Archive for the ‘ 2000s ’ Category

Pidä huumeista kiinni, Tatjana

The Hold Steady: Boys and Girls in America (2006, Vagrant 442)

2006 oli siitä mainio levyvuosi, että tuon vuoden aikana ilmestyneet huippulevyt putoilivat vähän kaikenlaisiin lajityyppeihin popista hevimetalliin. Ei ehkä kokonaisuutena mikään historian paras kokonaissaldo mutta mukavan vaihteleva ja sehän on toki aina plussaa! Yksi kaks-tuplanolla-kuuden helmiä oli The Hold Steadyn, noiden Brooklynin indievanhusten kolmoslevy Boys and Girls in America, joka jatkoi samalla varsin hyväksi havaitulla indierokkailulinjalla kuin bändin kaksi aiempaa täyspitkää. Itse asiassa mietin että kirjoitanko tästä vai kakkoslevy Separation Sundaysta, mutta päädyin harkittuani nyt sitten tähän, sillä loppujen lopuksi Boys and Girls taitaa olla kaksikosta se parempi kokonaisuus. Tai en tiedä, joku toinen päivä saattaisin olla toista mieltä.

No mutta kuitenkin. Yleiseltä tematiikaltaan linja on siis sama kuin aiemmin, eli Craig Finn kirjoittelee biiseihinsä pitkiä ja polveilevia tarinoita amerikkalaisista nuorista, kreisibailauksesta, huumeista, viinasta, parisuhteista ja semmoisesta kaikesta pari- ja kolmekymppisten sukupolven elämään vahvasti kuuluvista elementeistä. Biisit ovat todellakin tarinoita, sillä useissa on jopa ihan kunnon juoni ja kertoja saattaa viitata aiempien kappaleiden tapahtumiin. Parissa Boys and Girlsin biisissä tavataan myös vanhoja tuttuja aiemmilta levyiltä, mikä tekee The Hold Steadyn tuotannosta silleen yleisestikin hauskalla tavalla yhtenäisen ja, hmm, tarinallisesti etenevän. Lehdistössä Finnin biisejä on kuvattu termillä “lyrically dense” ja se on kieltämättä aika osuvasti todettu. Sinänsähän lähes nelikymppinen, nörtin näköinen pulska rillipää laulamassa nuorten mimmien seukkausongelmista ja huumeiden viihdekäytöstä on ajatuksena huvittava, mutta onneksi lyriikat ovat enemmän ulkopuolista havainnointia kuin omakohtaista kerrontaa tai paasausta, joten homma toimii.

Musiikillisesti Boys and Girls in America on kahteen ensimmäiseen levyyn verrattuna vähän rokimpi ja linjakkaampi. Vaihtelua biisien tempossa on sen verran, että kyllästymään ei pääse, ja 40 minuutin pituus on aika optimaalinen tämäntyyppiselle kiskaisulle. Ylipäätään levyssä välittyy hirveän hyvin biisien tarinoiden tunnelma: bilebiisit vievät festari- tai dokailutunnelmaan, chillailuvedot puolestaan aamuyön laskuihin tai överien ohittamiseen. Asenne on hyvä, kertsit tarttuvia ja onpa muutamassa ängetty mukaan sellaisia kännihoilotuskohtiakin, mikä on tietty aina ihan jees. Yksi bändin omintakeisimpia piirteitä on Craig Finnin lauluääni, joka ei todellakaan kuulosta siltä, että se tulisi sennäköisestä kaverista. Vähän rosoisen kuuloinen lauleskelu sopii levyn henkeen aivan erinomaisesti ja tuo vähän tavanomaisemmistakin aiheista kertoviin biiseihin sellaista tarinankertojamaista ulottuvuutta.

The Hold Steady ei Boys and Girlsin jälkeenkään ole tunnettuudeltaan ihan noussut siihen indiebändien superluokkaan, vaikka levyt ovatkin keränneet tasaisesti kasvavaa mediahuomiota ja jatkuvasti parempia listasijoituksia. Tämä on oikeastaan vähän outoa, sillä raskaasta lyyrisyydestään huolimatta bändin julkaisut ja soundi on helposti lähestyttävää indierokkia eikä mitään itsetarkoituksellisen sisäänpäinkääntynyttä kikkailua. Tietysti on totta, että nämä aiemmat levyt (en tiedä, voiko viiden-kuuden vuoden takaisista lätyistä puhua “vanhempina” tai “alkupään tuotantona”, YMMV) ovat piirun verran parempia kuin pari uusinta, mutta koska eivät nekään mitään heikkoja esityksiä ole, soisi bändille vielä nykyistä enemmän mainetta ja suosiota. Ja toivottavaa on, että laatu pysyy yhtä vahvana kuin tähänkin asti.

