Archive for the ‘ Rock ’ Category

Top 2 hautuumaallanussimisbiisit

Hautuumaalla nussiminen on syystä tai toisesta valitettavan alikäytetty topos länsimaisen populaarimusiikin kentällä. Hieman synkempiin genresyövereihin sukeltamalla esimerkkejä toki varmasti löytyisi lukuisia — mieleen juolahtavat lähinnä erilaisten goottilaisten sekä blackmetallististen tyylisuuntien edustajat, joiden eräänlaista leipätyötä tämä aihepiiri on — mutta jos pitäydytään jonkin verran mainstreamimmissa artisteissa, on valikoima selkeästi rajatumpi. Lähestykäämme vaikeaa aihetta kahden erilaisen mutta tavallaan samanlaisen kappaleen voimin. Toisen biisin nimi kertoo suoraan missä mennään, toisen on hieman romanttisempi ja arvoituksellisempi, mutta tematiikka yhtäläisen väkevä.

Rammstein: Herzeleid2. Rammstein: Heirate Mich

Saksan raavaat työmiehet ovat punnertaneet ilmoille musiikkia yhdestä jos toisestakin moraalisesti arveluttavasta aiheesta, joten ei liene yllätys, että lemmentyöt kirkkomaalla kuuluvat tähän joukkoon. Bändin debyytti-täyspitkä Herzeleid (1995) sisältää kappaleen, joka oli tuttu jo David Lynchin Lost Highway -leffan soundtrackilta, ja useimmille tuo soundtrack oli se lätty, joka toi Germanian iloiset veikot paikalliselle musiikilliselle kartalle. Itsekin lähdin tätä debyyttilevyä sitten kyselemään Turun paikallisista levykaupoista, joissa reaktiona oli lähinnä hämmentynyt olankohautus. Lopulta kuitenkin Mega Epe’s (Kultatalon kakkoskerroksessa) tarjosi helpotusta ja levyä tiskin alta.

Tietysti vain saksan- tai ranskantaitoiset pääsivät tuolloin osallisiksi kappaleiden lyyrisestä annista, koska 1) sanoituksia ei voinut googlata internetistä, 2) sanoituksia ei voinut kääntää Google Translatella, 3) levyn kansilipareeseen on mielenkiintoisesti painettu osa biisien sanoista saksaksi ja osa ranskaksi (bändin oma “selitys” tähän oli muuten se, että nämä vähän enemmän seksihommia käsittelevät sanoitukset ovat paheksujienkin mielestä ranskaksi ihan ok vaikka saksaksi niistä olisi hermostuttu — varmaan ihan totta). Toisaalta sanoitusten pohtiminen yhteistuumin väkevän ja makean viinin äärellä toi sellaista yhteisöllisyyttä, joka nykyään on sitten jäänyt hieman vähemmälle internetin rappeuttavan vaikutuksen ansiosta. Tematiikka toki oli usein ilmiselvää, mutta ei ehkä aivan niin natsistista kuin olisi esittämistyylistä voinut ajatella.

Joka tapauksessa Heirate Michissä on kyse siitä, että laulaja/hanuristi Till Lindemann antaa aluksi ymmärtää, ettei kappaleessa esitä itseään kuten Rammsteinin kappaleissa usein, vaan toimii ainoastaan toisen käden huhupuheen jatkajana eli niin sanottuna kertojana. Surullinen tarina käsittelee miestä (saksassa pronominit ovat sukupuolitettuja, joten tässä ei ole varaa spekuloinnille vaikka toki kaikkien sukupuolten hautuumaalla nussiminen on yhtä ok) jonka rakastettu (nainen, kts. yllä) on vuosi sitten menehtynyt ja siitä lähtien hemmo on pyöriskellyt hautuumaan kulmilla kuin mikäkin kaamio. Heti intron jälkeen ensimmäisessä säkeistössä seuraa kuitenkin kappaleen yllättävä juonenkäänne ja Till paljastuu tarinan päähenkilöksi! Juonellinen ulottuvuus ei noin muuten ole kovinkaan syvä, vaan loppulaulussa keskitytään lähinnä siihen, miten hautaa sitten öisin kaivellaan ja etanoiden ja hautakivien keskellä nukutaan.

