa ja kato ku vedän mersulla ku salama
onks tää painajaista vai porilainen unelma?
eli kelaa kahdesti jos oot tulos mun kulmille
haluut helvettiin? no voi paska lentää sun silmille
teinejä paksuna, muksut huutaa
on elämä rankkaa, ei voi muuta
et paljon tääl hengaa eikä ees kannata
väärä liike – pam – ja sut voi haudata
mun on saatava enemmän massii ku sulla on
mitä välii jos joku runkku on hengetön
niin tätä pelii kato pelataan
frendi kuolee, vittujaks kelataan
mut onneks kyttäasemalla nettiä vaan selataan
en oo käyny koului mut kukkaros on massit
kasvatettu ku sonni ja niin vitun isot kassit
nukun satiinis, kusetan ku paraskin kepulainen
mora on mun paras frendi, en oo koskaan krapulainen
pistä mut kakolaan ja luule et tää on lopullisesti ratkaistu
ei kato auta ku perinnettä ei oo katkaistu

Häslääjä.
Häslääjä.
H-Ä-S-L-Ä-Ä-J-Ä
Häslääjä…

Spotify
iTunes

Susta ei ikinä tuu mitään

Faith No More: Angel Dust (1992, Slash 2-26785)

Faith No More: Angel DustTaisipa olla joskus vuoden 1992 lopulla tai ihan 1993 alkuvuodesta, kun Ruskon kirjaston musiikkihyllystä 13-vuotias Miika teki huikean löydön, nimittäin erään Faith No More -nimisen yhtyeen tuoreehkon pitkäsoiton. Olin kyllä kuullut bändistä ja bändiä jo aiemmin Music TV:n ja Super Channelin musavideoiden kautta ja vaikka Epic, Falling to Pieces ja Midlife Crisis olivatkin tehneet jonkinasteisen vaikutuksen, en ollut jaksanut säästää viikkorahoja kokonaisen levyn ostamiseen. En tiedä, kuka kirjastotädeistä oli vastuussa Angel Dustin hankkimisesta, mutta haluaisin näin blogitse lähes 20 vuotta myöhemmin osoittaa ylitsevuotavan kiitollisuuteni asian johdosta.

Kyseinen albumi nimittäin oli kokonaan kuunneltuna aika tajunnanräjäyttävää matskua. Vaikka tosiaan noihin aikoihin olin jo parin vuoden ajan kuunnellut musiikkia “tosissani” eli silleen vakavalta harrastuspohjalta uutta, hyvää musaa etsien ja myös jo vähän kriittisesti kuunnellen, oli Angel Dust tyylillisesti ja laadullisesti jotain aivan ennenkuulemattoman hyvää settiä rajallinen kokemuspohjani huomioiden. Meininki levyllä oli jännittävämpää ja rokimpaa kuin joku perus-Metallica-hevirunttaus, asenteeltaan vähän punkahtavaa mutta kuitenkin selvästi… hm, melodisempaa ja hiukan rosoista muttei sentään mitään grungea. Jonkinlaisena todisteena Angel Dustin innovatiivisuudesta voi kai pitää sitä, että vielä nykyäänkin levy välttelee tehokkaasti kaikenlaista kategorisointia eikä asetu oikein mihinkään genreen luontevasti. Esikuvia Faith No Moren tuolloiselle soundille ja tyylille varmasti löytyy, sitä en kiistä, mutta niistä sekalaisista aineksista syntyvä piirakka on monessa mielessä ihan oma, jäljittelemätön reseptinsä.

