Archive for the ‘ 2010s ’ Category

Top 2 hautuumaallanussimisbiisit

Hautuumaalla nussiminen on syystä tai toisesta valitettavan alikäytetty topos länsimaisen populaarimusiikin kentällä. Hieman synkempiin genresyövereihin sukeltamalla esimerkkejä toki varmasti löytyisi lukuisia — mieleen juolahtavat lähinnä erilaisten goottilaisten sekä blackmetallististen tyylisuuntien edustajat, joiden eräänlaista leipätyötä tämä aihepiiri on — mutta jos pitäydytään jonkin verran mainstreamimmissa artisteissa, on valikoima selkeästi rajatumpi. Lähestykäämme vaikeaa aihetta kahden erilaisen mutta tavallaan samanlaisen kappaleen voimin. Toisen biisin nimi kertoo suoraan missä mennään, toisen on hieman romanttisempi ja arvoituksellisempi, mutta tematiikka yhtäläisen väkevä.

Rammstein: Herzeleid2. Rammstein: Heirate Mich

Saksan raavaat työmiehet ovat punnertaneet ilmoille musiikkia yhdestä jos toisestakin moraalisesti arveluttavasta aiheesta, joten ei liene yllätys, että lemmentyöt kirkkomaalla kuuluvat tähän joukkoon. Bändin debyytti-täyspitkä Herzeleid (1995) sisältää kappaleen, joka oli tuttu jo David Lynchin Lost Highway -leffan soundtrackilta, ja useimmille tuo soundtrack oli se lätty, joka toi Germanian iloiset veikot paikalliselle musiikilliselle kartalle. Itsekin lähdin tätä debyyttilevyä sitten kyselemään Turun paikallisista levykaupoista, joissa reaktiona oli lähinnä hämmentynyt olankohautus. Lopulta kuitenkin Mega Epe’s (Kultatalon kakkoskerroksessa) tarjosi helpotusta ja levyä tiskin alta.

Tietysti vain saksan- tai ranskantaitoiset pääsivät tuolloin osallisiksi kappaleiden lyyrisestä annista, koska 1) sanoituksia ei voinut googlata internetistä, 2) sanoituksia ei voinut kääntää Google Translatella, 3) levyn kansilipareeseen on mielenkiintoisesti painettu osa biisien sanoista saksaksi ja osa ranskaksi (bändin oma “selitys” tähän oli muuten se, että nämä vähän enemmän seksihommia käsittelevät sanoitukset ovat paheksujienkin mielestä ranskaksi ihan ok vaikka saksaksi niistä olisi hermostuttu — varmaan ihan totta). Toisaalta sanoitusten pohtiminen yhteistuumin väkevän ja makean viinin äärellä toi sellaista yhteisöllisyyttä, joka nykyään on sitten jäänyt hieman vähemmälle internetin rappeuttavan vaikutuksen ansiosta. Tematiikka toki oli usein ilmiselvää, mutta ei ehkä aivan niin natsistista kuin olisi esittämistyylistä voinut ajatella.

Joka tapauksessa Heirate Michissä on kyse siitä, että laulaja/hanuristi Till Lindemann antaa aluksi ymmärtää, ettei kappaleessa esitä itseään kuten Rammsteinin kappaleissa usein, vaan toimii ainoastaan toisen käden huhupuheen jatkajana eli niin sanottuna kertojana. Surullinen tarina käsittelee miestä (saksassa pronominit ovat sukupuolitettuja, joten tässä ei ole varaa spekuloinnille vaikka toki kaikkien sukupuolten hautuumaalla nussiminen on yhtä ok) jonka rakastettu (nainen, kts. yllä) on vuosi sitten menehtynyt ja siitä lähtien hemmo on pyöriskellyt hautuumaan kulmilla kuin mikäkin kaamio. Heti intron jälkeen ensimmäisessä säkeistössä seuraa kuitenkin kappaleen yllättävä juonenkäänne ja Till paljastuu tarinan päähenkilöksi! Juonellinen ulottuvuus ei noin muuten ole kovinkaan syvä, vaan loppulaulussa keskitytään lähinnä siihen, miten hautaa sitten öisin kaivellaan ja etanoiden ja hautakivien keskellä nukutaan.

Lyriikoiden ajallista ulottuvuutta ei kannata sen kummemmin miettiä, sillä jossain kohdassa kertojamme kaivautuu niin syvälle maan poveen, että morsmaikku saadaan taas käsien ulottuville — helposti sitä kuvittelisi, että näin voisi tehdä yhden tai korkeintaan kahden yön aikana, hautojen syvyys taitaa Saksassakin olla vain se pari metriä — ja siinä kohtaa sitten päästään itse asiaan. Noh, kuu luo kalvakkaa valoaan ja morsmaikun pusu on kylmä ja lopulta sitten koko rouvanraato hajoilee paperin tavoin Tillin käsiin. Tästä sankarimme ei kuitenkaan lannistu, vaan hoitaa homman loppuun jäljelläolevien osien kanssa, mutta lopulta menettää rouvansa uudelleen. Kappaleen sanoma lieneekin siis se, että jos jonkin asian on menettänyt jo kerran, sen menettää myös uudelleen vaikka mitä tekisi. Aina kannattaa kuitenkin yrittää! Kyseenalaisena eläinsuojelullisena yksityiskohtana luontonsa mukaisesti auringonnousua ylistävä, laulun tapahtumiin täysin syytön kukko saa surmansa vihaisen miehen käden kautta, vaikka varsinainen akti on jo ohi. Koska en ole psykologi, en lähde sen enempää arvioimaan kukkoepisodin freudilaisia ulottuvuuksia.

Musiikillisesti Heirate Mich on sinänsä tuttua ysäri-Rammsteinia. Runttaus on kovaa, riffit jäävät soimaan päähän, rytmiosasto toimii saksalaisella tarkkuudella ja Flaken synat helvetin tiukkoja kuten aina. En sinänsä ihmettele, miksi Rammsteinin varhaistuotannosta just tämä biisi päätyi bändin nimikkobiisin ohella Lynchin leffaan, sillä vaikka debyyttilevy onkin puhdasta natsikultaa alusta loppuun, Heirate Mich nousee edelleen hyvien biisien joukosta esiin yhtenä parhaista. Ja muutenkin, olihan Rammstein tykittelyineen omassa kaveriporukassa aivan niitä definitiivisiä ysärin lopun bändejä, jotka onnistuivat toimittamaan industrialin ehkä vähän pelottavan metelin sellaisena helppona kaljanjuontiversiona. Vuosien 1996-2001 välisenä aikana Rammstein oli ehdoton osa amforan kallistelua erityisesti Herzeleidin ja Sehnsuchtin aikoihin. Harmi, että Mutterin myötä ja jälkeen bändi meni vähän paskaksi, mutta aikansa kutakin, sanoi Till Lindemann kun hautuumaalla nussi.