Lyriikoiden ajallista ulottuvuutta ei kannata sen kummemmin miettiä, sillä jossain kohdassa kertojamme kaivautuu niin syvälle maan poveen, että morsmaikku saadaan taas käsien ulottuville — helposti sitä kuvittelisi, että näin voisi tehdä yhden tai korkeintaan kahden yön aikana, hautojen syvyys taitaa Saksassakin olla vain se pari metriä — ja siinä kohtaa sitten päästään itse asiaan. Noh, kuu luo kalvakkaa valoaan ja morsmaikun pusu on kylmä ja lopulta sitten koko rouvanraato hajoilee paperin tavoin Tillin käsiin. Tästä sankarimme ei kuitenkaan lannistu, vaan hoitaa homman loppuun jäljelläolevien osien kanssa, mutta lopulta menettää rouvansa uudelleen. Kappaleen sanoma lieneekin siis se, että jos jonkin asian on menettänyt jo kerran, sen menettää myös uudelleen vaikka mitä tekisi. Aina kannattaa kuitenkin yrittää! Kyseenalaisena eläinsuojelullisena yksityiskohtana luontonsa mukaisesti auringonnousua ylistävä, laulun tapahtumiin täysin syytön kukko saa surmansa vihaisen miehen käden kautta, vaikka varsinainen akti on jo ohi. Koska en ole psykologi, en lähde sen enempää arvioimaan kukkoepisodin freudilaisia ulottuvuuksia.

Musiikillisesti Heirate Mich on sinänsä tuttua ysäri-Rammsteinia. Runttaus on kovaa, riffit jäävät soimaan päähän, rytmiosasto toimii saksalaisella tarkkuudella ja Flaken synat helvetin tiukkoja kuten aina. En sinänsä ihmettele, miksi Rammsteinin varhaistuotannosta just tämä biisi päätyi bändin nimikkobiisin ohella Lynchin leffaan, sillä vaikka debyyttilevy onkin puhdasta natsikultaa alusta loppuun, Heirate Mich nousee edelleen hyvien biisien joukosta esiin yhtenä parhaista. Ja muutenkin, olihan Rammstein tykittelyineen omassa kaveriporukassa aivan niitä definitiivisiä ysärin lopun bändejä, jotka onnistuivat toimittamaan industrialin ehkä vähän pelottavan metelin sellaisena helppona kaljanjuontiversiona. Vuosien 1996-2001 välisenä aikana Rammstein oli ehdoton osa amforan kallistelua erityisesti Herzeleidin ja Sehnsuchtin aikoihin. Harmi, että Mutterin myötä ja jälkeen bändi meni vähän paskaksi, mutta aikansa kutakin, sanoi Till Lindemann kun hautuumaalla nussi.

Spotify


1. Black Mountain: Cemetery Breeding

Yksi on kuitenkin aina ylitse muiden, ja tässä lajityypissä kruunu lankeaa kanadalaisen stonerhevibändin Black Mountainin ansioituneille harteille. Toisin kuin pitkän linjan lihaksikkaat (paitsi Flake) saksalaiset, Black Mountain pätkähti ilmoille vasta tuossa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen (onko tälle muuten jotain vakiintunutta nimeä?) puolivälin kieppeillä samannimisellä debyyttilevyllään. Uutta plattaa on puskenut ilmoille rauhalliseen tahtiin noin parin-kolmen vuoden välein, viimeisimpien eli Wilderness Heartin (2010) ja IV:n (2016) välillä tosin vierähti hieman pidempään, mutta välissä bändi ehti tehdä Year Zero -leffan soundtrackin erään Trent Reznorin kanssa (huomionarvoista tämän top 2 -listan kannalta lienee se, että Reznor oli tuottajana messissä myös Lost Highwayn soundtrackilla), ja useampikin bändin jäsenistä puuhailee jatkuvasti omien projektiensa parissa.

Black Mountain sijoittuu tähän semisti kummalliseen oikeastaan Black Sabbathista alkaneeseen jumitusrockin jatkumoon, joka sitten on vuosikymmenten varrella kaikkien muiden musagenrejen tavoin pirstoutunut miljoonaksi eri alagenreksi. Olipa genrenimi sitten stoner, psych, sludge, Sleep, doom, drone tai mikä milloinkin, yhteistä kuitenkin on jumitus, raskaat riffit, usein aika hidas meno ja se, että kaikkien bändien nimissä on vähintään yksi seuraavista sanoista: Electric, Black, Witch, Doom, Goblin, Bong, Mountain, Wizard, Space, Warlock. Viimeistään vuonna 2050 on odotettavissa superbändi jossa kaikki nämä.

Debyytin jälkeen Black Mountain on muuttanut tyyliään maltillisesti levy levyltä, mutta kuulostanut silti jotakuinkin aina itseltään. Menemättä sen enempää kolmen ensimmäisen levyn tyylillisiin muutoksiin, mainittakoon silti, että viimeisimmällä tämän kilpailubiisin sisältävällä levyllä IV (2016) syntsien määrä on lisääntynyt merkittävästi ja meno on jo avausbiisistä lähtien muutenkin lähempänä jotain 70-luvun progefiilistelyä kuin Sabbath-tyyppistä hevirunttausta.