Angel Dust on myös siinä mielessä poikkeuksellinen levy, että se on pysynyt omassa ns. soittokierrossani oikeastaan siitä asti, kun lättyä ekan kerran kuulin. Muutenhan sitä usein huomaa kuuntelevansa levyjä, bändejä tai kokonaisia tyylilajeja silleen kausittain, mutta Angel Dust (tai ehkä Faith No More yleensäkin) on onnistunut pysyttelemään tämän syklisyyden ulkopuolella ja olemaan osana jos jonkinlaisissa käänteissä. Mieleen tulee eräskin Ilosaari-reissu jostain vuodelta 1997, kun Majurin ja Henkan kanssa ajeltiin Turusta Joensuuhun ja epäonnisen sattuman tuloksena mukana oli muistaakseni kokonaista kolme musiikkikasettia: Moonspellin Goat on Fire / Irreligious, Cradle of Filtin Vempire / Dusk and Her Embrace ja tietysti Angel Dust (B-puolella taisi olla Nirvanaa). Näitä sitten veivattiin koko pitkä, pitkä automatka edestakaisin ja jostain syystä Lahden kohdalla paukahti soimaan molempiin suuntiin mennessä Be Aggressive. Good times! Faith No Morea on myös kiittäminen sittemmin kunniakkaasti jatkamani festareillakönyämisuran käyntiinsaattamisesta: bändi nimittäin esiintyi Ruisrockissa 1993 ja vielä syntymäpäivänäni, joten totta kai mun oli AIVAN PAKKO päästä keikalle porukoiden kevyestä vastustuksesta huolimatta. Noh, 14-vuotias on kuitenkin jo melkein aikuinen ja pärjää Ruisrockissa ihan hyvin itsekseen (en tosin muista, millainen vinkumisen ja kinuamisen määrä liittyi siihen, että lopulta lippurahat ja lupa heltisivät) ja kyllä kannatti! Aika lähtemättömästi mieleenpainunut tapahtuma, ekat festarit ja hitto soikoon vielä Faith No More lavalla. Kyseiseen keikkaan liittyy myös tarina Mehukatti-kanisteriin virtsanneesta Mike Pattonista ja siitä, kuinka kyseinen kanisteri päätyi yleisön joukkoon ja virtsa jonkun epäonnisen mutta janoisen festarikävijän suuhun. Anekdootin todenperäisyys on ehkä kyseenalainen, sillä itse kuulin sen ensimmäistä kertaa vähän keikan jälkeen ja seuraavien 17 vuoden aikana ainakin kolmesta täysin eri lähteestä.

No mutta entä itse levy eikä sen oheismuistot? Rakenteeltaan ja rytmitykseltään Angel Dust on ihan helvetin täydellinen. Jo avausbiisi Land of Sunshine tekee selväksi, että tässä ei olla enää tekemisissä Real Thingin aikaisen teiniääni-Pattonin kanssa vaan runttaus tulee olemaan raaempaa ja armotonta eikä mitään funkkipuhaltelua. Jos bändin sisällä oli jo tuohon aikaan niitä sisäisiä ristiriitoja, jotka myöhemmin johtivat miehistövaihdoksiin ja lopulta hajoamiseen, ne eivät Angel Dustilla näy vielä millään tavalla. Pattonin ääni ja sen avulla temppuilu on toki olennainen ja leimallinen osa levyä, mutta sen lisäksi muutkin jäsenet ovat elementissään, vetävät ihan nappisuoritukset ja Patton pysyy suht hyvin aisoissa eikä pääse varastamaan koko souvia.

Biisimateriaali on alusta loppuun erittäin vahvaa ja Angel Dust onkin Faith No Moren levyistä selvästi tasaisin kokonaisuus, jolle ei ole eksynyt mukaan yhtään edes keskinkertaista viisua. Tunnin kesto sujahtaa ohi yllättävän nopeasti, kun levyn yleisvaikutelma on karski ja hikinen, biisit runnotaan läpi tiukalla meiningillä eikä suvantokohtia pahemmin löydy. Levyn päättävä John Barryn Midnight Cowboyn coveri on jotakuinkin täydellinen ja vähän yllättäväkin “lopputekstibiisi”, joka vetää homman nätisti pakettiin. Tulee kuitenkin huomata, että Angel Dustista on liikkeellä myös myöhempi vuonna 1999 julkaistu versio, joka sisältää bonusbiisinä MTV:llä runsaasti soittoaikaa saaneen Commodores-coveri Easyn. Alkujaan B-puoleksi äänitetty ja lopulta omana sinkkunaan julkaistu biisi on silleen pari ekaa kertaa kuunneltuna hauska läppäveto, mutta Angel Dustin loppuun liimattuna aika pitkälti pilaa muuten onnistuneen kokonaisuuden. Vähän tällaista “eka painos”-snobbailua, joo, mutta tosiasioita on ikävä mennä kiistämään.

Bändin muista Patton-ajan levyistä The Real Thing on kenties kokeellisempi, King for a Day, Fool for a Lifetime hiotumpi ja Album of the Year kunnianhimoisempi, mutta tästä huolimatta Angel Dust on mulle ehdottomasti se täydellisin Faith No More -kokemus ja levy, joka mielettömässä loistavuudessaan toimi koko 90-luvun ajan ja miksei oikeastaan edelleenkin jonkinlaisena mittatikkuna, johon muita, tyylillisesti edes läheltä liippaavia levyjä tulee automaattisesti verrattua. Ehdottomasti ja täysin ansaitusti 90-luvun viiden parhaan levyn joukossa ja vahva kiinnitys kärkisijoihin kaikkien aikojen kovimpien äänitteiden listalla.

Spotify
iTunes