Spotify


1. Black Mountain: Cemetery Breeding

Yksi on kuitenkin aina ylitse muiden, ja tässä lajityypissä kruunu lankeaa kanadalaisen stonerhevibändin Black Mountainin ansioituneille harteille. Toisin kuin pitkän linjan lihaksikkaat (paitsi Flake) saksalaiset, Black Mountain pätkähti ilmoille vasta tuossa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen (onko tälle muuten jotain vakiintunutta nimeä?) puolivälin kieppeillä samannimisellä debyyttilevyllään. Uutta plattaa on puskenut ilmoille rauhalliseen tahtiin noin parin-kolmen vuoden välein, viimeisimpien eli Wilderness Heartin (2010) ja IV:n (2016) välillä tosin vierähti hieman pidempään, mutta välissä bändi ehti tehdä Year Zero -leffan soundtrackin erään Trent Reznorin kanssa (huomionarvoista tämän top 2 -listan kannalta lienee se, että Reznor oli tuottajana messissä myös Lost Highwayn soundtrackilla), ja useampikin bändin jäsenistä puuhailee jatkuvasti omien projektiensa parissa.

Black Mountain sijoittuu tähän semisti kummalliseen oikeastaan Black Sabbathista alkaneeseen jumitusrockin jatkumoon, joka sitten on vuosikymmenten varrella kaikkien muiden musagenrejen tavoin pirstoutunut miljoonaksi eri alagenreksi. Olipa genrenimi sitten stoner, psych, sludge, Sleep, doom, drone tai mikä milloinkin, yhteistä kuitenkin on jumitus, raskaat riffit, usein aika hidas meno ja se, että kaikkien bändien nimissä on vähintään yksi seuraavista sanoista: Electric, Black, Witch, Doom, Goblin, Bong, Mountain, Wizard, Space, Warlock. Viimeistään vuonna 2050 on odotettavissa superbändi jossa kaikki nämä.

Debyytin jälkeen Black Mountain on muuttanut tyyliään maltillisesti levy levyltä, mutta kuulostanut silti jotakuinkin aina itseltään. Menemättä sen enempää kolmen ensimmäisen levyn tyylillisiin muutoksiin, mainittakoon silti, että viimeisimmällä tämän kilpailubiisin sisältävällä levyllä IV (2016) syntsien määrä on lisääntynyt merkittävästi ja meno on jo avausbiisistä lähtien muutenkin lähempänä jotain 70-luvun progefiilistelyä kuin Sabbath-tyyppistä hevirunttausta.

Mutta asiaan! Biisissä Cemetery Breeding tapaamme siis henkilön — todennäköisesti miespuolinen sillä laulaja on mies, mutta kappaleen lyriikoissa ei ole vahvistusta mihinkään suuntaan — joka odottaa rakastettuaan (nainen) hautuumaalla. Kaupungin ikävyys ahdistaa, kukat kuolevat ikkunalaudalla ja muutenkin meno on aika ankeaa. Kyseessä ei kuitenkaan taida olla ensimmäinen kerta kun kertoja ja rouvansa puuhailevat hautakivien keskuudessa, sillä kerronnasta puuttuu sellainen ensimmäisen kerran jännitys ja kertoja ikään kuin muistelee noita täydellisiä raajoja, jotka lemmenleikkien lomassa häneen takertuvat.

Missään kohtaa tapahtumapaikka ei siis ole mysteeri eikä Black Mountainin kilpailuentryssä myöskään jätetä kappaleen viestiä kuuntelijan tulkinnan varaan, sillä kohdassa 02:02 kertoja toteaa lakonisesti

fucking in the graveyard

mikä ei tietysti jätä mitään seliteltävää. Ja miksi pitäisikään?

Kappaleen tarinaa lähemmin tarkastellessa esiin nousee kuitenkin kysymys siitä, onko Cemetery Breedingillä enemmänkin yhteistä Heirate Michin kanssa kuin miltä ensikuulemalta tai -silmäykseltä vaikuttaa? Epäselväksi nimittäin jää, onko aktin toinen osapuoli ollut missään vaiheessa tarinaa elävien kirjoissa, vai onko kyseessä samanlainen epätoivoinen viimeinen tai jopa viimeisen jälkeinen rakastelu, josta Till Lindemann kertoo? Ajatteleeko kertoja, että osoittamalla viimeisen kerran fyysillistä rakkauttaan jo haudan lepoon saatettua puolisoaan kohtaan ikuisuuden jäätävä pimeys lunastaisi myös hänet mukaansa? Tai sitten kyseessä on vain kahden elävän ja hengittävän hahmon romanttinen kohtaaminen kylmien hautakivien keskellä, kuumien vartaloiden sulattaessa huurteiset ruohonkorret rakkauden aktin aikana, molempien toivoessa kuoleman tuomaa ikuista unohdusta, pääkallojen ja luurankojen katsellessa haudan syvyyksistä.

Musiikillisesti Cemetery Breeding on sekä bändin että levyn ehdotonta kärkeä. Taustalla vetävä syntsakuvio on sopivan 70-lukulainen mutta ei liian törkeä pastissi, kaikki soolot kuulostavat mainioilta ja solisti (Stephen McBean?) tulkitsee vakavaa aihetta sopivalla tunnelatauksella. Homma pysyy hanskassa ja myös linjassa levyn yleisen seiskariprogetunnelman kanssa. Todellinen mestariteos kaikin puolin, IV oli yksi vuoden 2016 kevyesti parhaista levyistä ja Cemetery Breeding käsitteli harvinaista teemaa erittäin hyvin, nousten yhdeksi levyn parhaista biiseistä — ellei jopa parhaaksi.

Joten eipä muuta kuin olkoon kallot kassanne!