Mutta asiaan! Biisissä Cemetery Breeding tapaamme siis henkilön — todennäköisesti miespuolinen sillä laulaja on mies, mutta kappaleen lyriikoissa ei ole vahvistusta mihinkään suuntaan — joka odottaa rakastettuaan (nainen) hautuumaalla. Kaupungin ikävyys ahdistaa, kukat kuolevat ikkunalaudalla ja muutenkin meno on aika ankeaa. Kyseessä ei kuitenkaan taida olla ensimmäinen kerta kun kertoja ja rouvansa puuhailevat hautakivien keskuudessa, sillä kerronnasta puuttuu sellainen ensimmäisen kerran jännitys ja kertoja ikään kuin muistelee noita täydellisiä raajoja, jotka lemmenleikkien lomassa häneen takertuvat.

Missään kohtaa tapahtumapaikka ei siis ole mysteeri eikä Black Mountainin kilpailuentryssä myöskään jätetä kappaleen viestiä kuuntelijan tulkinnan varaan, sillä kohdassa 02:02 kertoja toteaa lakonisesti

fucking in the graveyard

mikä ei tietysti jätä mitään seliteltävää. Ja miksi pitäisikään?

Kappaleen tarinaa lähemmin tarkastellessa esiin nousee kuitenkin kysymys siitä, onko Cemetery Breedingillä enemmänkin yhteistä Heirate Michin kanssa kuin miltä ensikuulemalta tai -silmäykseltä vaikuttaa? Epäselväksi nimittäin jää, onko aktin toinen osapuoli ollut missään vaiheessa tarinaa elävien kirjoissa, vai onko kyseessä samanlainen epätoivoinen viimeinen tai jopa viimeisen jälkeinen rakastelu, josta Till Lindemann kertoo? Ajatteleeko kertoja, että osoittamalla viimeisen kerran fyysillistä rakkauttaan jo haudan lepoon saatettua puolisoaan kohtaan ikuisuuden jäätävä pimeys lunastaisi myös hänet mukaansa? Tai sitten kyseessä on vain kahden elävän ja hengittävän hahmon romanttinen kohtaaminen kylmien hautakivien keskellä, kuumien vartaloiden sulattaessa huurteiset ruohonkorret rakkauden aktin aikana, molempien toivoessa kuoleman tuomaa ikuista unohdusta, pääkallojen ja luurankojen katsellessa haudan syvyyksistä.

Musiikillisesti Cemetery Breeding on sekä bändin että levyn ehdotonta kärkeä. Taustalla vetävä syntsakuvio on sopivan 70-lukulainen mutta ei liian törkeä pastissi, kaikki soolot kuulostavat mainioilta ja solisti (Stephen McBean?) tulkitsee vakavaa aihetta sopivalla tunnelatauksella. Homma pysyy hanskassa ja myös linjassa levyn yleisen seiskariprogetunnelman kanssa. Todellinen mestariteos kaikin puolin, IV oli yksi vuoden 2016 kevyesti parhaista levyistä ja Cemetery Breeding käsitteli harvinaista teemaa erittäin hyvin, nousten yhdeksi levyn parhaista biiseistä — ellei jopa parhaaksi.

Joten eipä muuta kuin olkoon kallot kassanne!

Spotify


JÄLKIKIRJOITUS

Herättelin tän sitten henkiin jollain ajatuksella josta en ehkä itekään ole ihan selvillä. Lähinnä kelailin että tää musiikkimaailma on seitsemässä vuodessa varmaan elänyt taas jonkun verran ja silleen, joten kaipa siitä vois taas jotain kirjoitellakin silloin tällöin. Mitään ton 2011 projektin kaltaista kolmesti viikossa -tahtia on turha odottaa ja noi kirjoitelma-aiheet varmaan tulee vähän joustamaan siitä mitä ne oli. Kirjoittelen varmaan vaan jotain tyhmää paskaa ja varhaismuistelmia samalla kun juon kaljaa, jos joku näiden perusteella löytää jonkun hyvän bändin tai biisin niin se on ihan jees.

Katotaan nyt ainakin viime vuoden parhaat levyt (spoiler: neljä viidestä on Sacred Bonesin julkaisuja), pari retrospektiiviä, Bruce Springsteenin supertripla ja semmosta kaikkea.