Spotify
iTunes

Breakbeatia monessa eri asennossa

Lady Sovereign: Public Warning (2006, Def Jam 7625)

lady Sovereign: Public WarningEi ehkä ole kovin pahasti liioiteltua väittää, että 00-luvun loppupuolen paras hiphop on tullut Euroopasta ja vielä spesifisemmin Brittein saarilta. Siinä missä amerikkalaisen hiphopskenen parhaat tuotokset viime vuosilta ovat joko käsittämättömiä, megalomaanisia ja metatasoihin hukkuvia eepoksia (Kanye…) tai kokeellisempaa crossgenre-matskua, Atlantin tällä puolen askarrellaan vielä vähän pienemmissä kuvioissa ja perusasioiden äärellä. Tuotantoarvoiltaan ja soundeiltaan eurohiphop on kotikutoisempaa ja uskaliaampaa kuin jenkkiosasto ja vaikka jonkinkokoisia staroja täältäkin löytyy, on pääosassa vielä onneksi itse musa eikä kaikki artistin persoonaan tai muihin ulkomusiikillisiin seikkoihin liittyvä säätö.

Erityisen tiukkaa kamaa on saanut aikaan hiphopin jokseenkin leimallisesti brittiläinen alalaji, garagen, rapin ja osittain dubstepin pohjalta ponnistava grime. Koko genre on sinänsä aika uusi ja löysi muotonsa vasta 2000-luvulla, joten mukana on sellaista mukavaa tuoreutta. Yksi parhaita (ellei PARAS) grimen edustaja omalla listallani on Lady Sovereignin debyytti Public Warning vuodelta 2006, jolla tämän kiehtovan sekamelskalajityypin parhaat puolet on rullattu hiton vetäväksi paketiksi.

Lady Sovereign (oik. Louise Harman) on taustoiltaan suht stereotyyppinen ryysyistä rikkauksiin -räppäri: mimmi on lähtöisin Lontoon pahamaineisesta Chalkhillistä, innostui teininä rikosten sijaan räpäytyksestä, keräsi mainetta piireissä ja erinäisten käänteiden jälkeen päätyi amerikkalaisen Def Jam -levy-yhtiön listoille. Public Warningilla Sov näyttää, mihin taskukokoinen tytönhupakko pystyy skenessä, jota ovat perinteisesti hallinneet isot miehet ja näiden ultramaskuliiniset voimafantasiat. Biisien kuvasto sisältää sinänsä tuttua settiä biletyksestä, “rankasta gettoelämästä”, omista kyvyistä räppääjänä ja niin edelleen, mutta Lady Sovereignin lyriikat ovat poikkeuksellisen kekseliäitä ja nokkelia eikä neidin tarvitse turvautua sukupuolisanaston jatkuvaan esittelyyn kun sanottavaa riittää muutenkin. Sovin flow on myös aivan mielettömän hyvä läpi levyn ja ehdottomiksi helmiksi nousevissa biiseissä Random ja Public Warning suorastaan häkellyttävän sulavaa. Levyn soundit puolestaan ovat arkkityyppistä grimeä, koostuen rapeista breakbeateista, kotikutoisen elektronisista piippailuista ja taidokkaasti käytetyistä sampleista. Välillä tunnelma on ihan törkeän levoton ja lajityypille ominaisen hajanainen äänimaailma pääsee oikeuksiinsa, välillä meno on chillimpää ja hallitumpaa mutta yhtäkaikki toimivaa.

Kokonaisvaltaisesta parhaudestaan huolimatta Public Warning ei silti saavuta täydellisyyttä. Puolivälin jälkeen levy hiukan väsähtää, ja vaikka loppupuolellakin on ihan toimivia vetoja kuten Blah Blah ja Fiddle with the Volume, eivät paukut ole riittäneet aivan koko mitalle. Kaiken lisäksi vimppana biisinä komeilee alkujaan hyvän Love Me or Hate Men remix, jolle on heitetty feattaamaan Missy Elliott. Biisille ja featille on vaikea keksiä mitään muuta tarkoitusta kuin myyntilukujen kasvattaminen Missyn nimellä, mikä on täysin turhaa, sillä Public Warning kyllä toimii ihan Sovereignin omin voimin. Harmillisesti Sovin seuraava lätty, parin vuoden takainen Jigsaw, ei pääse parhaimmillaankaan samalle tasolle kuin debyytti. Uutta matskua pitäisi olla vihdoin luvassa tänä vuonna, joten saa nähdä, palaako leidi ekan levyn laatuun vai pitääkö taas vähän pettyä.

Spotify
iTunes