Spotify


JÄLKIKIRJOITUS

Herättelin tän sitten henkiin jollain ajatuksella josta en ehkä itekään ole ihan selvillä. Lähinnä kelailin että tää musiikkimaailma on seitsemässä vuodessa varmaan elänyt taas jonkun verran ja silleen, joten kaipa siitä vois taas jotain kirjoitellakin silloin tällöin. Mitään ton 2011 projektin kaltaista kolmesti viikossa -tahtia on turha odottaa ja noi kirjoitelma-aiheet varmaan tulee vähän joustamaan siitä mitä ne oli. Kirjoittelen varmaan vaan jotain tyhmää paskaa ja varhaismuistelmia samalla kun juon kaljaa, jos joku näiden perusteella löytää jonkun hyvän bändin tai biisin niin se on ihan jees.

Katotaan nyt ainakin viime vuoden parhaat levyt (spoiler: neljä viidestä on Sacred Bonesin julkaisuja), pari retrospektiiviä, Bruce Springsteenin supertripla ja semmosta kaikkea.

Ground control to Major Thom

Radiohead: The King of Limbs (2011)

Radioheadin uutuuslevynen ilmestyi melko salakavalasti reilu viikko sitten, sillä koko levyn olemassaolo ja julkaisupäivä vahvistettiin bändin taholta vain viikon verran aikaisemmin. Levyn suhteen on käytössä vähän sama linja kuin In Rainbowsilla, eli digiversion voi ostaa nimelliseen 7 euron hintaan suoraan bändiltä, keräilijöille on tarjolla loppukeväästä ilmestyvä (ja nyt jo ennakkotilattava) fyysinen versio ekstrakrääsällä ja tietty myös normijulkaisu, joka päätyy kauppoihin käsittääkseni maaliskuun lopussa. Edellisestä yrityksestä on ilmeisesti opittu kuitenkin jotain, sillä nyt älppäriä ei tarjota “maksa mitä jaksat”-metodilla, viimeksihän suurin osa porukasta ei viitsinyt maksaa euroakaan (tähän joku pitkällinen vuodatus siitä, miten Piraattipuolueen ja vastaavien kakkanaamojen “kulttuurin tulee olla vapaata, kyl kaikki sit tukee fanittamiaan artisteja” on ihan paskaa). Kaipa tämä sitten on taas sitä uudenlaista markkinointia ja musiikkiteollisuuden tulevaisuutta ja mitä lie, samapa tuo kunhan musiikkia ilmestyy.

On ilahduttavaa nähdä, että kerrankin “hei me julkaistaan itse”-politiikka ei ole johtanut siihen, että levylle tuutataan sen enempiä karsimatta kaikki mahdollinen treeneissä aikaansaatu matsku. The King of Limbs on nimittäin vain kahdeksan biisin ja 37 minuutin mittainen kokonaisuus: esimerkiksi muuan Tori Amos voisi ottaa oppia. Äänimaailmaltaan levy kuuluu samaan jatkumoon kuin bändin pari edellistä pitkäsoittoa ja Thom Yorken soololevy The Eraser. Pääroolissa ovat elektroniset biitit, kilinät ja säksätykset, eivätkä “perinteiset instrumentit” (jos nyt tällaisen erottelun haluaa jostain syystä tehdä) nouse etualalle kuin parissa biisissä. Tyylillisesti The King of Limbs on suhteellisen ehyt, ehkä jopa liiankin, sillä parin-kolmen ekan kuuntelun jälkeen en olisi osannut nimetä varmaan yhtään levyltä erikseen mieleenjäänyttä biisiä. Lisäkuunteluilla eroa on kuitenkin onneksi löytynyt, ja vaikka meininki on välillä ehkä aavistuksen turhan sisäänpäinkääntynyttä, levyn kompaktista mitasta johtuen kokonaisuus on varsin tiivis ja toimiva paketti.

Vähän tuntuu siltä, että omalla kohdallani Radiohead kärsii nykyään valitettavasti siitä, että nämä uudet levyt eivät ole mitään The Bendsejä tai OK Computereita. Periaatteessa toki arvostan bändin nykyistä, kokeilevampaa linjaa ja jatkuvaa uudistumista, mutta samalla kuitenkin toivon, että uusi Radiohead-julkaisu olisi yhtä mielettömän hyvä kuin nuo edellämainitut. Tai ehkä kyse ei ole niinkään levyjen laadusta — Kid A, Amnesiac, Hail to the Thief ja In Rainbows ovat kaikki erinomaisia — vaan siitä, että tyyli ja sitä kautta biisimateriaali on muuttunut sävyltään etäisemmäksi ja kylmemmäksi. 90-luvun loppupuoliskon aikaista Radioheadia on lisäksi jäljitelty tai ainakin yritetty jäljitellä niin paljon, että jos bändi itse soundaisi edelleen samalta, ei se todennäköisesti eroaisi kovinkaan paljoa niistä lukuisista melkein-Radioheadeista. Joten ehkä näin tarkemmin ajatellen olen ihan tyytyväinen. Ja sitä paitsi, se OK Computerin ja In Rainbowsin “viisi ekaa biisiä molemmilta vuorotellen soimaan ja ne kaikki sopii yhteen ja tää oli suunniteltu juttu kymmenen vuoden aikajänteellä ja whoaaa” oli aika makee juttu kuitenkin!

The King of Limbs

— — —

Jee, kuukausi tätä “projektia” takana ja sain näköjään pysyttyä aikataulussakin suunnitelmien mukaisesti. Nyt pidän tän huikean saavutuksen kunniaksi viikon-parin mittaisen luovan tauon, jonka aikana ideoin lisää ja varmaan myös hion vähän tätä blogin teknistä puolta esim. Facebook Connectin ja vastaavien suhteen. Palataan asiaan!

Ghettotechsplosion

Nadia Oh: Hot Like Wow (2008, Tiger Trax)

Nadia Oh: Hot Like WowÄh, ajattelin eilen että oon unohtanut tehdä jotain ja sehän oli tää blogi! Harmillista sinänsä koska olin suunnitellut että pysyisin helmikuun ajan tuossa alkuperäisessä maanantai-keskiviikko-perjantai -aikataulussa ja sitten arvioin asiaintilaa uudelleen, mutta nyt sit tälleen ihan loppumetreillä tuli nukahdus. No ei voi mitään, ja sitä paitsi tää lätty on sellainen että menee ihan hyvin lauantain kreisibailaukseenkin!