Ground control to Major Thom

Radiohead: The King of Limbs (2011)

Radioheadin uutuuslevynen ilmestyi melko salakavalasti reilu viikko sitten, sillä koko levyn olemassaolo ja julkaisupäivä vahvistettiin bändin taholta vain viikon verran aikaisemmin. Levyn suhteen on käytössä vähän sama linja kuin In Rainbowsilla, eli digiversion voi ostaa nimelliseen 7 euron hintaan suoraan bändiltä, keräilijöille on tarjolla loppukeväästä ilmestyvä (ja nyt jo ennakkotilattava) fyysinen versio ekstrakrääsällä ja tietty myös normijulkaisu, joka päätyy kauppoihin käsittääkseni maaliskuun lopussa. Edellisestä yrityksestä on ilmeisesti opittu kuitenkin jotain, sillä nyt älppäriä ei tarjota “maksa mitä jaksat”-metodilla, viimeksihän suurin osa porukasta ei viitsinyt maksaa euroakaan (tähän joku pitkällinen vuodatus siitä, miten Piraattipuolueen ja vastaavien kakkanaamojen “kulttuurin tulee olla vapaata, kyl kaikki sit tukee fanittamiaan artisteja” on ihan paskaa). Kaipa tämä sitten on taas sitä uudenlaista markkinointia ja musiikkiteollisuuden tulevaisuutta ja mitä lie, samapa tuo kunhan musiikkia ilmestyy.

On ilahduttavaa nähdä, että kerrankin “hei me julkaistaan itse”-politiikka ei ole johtanut siihen, että levylle tuutataan sen enempiä karsimatta kaikki mahdollinen treeneissä aikaansaatu matsku. The King of Limbs on nimittäin vain kahdeksan biisin ja 37 minuutin mittainen kokonaisuus: esimerkiksi muuan Tori Amos voisi ottaa oppia. Äänimaailmaltaan levy kuuluu samaan jatkumoon kuin bändin pari edellistä pitkäsoittoa ja Thom Yorken soololevy The Eraser. Pääroolissa ovat elektroniset biitit, kilinät ja säksätykset, eivätkä “perinteiset instrumentit” (jos nyt tällaisen erottelun haluaa jostain syystä tehdä) nouse etualalle kuin parissa biisissä. Tyylillisesti The King of Limbs on suhteellisen ehyt, ehkä jopa liiankin, sillä parin-kolmen ekan kuuntelun jälkeen en olisi osannut nimetä varmaan yhtään levyltä erikseen mieleenjäänyttä biisiä. Lisäkuunteluilla eroa on kuitenkin onneksi löytynyt, ja vaikka meininki on välillä ehkä aavistuksen turhan sisäänpäinkääntynyttä, levyn kompaktista mitasta johtuen kokonaisuus on varsin tiivis ja toimiva paketti.

Vähän tuntuu siltä, että omalla kohdallani Radiohead kärsii nykyään valitettavasti siitä, että nämä uudet levyt eivät ole mitään The Bendsejä tai OK Computereita. Periaatteessa toki arvostan bändin nykyistä, kokeilevampaa linjaa ja jatkuvaa uudistumista, mutta samalla kuitenkin toivon, että uusi Radiohead-julkaisu olisi yhtä mielettömän hyvä kuin nuo edellämainitut. Tai ehkä kyse ei ole niinkään levyjen laadusta — Kid A, Amnesiac, Hail to the Thief ja In Rainbows ovat kaikki erinomaisia — vaan siitä, että tyyli ja sitä kautta biisimateriaali on muuttunut sävyltään etäisemmäksi ja kylmemmäksi. 90-luvun loppupuoliskon aikaista Radioheadia on lisäksi jäljitelty tai ainakin yritetty jäljitellä niin paljon, että jos bändi itse soundaisi edelleen samalta, ei se todennäköisesti eroaisi kovinkaan paljoa niistä lukuisista melkein-Radioheadeista. Joten ehkä näin tarkemmin ajatellen olen ihan tyytyväinen. Ja sitä paitsi, se OK Computerin ja In Rainbowsin “viisi ekaa biisiä molemmilta vuorotellen soimaan ja ne kaikki sopii yhteen ja tää oli suunniteltu juttu kymmenen vuoden aikajänteellä ja whoaaa” oli aika makee juttu kuitenkin!

The King of Limbs

— — —

Jee, kuukausi tätä “projektia” takana ja sain näköjään pysyttyä aikataulussakin suunnitelmien mukaisesti. Nyt pidän tän huikean saavutuksen kunniaksi viikon-parin mittaisen luovan tauon, jonka aikana ideoin lisää ja varmaan myös hion vähän tätä blogin teknistä puolta esim. Facebook Connectin ja vastaavien suhteen. Palataan asiaan!