Kyseessä siis brittiläisen… noh, sanotaan nyt vaikka sit räppärineitokaisen Nadia Ohin parin vuoden takainen debyytti, joka on kaikin puolin ihan hillitön. Mukana tekopuuhissa on ollut mm. Lady Gagan kanssa musiikkia väsännyt Nick Dresti aka. Space Cowboy, mutta uskokaa kun sanon että Nadia ain’t no goddamn Lady Gaga. Musiikillisesti tässä on tavoiteltu jotain hiphopin, elektronisen tanssimusan ja ghettotechin sekoitusta ja kokonaisuus on aika häkellyttävä. Nadia Oh ei ole varsinaisesti mikään maailman paras räpäyttäjä saati laulaja ja taustat kuulostavat jotenkin hirveän halvoilta, autotunea käytetään enemmän kuin Black Eyed Peasin Superbowl-väliaikashow’ssa ja lyriikat on sellasta “hei beibi soita mulle”-tasoa. Mahtavaa!

Hot Like Wow onnistuu siis samaan aikaan kuulostamaan kotikutoiselta ja ylituotetulta, mikä on jo saavutus itsessään. Biisien laatu on ihan hirveän vaihtelevaa, sillä mukana on pari tosi tarttuvaa ja kiimaiselle tanssilattialle kutsuvaa vetoa, välillä sit taas meno kuulostaa joltain Pussycat Dolls -parodialta. Aika moneen biisiin on sotkettu sellaisia feikki-itämaisia melodioita, jotka tekevät kuuntelukokemuksesta ajoittain tosi hämmentävän ja ainakin mun on vaikea päättää, onko levy hullu, hullun huono vai hullun nerokas. Upeaa!

Mutta ei kai siinä, lo-fi-meininki on yleensä aina siistiä, olipa se sitten tehty tosissaan tai vähän silleen läpänomaisesti ja Nadia Ohin biisit sopii aivan täydellisesti johonkin viikonlopun etkoilumeininkeihin tai amisauton takapenkille kunhan volumea vaan lähtee laitteistosta tarpeeksi. Jos mä olisin Tuksun häissä DJ:nä niin tiedän mitä soittaisin saadakseni jengin hytkyttämään lihojaan tanssilattialle! Erinomaista!

Spotify
eMusic
iTunes

Mehgwai

Mogwai: Hardcore Will Never Die, But You Will (2011, Sub Pop 895)

Meinasin kirjoittaa näin viikon alkajaisiksi lauantaina julkaistusta uudesta Radioheadin levystä, mutta enpäs sit kuitenkaan viitsinyt, sillä se jos jokin ansaitsee vielä muutamia lisäkuunteluita. Ehkä ensi viikolla! Sen sijaan käsittelyyn päätyi uusi Mogwai lähinnä siksi, että tässä on nyt on vaihteeksi lätty, joka ei ole onnistunut synnyttämään mitään ällistysreaktiota vaan lähinnä kyllästyneen “no joo”-huokauksen.

Näiden postrock-bändien ongelma on mun mielestä aina ollut vähän siinä, että ne kuulostavat niin perhanan samalta suhteessa sekä omaan tuotantoonsa että muihin saman lajityypin bändeihin. Olisikin mielenkiintoista tehdä joskus sokkotesti, kasata eri postrockpumpuilta mixtape ja soittaa se jollekin, joka ei suorilta tunnista levyllä olevia biisejä. Sit vaikka lomake, josta pitää valita kuulemansa bändit ja niiden esiintymisjärjestys ja kenties vielä biisien nimet. Veikkaan, että tulokset olisivat vähintäänkin jännittäviä ja mitä suurimmassa määrin vääriä verrattuna tuon fiktiivisen kokoelmalevyn todelliseen sisältöön. Toisaalta tämän kokeilun voisi toteuttaa myös niin, että kirjoittaa Hardcore Will Never Die, But You Willin kanteen Mogwain tilalle Yo La Tengo ja antaa levyn kuunneltavaksi lähimmälle postrock-hipsterille. Tämä levy nimittäin on nimeään ja vimpaksi biisiksi lyötyä kahdeksan ja puolen minuutin mittaista muniinpuhaltelua myöten kuin mikä tahansa Yo La Tengon julkaisu.

Tai kenties kyseessä on jonkinlainen “the joke’s on you”-tyyppinen kokeilu, jossa bändit vedättävät kuulijaa minkä ehtivät ja kisaavat keskenään siitä, kuka keksii levyilleen typerimmät nimet ja kuka saa aikaiseksi venytetyimmät päätösbiisit. Tässähän mainittu Yo La Tengo oli aiemmin kärjessä, kiitos vuoden 2006 I Am Not Afraid Of You And I Will Beat Your Ass -nimihirviön (tuttavallisemmin IANAOYAIWBYA) ja edellisen, parin vuoden takaisen Popular Songsin kolmen päätösbiisin, joiden yhteenlaskettu pituus oli vaatimattomat 36 minuuttia ja risat. Nyt kuitenkin sanoisin, että postrockrunkkauksen valtikka ja Selkä Yleisöön Päin -pokaali palaavat Mogwain haltuun, sillä tämän uusimman levyn oheen (ja digiversioissa suoraan “normibiisien” jatkeeksi) on lätkäisty kaksikymmentä kolme minuuttia pitkä Music For A Forgotten Future -tiluttelu. Kunnioitettavaa.

Mutta niin, meneehän tämä Hardcore Will Never Die, But You Will semmoisena taustamusiikkina jonkun muun puuhastelun kuten rairuohon kasvamisen seuraamisen ohessa ihan kivasti, eikä levy varsinaisesti huono ole. En toki missään mielessä vihaa bändiä enkä aiempaa tuotantoa, mutta jotenkin nyt tuntuu, että tää setti on niin perinpohjaisesti kuultu ja nähty, että en vaan jaksa innostua oikein millään tasolla. Mogwai-fanit ovat varmaankin poikkeuksellisen innoissaan, muille käteen jää oikeastaan vain ylipitkä, samaan aikaan vähän junnaava ja uuvuttava postrokkailu, joka kuulostaa ihan vitun samalta kuin Mogwain kaikki edelliset levyt. Tai Yo La Tengo.