Nyt ripottelen keijupölyä

Pixies: Doolittle (1989, Elektra 60856-2)

Pixies: DoolittleMietin tuossa että varmaankin pitäisi tässä Klassikkolevyssä käsitellä seuraavaksi jotain 70- tai 80-luvun tuotteita niin saisi tälleen alkuun hyvää hajontaa eri vuosikymmenten kesken. Sitten mietin, mikä ihme voisi olla hyvä kasarin klassikkolevyjen edustaja — tuolloinhan nimittäin tehtiin ihan poikkeuksellisen paljon huonoa ja aika ikävän kuuloista musaa (erityisesti heviä). Noh, jonkun aikaa asiaa pohdiskeltuani mieleen sitten tuli onneksi useampiakin edelleen hyviä 80-luvun äänitteitä, joten ehkäpä sieltä löytyy tulevaisuudessakin edes jotain täytettä tälle palstalle.

Eka valinta noista ei-nyt-niin-aivan-valtavan runsaslukuisista helmistä on silleen ehkä vähän huono, että se on kasaria vain nippa nappa, mutta on sitten sitäkin vaikutusvaltaisempi alternativemusan saralla. Kyseessä on tietysti Pixiesin Doolittle, joka on sekä 1) bändin paras että 2) yksi vuosikymmenensä parhaita levyjä. Kaikki nyt on varmasti tätä joskus kuulleet niin en tiedä kaipaako levy sen ihmeellisempiä esittelyjä, voin siis keskittyä pelkkään ylisanojen vuodattamiseen.

En oikeastaan muista, milloin kuulin Doolittleä ekan kerran. En ainakaan heti sen ilmestyessä, sillä tuolloin levyhyllyn täytteenä oli lähinnä Dr. Albania, Metallicaa, Vangelista ja jotain random-MusicTV-hittibändejä. Veikkaisin ehkä jotain post-Angel Dust -aikaa eli 90-luvun puoliväliä ja syyllisenä Turun musiikkikirjasto. Olin varmasti nähnyt jotain videoita levyltä jossain MTV:n 120 Minutesissa tai Alternative Nationissa, mutta en kyllä sitten tiedä että miksi ne eivät tehneet mitään ihmeempää vaikutusta. Joka tapauksessa silloin kun Doolittle ekaa kertaa soittimessa soi niin sehän iski kuin kymmenen kilon leka lapaluihin ja ainoa ajatus oli, “miks en oo kuunnellu tätä aikaisemmin?” Yhtäkkiä kaikki palaset loksahtivat kohdalleen ja tajusin, mistä ne kaikki Nirvanan ja Faith No Moren ja alternativen ja grungen vaikutteet ylipäätään olivat tulleet — jos nyt eivät kokonaan niin ainakin ihan helvetin merkittävissä määrin. Aika pitkälti siltä istumalta tuli haettua koko Pixiesin tuotanto Kanesta tai jostain ja siinäpä se sitten oli. Hallittu tyylien sekamelska, tarttuvat biisit, tiukka asenne ja kaikki muu tekivät niin suuren vaikutuksen, että Doolittle on päässyt kevyesti eniten kuuntelemieni levyjen joukkoon. Muistanpa eräänkin kesän 2000-luvulta, kun kuuntelin Pixiesiä jostain syystä ihan helvetisti ja myös silloin eniten soittoaikaa keräsi tämä nimenomainen lätty.

Kohta 22 vuotta vanhaksi levyksi Doolittle ei ole kärsinyt vuosien vierimisestä pätkääkään. Jos levy ilmestyisi tänään niin se kuulostaisi todennäköisesti aivan yhtä tajuttomalta kuin Silloin Joskus (subjektiivinen ajanmääre jokaisen kuuntelijan kohdalla). 38 minsaa ja 15 biisiä pitkä levy on aivan täydellisen mittainen mihin tahansa tarkoitukseen ja esimerkiksi tunnetussa Rock Band -videopelissä just passeli soitettavaksi alusta loppuun. Jos nyt jotain huippukohtia on pakko kaivaa, levyn aloitus- ja päätösbiisit Debaser ja Gouge Away ovat niin kovia ralleja, että ne saavat kaiken välissä olevankin kuulostamaan entistä paremmalta (joo, jopa ne loppupuolen länkkärivaikutteiset biisit, jotka — myönnetään — eivät ehkä itsenäisinä vetoina ole mitään ihan kirkkaimpia timantteja). Mutta eipä siinä, musta tuntuu että mulla ei ole kompetenssia kehua Doolittleä tämän enempää. Ehdoton klassikko, valtava vaikuttaja sekä henkilökohtaisesti että musiikkimaailmassa, jos et ole kuullut niin kuuntele. Nyt.

Spotify
iTunes

Mehgwai

Mogwai: Hardcore Will Never Die, But You Will (2011, Sub Pop 895)

Meinasin kirjoittaa näin viikon alkajaisiksi lauantaina julkaistusta uudesta Radioheadin levystä, mutta enpäs sit kuitenkaan viitsinyt, sillä se jos jokin ansaitsee vielä muutamia lisäkuunteluita. Ehkä ensi viikolla! Sen sijaan käsittelyyn päätyi uusi Mogwai lähinnä siksi, että tässä on nyt on vaihteeksi lätty, joka ei ole onnistunut synnyttämään mitään ällistysreaktiota vaan lähinnä kyllästyneen “no joo”-huokauksen.

Näiden postrock-bändien ongelma on mun mielestä aina ollut vähän siinä, että ne kuulostavat niin perhanan samalta suhteessa sekä omaan tuotantoonsa että muihin saman lajityypin bändeihin. Olisikin mielenkiintoista tehdä joskus sokkotesti, kasata eri postrockpumpuilta mixtape ja soittaa se jollekin, joka ei suorilta tunnista levyllä olevia biisejä. Sit vaikka lomake, josta pitää valita kuulemansa bändit ja niiden esiintymisjärjestys ja kenties vielä biisien nimet. Veikkaan, että tulokset olisivat vähintäänkin jännittäviä ja mitä suurimmassa määrin vääriä verrattuna tuon fiktiivisen kokoelmalevyn todelliseen sisältöön. Toisaalta tämän kokeilun voisi toteuttaa myös niin, että kirjoittaa Hardcore Will Never Die, But You Willin kanteen Mogwain tilalle Yo La Tengo ja antaa levyn kuunneltavaksi lähimmälle postrock-hipsterille. Tämä levy nimittäin on nimeään ja vimpaksi biisiksi lyötyä kahdeksan ja puolen minuutin mittaista muniinpuhaltelua myöten kuin mikä tahansa Yo La Tengon julkaisu.

Tai kenties kyseessä on jonkinlainen “the joke’s on you”-tyyppinen kokeilu, jossa bändit vedättävät kuulijaa minkä ehtivät ja kisaavat keskenään siitä, kuka keksii levyilleen typerimmät nimet ja kuka saa aikaiseksi venytetyimmät päätösbiisit. Tässähän mainittu Yo La Tengo oli aiemmin kärjessä, kiitos vuoden 2006 I Am Not Afraid Of You And I Will Beat Your Ass -nimihirviön (tuttavallisemmin IANAOYAIWBYA) ja edellisen, parin vuoden takaisen Popular Songsin kolmen päätösbiisin, joiden yhteenlaskettu pituus oli vaatimattomat 36 minuuttia ja risat. Nyt kuitenkin sanoisin, että postrockrunkkauksen valtikka ja Selkä Yleisöön Päin -pokaali palaavat Mogwain haltuun, sillä tämän uusimman levyn oheen (ja digiversioissa suoraan “normibiisien” jatkeeksi) on lätkäisty kaksikymmentä kolme minuuttia pitkä Music For A Forgotten Future -tiluttelu. Kunnioitettavaa.

Mutta niin, meneehän tämä Hardcore Will Never Die, But You Will semmoisena taustamusiikkina jonkun muun puuhastelun kuten rairuohon kasvamisen seuraamisen ohessa ihan kivasti, eikä levy varsinaisesti huono ole. En toki missään mielessä vihaa bändiä enkä aiempaa tuotantoa, mutta jotenkin nyt tuntuu, että tää setti on niin perinpohjaisesti kuultu ja nähty, että en vaan jaksa innostua oikein millään tasolla. Mogwai-fanit ovat varmaankin poikkeuksellisen innoissaan, muille käteen jää oikeastaan vain ylipitkä, samaan aikaan vähän junnaava ja uuvuttava postrokkailu, joka kuulostaa ihan vitun samalta kuin Mogwain kaikki edelliset levyt. Tai Yo La Tengo.

Spotify
eMusic
iTunes

Pidä huumeista kiinni, Tatjana

The Hold Steady: Boys and Girls in America (2006, Vagrant 442)

2006 oli siitä mainio levyvuosi, että tuon vuoden aikana ilmestyneet huippulevyt putoilivat vähän kaikenlaisiin lajityyppeihin popista hevimetalliin. Ei ehkä kokonaisuutena mikään historian paras kokonaissaldo mutta mukavan vaihteleva ja sehän on toki aina plussaa! Yksi kaks-tuplanolla-kuuden helmiä oli The Hold Steadyn, noiden Brooklynin indievanhusten kolmoslevy Boys and Girls in America, joka jatkoi samalla varsin hyväksi havaitulla indierokkailulinjalla kuin bändin kaksi aiempaa täyspitkää. Itse asiassa mietin että kirjoitanko tästä vai kakkoslevy Separation Sundaysta, mutta päädyin harkittuani nyt sitten tähän, sillä loppujen lopuksi Boys and Girls taitaa olla kaksikosta se parempi kokonaisuus. Tai en tiedä, joku toinen päivä saattaisin olla toista mieltä.