Spotify
eMusic
iTunes

Silmät kiinni ja ajattele Englantia

PJ Harvey: Let England Shake (2011)

Noh nyt on sitten ainakin tuoretta matskua esittelyssä viikon levynä, nimittäin tänään(!) julkaistu PJ Harveyn suht odotettu uutuus. Yleensä en näin vähäisellä kuuntelulla ehkä lähtisi arvioimaan, mutta koska tämä blogi on myös kaikenlaisen kokeellisen temmellyksen kenttä eli katsotaan millaisia impressioita syntyy! Tätä kirjoitettaessa toka kuuntelu menossa, ensimmäisen suoritin tossa päivällä joten vähän aikaa on jo saanut päässä muhia.

Mitä tulee Pollyn viime vuosien tuotantoon noin yleensä niin 2007 ilmestynyt White Chalk on mun listalla siellä ehdottomassa kärkipäässä, kun taas John Parishin kanssa väsätty vuoden 2009 A Woman a Man Walked By oli sen sijaan melkoisen yhdentekevä kiekko ja jonkinasteinen pettymys. Niinpä tätä uutta odotteli ehkä vääähän pelonsekaisin tuntein (kuten sanonta kuuluu), mutta onneksi ne pelot eivät toteutuneet, sillä Let England Shake on aika hyvä levy. (Yllättyneitä: 0) Tyylillisesti mennään taas aivan täysin eri linjalla kuin White Chalk eli meininki on vähäeleisen kauniin pianonsoittelun sijaan ronskimpaa ja rokimpaa. Välillä levyn soundista tulee itse asiassa mieleen vuoden 2004 Uh Huh Her biisimatskultaan parempana versiona, ja tämä on oikeastaan melko kiinnostavaa, sillä UHH (heh) ei sekään varsinaisesti sinne Harveyn tuotannon kärkeen kuulu.

Olisi kuitenkin kohtuuttoman väärin sanoa, että Let England Shake olisi rokahtavuutensa takia yltiömäisen suoraviivainen tai lattea, vaan välillä vedetään rauhallisemmissa tunnelmissa. Näissä fiilistelevämmissä vedoissakin kontrasti ihan kauhean paljon kuuntelemaani White Chalkiin on kuitenkin huomattavan suuri. Biisit ovat silti läpi levyn leimallisesti PJ Harveyn biisien kuuloisia ja äänimaailmaltaan usein varsin jännittäviä. Esimerkiksi levyn avaavan nimibiisin soundi on älyttömän vänkä ja jotenkin vähän vinksahtaneen kuuloinen. Osansa tässä on varmasti biisien mielenkiintoisella soitinvalikoimalla, johon kuuluvat muun muassa Pollyn tuotannossa vähemmän kuullut saksofoni ja sointusitra. Artistin itsensä lisäksi soittimia räpläävät John Parish, Jean-Marc Butty ja Mick Harvey (ei sukua), jotka kaikki tekevät sen verran hyvää työtä, että ansaitsevat ehdottomasti osansa kunniasta. Levyn sanoitukset puolestaan pyörivät — kuten nimikin sanoo — Englannin ja erityisesti sen käymien sotien ja niiden seurausten ympärillä. Pollyn itsensä mukaan levyn lyriikat on kirjoitettu ensin ja biisit sovitettu niiden ympärille, joten sanoitukset ovat aika vahvaa matskua ja toimivat itse asiassa sellaisenaan jopa ilman musiikkia. Tälleen parin kuuntelun perusteella ei 12 viisun joukosta ole vielä noussut esiin mitään selkeitä suosikkibiisejä, jos nyt ei myöskään mitään ihmeempiä notkahduksia levyn tasossa. Kokonaisuutena aika tasaisen varmaa kamaa, jossa on sen verran paljon kaikenlaisia kikkoja ja vaihteluita, että uusintakuunteluja tulee lähiviikkoina (ja -kuukausina) kertymään runsaasti.

Kolmas kuuntelukerta lähestyy loppuaan ja tämän perusteella olen aika valmis sanomaan, että Let England Shake ottaa paikkansa Is This Desiren ja White Chalkin rinnalla PJ:n parhaimmistossa. Ja koska helmikuun puolivälissä ei ole lainkaan liian aikaista sanoa näin, olen valmis julistamaan tämän yhdeksi varteenotettavaksi kilpailijaksi vuoden 2011 parhaiden levyjen kisailussa.

Näköjään löytyy jo netistäkin:
Spotify
iTunes

Kyytiin junan

Circle: Rautatie (2010, Ektro Records ektro-065)

Circle: RautatieKun näin alkuvuodesta ei vielä ole ulos pumpsahtanut kauhean suurta määrää huomionarvoisia levyjä niin ajattelin tässä maanantaipalstalla kirjoitella vähän niistä viime vuoden helmistä, jotka eivät syystä tai toisesta päätyneet top seiskaan asti. Näistä ihan ehdottomasti maininnan (ja kuuntelemisen, toki) arvoinen on Circlen, tuon porilaisittain erittäin poikkeuksellisen eli hyvän bändin uusin jamittelu Rautatie, joka on kevyesti yksi viime vuoden parhaita suomalaisia.

Jostain syystä viime vuoden parhaimmistoon valikoitui aika monta konsepti- tai teemalevyä. Myös Rautatie kuuluu tähän joukkoon, tai ainakin siinä määrin kuin Circle-levy nyt voi kauhean koherentti teemalevy edes olla. Lätyn nimi paljastaa, mistä on kyse, eli junallahan tässä matkustellaan ja vaikka kiskojen kolinaa ei nyt ihan räiskyvin värein olekaan maalattu näkyviin, niin tematiikka nousee esiin pitkin levyä sekä lyriikoissa että melodioissa. Sinänsähän junan puksutus ja raiteilla reissaaminen muistuttaa henkisesti krautrockin rytmikkään jurnuttavaa runttausta, ja tämä fiilis kyllä välittyy Rautatien biiseistä. Circle-asteikolla levy on jopa aika helppoa kuunneltavaa. Välillä toki sukelletaan sisäavaruusosastolle, mutta keskimäärin biisimatsku on timmiä, tarttuvaa ja taidokasta eikä mitään helvetin puolen tunnin progeoopperaa.