No mutta kuitenkin. Yleiseltä tematiikaltaan linja on siis sama kuin aiemmin, eli Craig Finn kirjoittelee biiseihinsä pitkiä ja polveilevia tarinoita amerikkalaisista nuorista, kreisibailauksesta, huumeista, viinasta, parisuhteista ja semmoisesta kaikesta pari- ja kolmekymppisten sukupolven elämään vahvasti kuuluvista elementeistä. Biisit ovat todellakin tarinoita, sillä useissa on jopa ihan kunnon juoni ja kertoja saattaa viitata aiempien kappaleiden tapahtumiin. Parissa Boys and Girlsin biisissä tavataan myös vanhoja tuttuja aiemmilta levyiltä, mikä tekee The Hold Steadyn tuotannosta silleen yleisestikin hauskalla tavalla yhtenäisen ja, hmm, tarinallisesti etenevän. Lehdistössä Finnin biisejä on kuvattu termillä “lyrically dense” ja se on kieltämättä aika osuvasti todettu. Sinänsähän lähes nelikymppinen, nörtin näköinen pulska rillipää laulamassa nuorten mimmien seukkausongelmista ja huumeiden viihdekäytöstä on ajatuksena huvittava, mutta onneksi lyriikat ovat enemmän ulkopuolista havainnointia kuin omakohtaista kerrontaa tai paasausta, joten homma toimii.

Musiikillisesti Boys and Girls in America on kahteen ensimmäiseen levyyn verrattuna vähän rokimpi ja linjakkaampi. Vaihtelua biisien tempossa on sen verran, että kyllästymään ei pääse, ja 40 minuutin pituus on aika optimaalinen tämäntyyppiselle kiskaisulle. Ylipäätään levyssä välittyy hirveän hyvin biisien tarinoiden tunnelma: bilebiisit vievät festari- tai dokailutunnelmaan, chillailuvedot puolestaan aamuyön laskuihin tai överien ohittamiseen. Asenne on hyvä, kertsit tarttuvia ja onpa muutamassa ängetty mukaan sellaisia kännihoilotuskohtiakin, mikä on tietty aina ihan jees. Yksi bändin omintakeisimpia piirteitä on Craig Finnin lauluääni, joka ei todellakaan kuulosta siltä, että se tulisi sennäköisestä kaverista. Vähän rosoisen kuuloinen lauleskelu sopii levyn henkeen aivan erinomaisesti ja tuo vähän tavanomaisemmistakin aiheista kertoviin biiseihin sellaista tarinankertojamaista ulottuvuutta.

The Hold Steady ei Boys and Girlsin jälkeenkään ole tunnettuudeltaan ihan noussut siihen indiebändien superluokkaan, vaikka levyt ovatkin keränneet tasaisesti kasvavaa mediahuomiota ja jatkuvasti parempia listasijoituksia. Tämä on oikeastaan vähän outoa, sillä raskaasta lyyrisyydestään huolimatta bändin julkaisut ja soundi on helposti lähestyttävää indierokkia eikä mitään itsetarkoituksellisen sisäänpäinkääntynyttä kikkailua. Tietysti on totta, että nämä aiemmat levyt (en tiedä, voiko viiden-kuuden vuoden takaisista lätyistä puhua “vanhempina” tai “alkupään tuotantona”, YMMV) ovat piirun verran parempia kuin pari uusinta, mutta koska eivät nekään mitään heikkoja esityksiä ole, soisi bändille vielä nykyistä enemmän mainetta ja suosiota. Ja toivottavaa on, että laatu pysyy yhtä vahvana kuin tähänkin asti.

Spotify
iTunes

Silmät kiinni ja ajattele Englantia

PJ Harvey: Let England Shake (2011)

Noh nyt on sitten ainakin tuoretta matskua esittelyssä viikon levynä, nimittäin tänään(!) julkaistu PJ Harveyn suht odotettu uutuus. Yleensä en näin vähäisellä kuuntelulla ehkä lähtisi arvioimaan, mutta koska tämä blogi on myös kaikenlaisen kokeellisen temmellyksen kenttä eli katsotaan millaisia impressioita syntyy! Tätä kirjoitettaessa toka kuuntelu menossa, ensimmäisen suoritin tossa päivällä joten vähän aikaa on jo saanut päässä muhia.