Tunnelmallinen junamatka yltyy välillä kiivaammaksi rokkaukseksi, välillä taantuu rauhalliseksi himmailuksi ja parhaimmillaan vie mukanaan lähinnä jotain omituista unta muistuttaviin maisemiin. Ehkä parhaita esimerkkejä tästä trippailusta ovat biisit Lääke ja Kaasukello, joista ensinmainittu on kitaristi Janne Westerlundin vähän pelottavasti laulama hypnoottinen jumitus ja jälkimmäinen puolestaan hitaasti kasvava päätösbiisi, joka jää vainoamaan mielen perukoille kuin etäinen painajainen — mutta siis silleen hyvällä tavalla. Kokonaisuus on väkevä ja tyylistä toiseen hyppiminen jopa saman biisin sisällä toimii.

Kuten kaikki Circleen aiemmin tutustuneet tietävät, bändin diskografia on varsin mittava ja musan… noh, ajoittaisesta avantgardistisuudesta johtuen myös tyylillisesti aika venyvä. Rautatie on kuitenkin sen verran hyvä ja toimiva paketti, että sen voi huoletta sijoittaa Circlen tuotannon parempaan päähän ja jos bändi ei ole entuudestaan tuttu, Porin miesjunan kyytiin voi nousta vaikka sitten tältä asemalta.

Spotify
eMusic
iTunes

Musta hetki

2010 Parhaat #1: The Black Dog — Music for Real Airports

The Black Dog: Music for Real AirportsEnpä olisi vielä viime tammikuussa arvannut, että vuoden 2010 parhaaksi levyksi nousee ambient-teos. Brittiläisten konemusaveteraanien konseptialbumi on kuitenkin niin järjettömän hyvä kokonaisuus ja todennäköisesti myös omalla kohdallani vuoden kuunnelluin levy, joten valinta oli käytännössä aika helppo.

Kuten nimikin sanoo, Music for Real Airports on eräänlainen vastakappale Brian Enon tunnetulle Ambient 1: Music for Airports -levylle. Siinä missä Enon lentokentät ovat modernin, kliinisen futurismin sävyttämiä miellyttäviä paikkoja, Ken Downien ja kumppanien maailmassa terminaalit lohduttomia, jopa pahaenteisen kolkkoja tiloja. Toki matkustaminen voi usein olla iloinen tapahtuma, mutta jokainen, joka on joskus joutunut viettämään pitkiä aikoja lentokentällä, tietää kyllä että harvoin ne kovin viihdyttäviä mestoja ovat. Lentomatkustamiseen ylipäätään liittyy usein jonkinlainen välitilassa olemisen tunne ja dissosiaation kokemus tuhansien matkustajien odottaessa levottomana jatkolentoa, siirtymistä tai aikataulujen muutoksia. Varsinkin post-9/11-maailmassa lentokentät ovat muuttuneet pelkoa ja ahdistusta lietsoviksi paikoiksi, joissa jokainen kanssaihminen on potentiaalinen terroristi ja viattomatkin matkailijat joutuvat auktoriteettien mielivallan kohteeksi järjettömien turvatarkastusten ja sääntöjen ansiosta. Music for Real Airports vangitsee nuo lentokenttien negatiiviset puolet jotakuinkin täydellisesti tunnin mittaiseksi fiilismatkaksi. Positiivisemmassa mielessä levyllä ovat läsnä toiveikas tulevan odottaminen, seikkailullisuus ja jälleennäkemisen ilo, mutta näiden kääntöpuolena pettymykset, katkerat erot ja luopuminen, joita myös usein lentokentillä saa kokea.

Toinen mieleen tuleva vertailukohta itsestäänselvän Music for Airportsin ohella on Vangeliksen äänimaisemalevy The City, joka niin ikään on melkeinpä täydellisen käänteinen versio Music for Real Airportsista. Molemmissa teoksissa käytetyt elementit kuten ihmisten äänet, kaukaiset askeleet ja erilaisten tilojen tuntu ovat samankaltaisia, mutta niistä välittyvä tunnelma niin kovin erilainen. Vangeliksen kaupunki elää, hengittää ja muuttuu aamusta iltaan positiivisissa tunnelmissa, kun taas Black Dogin lentokenttä on pysähtynyt ja hermostuneena epävarmaa tulevaisuutta odottava sokkelo.

Music for Real Airportsin äänimaailma koostuu pitkälti koneellisista ja elektronisista surinoista ja rytmeistä. Osa kappaleista on eleettömän minimalistisia, osa taas kasvaa monikerroksisiksi äänikudelmiksi siinä määrin kuin se ambient-biiseille on edes mahdollista. Lukuisat biiseissä käytetyt samplet kuten kuulutukset, väkijoukkojen ja erilaisten laitteiden äänet on kerätty mistäs muualta kuin lentokentiltä ympäri maailman, joten siinäkin mielessä levyn äänimaisemissa on tiettyä aitouden tunnetta. Parhaimmillaan (vai pahimmillaan? sinä päätät) levyn tunnelma on suorastaan lamaannuttavan ahdistava (Wait Behind this Line), välillä jännittyneen toiveikas (Empty Seat Calculations) ja välillä katkeransuloisella tavalla lohduton (Delay 9). Yksi levyn huippukohdista on elegantti pienoiskappale He Knows, joka herättänee jokaisessa kuulijassa hieman erilaisia assosiaatioita, kuten hyvän instrumentaalimusiikin kuuluukin.

Ylipäätään Music for Real Airportsissa kiehtovaa on sen herättämien tunteiden ja muistojen monipuolinen skaala. Kappaleiden tilat ja tilanteet palauttavat mieleen omat kokemukset lentokenttien kalseassa loisteputkimaailmassa, unettomat yöt terminaalien penkeillä ja haikeat eron hetket lähtöselvityksessä. Kyseessä on voimakas ja evokatiivinen äänitaideteos, jonka kuuntelu ei sovi mihin tahansa tilanteeseen eikä välttämättä ole kokemuksena helppo. Palkitseva se kuitenkin on, ja ajoittain levyn äänimaailmaan uppoutuessaan saattaa jopa kokea pilkahduksen Aristoteleen peräänkuuluttamasta oikeaoppisesta katharsiksesta. Hieno, hieno levy, joka olisi todellakin ansainnut paikkansa klassikkojen joukossa.

Spotify
eMusic
iTunes

Viivottimella mittaili ja leuhotti

2010 Parhaat #2: Of Montreal — False Priest

Of Montreal: False PriestKevin Barnes on taas niitä tyyppejä, joilla on joku hullun maaninen luovuuden palo, joka sitten purkautuu runsaana levytuotantona ja miljardina sivuprojektina. Tälläkin listalla mies teki visiitin jo Janelle Monáen levyn yhteydessä, eikä Barnes ole ollut omankaan bändinsä kanssa toimettomana. Parin vuoden takainen kiekko Skeletal Lamping oli jopa Of Montreal -mittapuulla ja tälleen fanin näkökulmasta vähän turhan sekava ja kokeellinen, sillä levyllä siirryttiin pois bändin tutusta psykedeliaindiesoundista sinänsä kiinnostavaan mutta outoon ja aika happoisaan pornofunkiin. False Priest jatkaa oikeastaan samalla linjalla, mutta onneksi huomattavasti koherentimpana ja toimivampana versiona.

Tuntuukin siltä, että tällä kertaa Barnes on löytänyt tämän tyylilajin (sikäli kun levyn varsin ainutlaatuista tyyliä voi lajiksi kutsua) ytimen ja onnistunut tekemään toimivampia biisejä kuin edellisellä levyllä. False Priest rullaa eteenpäin hikisenä ja kiimaisena lihajunana, joka ei paljon asemilla pysähtele vaan työntyy… no joo ehkä tää vertaus ei oikein. Mutta siis meininki on kiihkeää ja limaista ja vaikka Barnesin esitystä on verrattu (vielä) pornompaan Princeen, kenties parempi rinnastus olisi Beckin Midnight Vultures, joskin kovemmin ja korkeammalta. Ihan koko levyn mitalta vyörytys ei jatku, vaan parissa biisissä chillataan asianmukaisesti.

Barnes huokailee ja kirkuu ja monkuu kolmentoista biisin ajan kuin kissa nussupistoksissa, laulaa seksistä ja suhteista ja panemisesta ja muusta vastaavasta koko (laajan) äänialansa voimin. Levyn teemat ja sanoitukset tosiaan liikkuvat pääasiassa tuolla osastolla, tosin tuttuun tapaansa Kevin-setä käyttää välillä sen verran omalaatuisia ja tolkuttomia kielikuvia, että niiden merkityksestä ei voi olla aivan varma. Lisäksi on syytä huomioida, että periaatteessa biisit tulkitsee Barnesin intersukupuolinen ja hyperseksuaalinen sivupersoona Georgie Fruit. Joo en mäkään tiedä että mitä vittua, pääasia kai että musa on hyvää ja sitähän se totta vie on!

Turboahdettujen kairausbiisien joukosta on nostettava esiin muutama ylitse muiden oleva viisu. Kuin jonkin kivan sukupuolitaudin lailla tarttuva Like a Tourist (työnimeltään Teenage Unicorn Fisting… voi Kevin sentään) on ehkä yksi bändin kaikkien aikojen parhaista biiseistä ja suorastaan vaatii kuulijaa venkuttamaan ruumistaan vaikkapa tanssimisen tai nussimisen merkeissä. Tässä myös Barnesin huikea falsetti pääsee oikeuksiinsa, sillä muutamassa kohdassa vedetään melkein siellä myyttisellä lasiensärkymisalueella. Toinen nerokas biisi on alkupuolen Enemy Gene, jolla kuullaan vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti levyllä vierailevaa Janelle Monáeta. Yllättävästi Barnes ja Monáe onnistuvat kuulostamaan niin samalta, että kappaleen aikana on välillä vaikea sanoa, kumpi on äänessä. Tätä piirrettä hyödynnetään hienosti esimerkiksi kertseissä laulajaa vaihtamalla. Tosin hieman mietityttää, onko biisipajalla käynyt moka, sillä Enemy Gene on teemoiltaankin paremmin Janellen ArchAndroidille sopiva kappale, kun taas siltä levyltä löytyvä Make the Bus voisi hyvin olla kuin kotonaan False Priestilla. Tai ehkä kyseessä onkin jälleen yksi Barnesin tarkoituksellinen mindfuck?!

Of Montrealin uusin on siis mielettömän kiivas bilelevy, jolla Barnesin luomisvimma on päässyt oikeuksiinsa mitä parhaimmalla tavalla. Biisimatsku toimii, bändille leimallinen häröily on pysynyt (riittävästi) aisoissa mutta on kuitenkin läsnä ja levy kuulostaa raikkaalta. Pornofunkdiskon saralla tästä on vaikea enää parantaa, joten kenties seuraavalla lätyllä kuullaan taas vähän erilaista Of Montrealia.

Spotify
eMusic
iTunes

Pakollinen nöösikiintiö

2010 Parhaat #3: Belle & Sebastian — Write About Love

Belle & Sebastian: Write About LoveBelle & Sebastianin edellinen levy, vuonna 2006 ilmestynyt The Life Pursuit oli aika mitäänsanomaton lätty eikä ole ihan hirveästi soittimessa pyörinyt. Levyn biisimateriaali ei ollut hääppöistä ja vaikka se olikin tyyliltään sinänsä tuttua Bebasebaa, bändi oli jotenkin heikoimmillaan ja kuluneet maneerit lähinnä ärsyttivät. Niinpä tätä uusinta odotin toisaalta toiveikkaana mutta toisaalta pelkäsin, että onko tatsi lopullisesti kadonnut ja luvassa on edellisen albumin kaltainen pettymys. Kesäisellä festarikeikalla Ruisrockissa orkka kuitenkin näytti olevan hyvässä vedossa ja uudet biisitkin kuulostivat kivoilta, joten odotukset lokakuisen levynjulkaisun suhteen kääntyivät enemmän tuonne toiveikkaan puolelle.

Se olikin sitten ihan oikein, sillä Write About Love on tuttua, turvallista ja helvetin hyvänkuuloista Belle & Sebastiania. Tarttuvia biisejä, hyvää nöösipopittelua, melankolista fiilistelyä ja semmosta kaikkea. Vanha koira vetää menemään vanhoilla tempuilla, mutta kun materiaalia ei varsinaisesti liukuhihnalta ole tullut tässä 2000-luvun aikana niin en mä varsinaisesti tuomitsemaan lähtis. Tuottajana on häärinyt sama kaveri kuin The Life Pursuitilla, ja tuntuu että tällä kertaa Tony Hoffer on löytänyt bebasebuuden ytimen edellistä paremmin, tai sitten biisimatsku vaan on parempaa.

Tällä vuoden 2010 parhaiden listalla jo pariinkin kertaan nähty toteamus siitä, että listalle päätynyt levy ei ole artistin/bändin paras, pätee myös Write About Loven kohdalla. Vaikka 11 biisin mittainen paketti on tiukka ja hiottu kokonaisuus, se ei ole pelkkää hittiä hitin perään, jos nyt ei mitään hirveitä epäonnistumisiakaan sisällä. Oma suosikkini on varmaankin armottoman tehokkaasti päähän soimaan jäävä I Want the World to Stop, ja sen lisäksi parhaasta päästä olevia viisuja ovat nimibiisi ja levyn päättävä Sunday’s Pretty Icons.

Eniten kuitenkin harmittaa se, että Write About Love ei ilmestynyt jo keväällä tai viimeistään alkukesästä, vaan vasta keskellä harmainta syksyä. Aurinkoiset pop-rallit olisivat nimittäin sopineet aivan täydellisesti puistokaljoitteluun, kallioilla makoiluun ja muuhun löysäilytoimintaan, eikä niiden paras terä oikein pääse esiin tuossa loka-marraskuun ankeuskeleissä. Noh, ensi kesänä sitten ja onhan se kiva että on jo yksi kesälevy valmiina odottelemassa!

Spotify
iTunes

Pieniä julmia tarinoita

2010 Parhaat #4: Laurie Anderson — Homeland

Laurie Anderson: HomelandMonitaitava performanssitaiteilija Laurie Anderson lienee monille tuttu erityisesti musiikin puolelta (tai sitten Lou Reedin vaimona), vaikka täti on viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana tehnyt varsinaisia levytyksiä aika harvakseltaan. Hyvää kuitenkin kannattaa odottaa, sillä viime kesänä ilmestynyt Homeland on Andersonin kenties paras musiikillinen tuotos.

Homeland on konseptilevy, joka pyörii Andersonin tuotannossa jo aiemmin paljon käsitellyn teeman eli Amerikan ja amerikkalaisen elämäntavan (ja erityisesti sen kritisoinnin) ympärillä. Anderson havainnoi ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia terävänäköisesti ja kirjoittaa näkemästään ikään kuin musikaalisia runoja, joissa 2000-luvun sekavat ja epävarmuuden täyttämät vuodet sotineen, talouskriiseineen ja muine yhteiskunnallisine ilmiöineen paljastavat itsensä kaikessa julmuudessaan ja kauheudessaan. Andersonin Amerikka on väsynyt jättiläinen, hiipuva suurvalta, jossa yhteiskunnan luokkien välillä ammottavat valtavat kuilut ja jonka kansalaiset eivät enää tiedä, mistä ovat tulossa ja minne menossa.

Levyllä on useampiakin huippukohtia, mutta kaksi toisiinsa verrattuna täysin erilaista biisiä nousee ylitse muiden. Only an Expertin rouhea, lähes tanssittava biitti yllättää muuten suurimmaksi osaksi aika eteerisissä tunnelmissa liitävän levyn keskellä, ja sen lyriikat ovat kuin oppikirjaesimerkki hyvästä ironiasta. Another Day in America puolestaan on Homelandin kruununjalokivi, lähes 12-minuuttinen eepos, jossa Andersonin äänifiltterillä luoma miespuolinen alter ego Fenway Bergamot maalaa kuvan 2000-luvun Amerikan pimeästä keskiajasta. Maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana, ja vaikka levyn teemat ovat samankaltaisia kuin Andersonin 80-luvun United Statesissa, on teoksen yleinen tunnelma jotenkin paljon lohduttomampi.

Anderson ei tietenkään vastaa kaikista levyllä kuulluista instrumenteista itse, vaan keskittyy pääsoittimeensa viuluun. Mukana hääräävät muun muassa herra Anderson eiku siis Reed vinguttelemassa kitaraansa, John Zorn saksofonissa ja Four Tetin Kieran Hebden koskettimissa. Kaikki tekevät erinomaista työtä, mutta yhden vierailijan olisin jättänyt pois ja se on Antony & The Johnsonsin Antony Hegarty, joka ulisee kahdessa biisissä. Harmillisesti toinen näistä on jo mainittu Another Day in America, johon Antonyn läsnäolo ei kyllä tuo mitään lisäarvoa vaan pikemminkin vähän ärsyttää. En muutenkaan oo oikein ikinä ymmärtänyt sen kaverin ja bändinsä viehätystä, kyseessä on niin perinjuurin turha ja mitäänsanomaton artisti, joka vielä kuljeskelee ympäriinsä muiden levyillä pilaamassa hyviä biisejä. En mä nyt sano että Antonyn mukanaolo mikään katastrofi tässäkään on mutta jos kerran ilmankin selviäisi niin tarviiko sitä sitten väkisin ängetä…

Harkitsin todella vakavasti Homelandin nostamista jopa vuoden kärkikolmikkoon asti. Jonain toisena päivänä se olisi sinne saattanut päätyäkin. Tuntuu myös vähän siltä, että levyn käsittelemiä teemoja ei eurooppalaisena voi kokea yhtä vahvasti kuin niiden keskellä joka päivä elävä amerikkalainen kuulija. Toki monet ilmiöt tänä globalisaation aikana vaikuttavat tai näkyvät maailmanlaajuisesti, mutta amerikkalaisen kulttuurin arkitodellisuus jää kuitenkin hieman vieraaksi omien ongelmiensa kanssa painiville euroille. Niinpä myös Andersonin kappaleiden vahvasti kulttuurisidonnainen “sanoma” on meille erilainen ja jää jossain mielessä hieman vailinnaiseksi. Siitäkin huolimatta Homeland on väkevää sosiaalista kommentaaria sisältävä erinomainen taideteos, joka musiikillisen antinsa ohella saattaa jopa antaa jotain ajattelemisen aihetta.

Spotify
iTunes