Mitä tulee Pollyn viime vuosien tuotantoon noin yleensä niin 2007 ilmestynyt White Chalk on mun listalla siellä ehdottomassa kärkipäässä, kun taas John Parishin kanssa väsätty vuoden 2009 A Woman a Man Walked By oli sen sijaan melkoisen yhdentekevä kiekko ja jonkinasteinen pettymys. Niinpä tätä uutta odotteli ehkä vääähän pelonsekaisin tuntein (kuten sanonta kuuluu), mutta onneksi ne pelot eivät toteutuneet, sillä Let England Shake on aika hyvä levy. (Yllättyneitä: 0) Tyylillisesti mennään taas aivan täysin eri linjalla kuin White Chalk eli meininki on vähäeleisen kauniin pianonsoittelun sijaan ronskimpaa ja rokimpaa. Välillä levyn soundista tulee itse asiassa mieleen vuoden 2004 Uh Huh Her biisimatskultaan parempana versiona, ja tämä on oikeastaan melko kiinnostavaa, sillä UHH (heh) ei sekään varsinaisesti sinne Harveyn tuotannon kärkeen kuulu.

Olisi kuitenkin kohtuuttoman väärin sanoa, että Let England Shake olisi rokahtavuutensa takia yltiömäisen suoraviivainen tai lattea, vaan välillä vedetään rauhallisemmissa tunnelmissa. Näissä fiilistelevämmissä vedoissakin kontrasti ihan kauhean paljon kuuntelemaani White Chalkiin on kuitenkin huomattavan suuri. Biisit ovat silti läpi levyn leimallisesti PJ Harveyn biisien kuuloisia ja äänimaailmaltaan usein varsin jännittäviä. Esimerkiksi levyn avaavan nimibiisin soundi on älyttömän vänkä ja jotenkin vähän vinksahtaneen kuuloinen. Osansa tässä on varmasti biisien mielenkiintoisella soitinvalikoimalla, johon kuuluvat muun muassa Pollyn tuotannossa vähemmän kuullut saksofoni ja sointusitra. Artistin itsensä lisäksi soittimia räpläävät John Parish, Jean-Marc Butty ja Mick Harvey (ei sukua), jotka kaikki tekevät sen verran hyvää työtä, että ansaitsevat ehdottomasti osansa kunniasta. Levyn sanoitukset puolestaan pyörivät — kuten nimikin sanoo — Englannin ja erityisesti sen käymien sotien ja niiden seurausten ympärillä. Pollyn itsensä mukaan levyn lyriikat on kirjoitettu ensin ja biisit sovitettu niiden ympärille, joten sanoitukset ovat aika vahvaa matskua ja toimivat itse asiassa sellaisenaan jopa ilman musiikkia. Tälleen parin kuuntelun perusteella ei 12 viisun joukosta ole vielä noussut esiin mitään selkeitä suosikkibiisejä, jos nyt ei myöskään mitään ihmeempiä notkahduksia levyn tasossa. Kokonaisuutena aika tasaisen varmaa kamaa, jossa on sen verran paljon kaikenlaisia kikkoja ja vaihteluita, että uusintakuunteluja tulee lähiviikkoina (ja -kuukausina) kertymään runsaasti.

Kolmas kuuntelukerta lähestyy loppuaan ja tämän perusteella olen aika valmis sanomaan, että Let England Shake ottaa paikkansa Is This Desiren ja White Chalkin rinnalla PJ:n parhaimmistossa. Ja koska helmikuun puolivälissä ei ole lainkaan liian aikaista sanoa näin, olen valmis julistamaan tämän yhdeksi varteenotettavaksi kilpailijaksi vuoden 2011 parhaiden levyjen kisailussa.

Näköjään löytyy jo netistäkin:
Spotify
iTunes

Kyytiin junan

Circle: Rautatie (2010, Ektro Records ektro-065)

Circle: RautatieKun näin alkuvuodesta ei vielä ole ulos pumpsahtanut kauhean suurta määrää huomionarvoisia levyjä niin ajattelin tässä maanantaipalstalla kirjoitella vähän niistä viime vuoden helmistä, jotka eivät syystä tai toisesta päätyneet top seiskaan asti. Näistä ihan ehdottomasti maininnan (ja kuuntelemisen, toki) arvoinen on Circlen, tuon porilaisittain erittäin poikkeuksellisen eli hyvän bändin uusin jamittelu Rautatie, joka on kevyesti yksi viime vuoden parhaita suomalaisia.

Jostain syystä viime vuoden parhaimmistoon valikoitui aika monta konsepti- tai teemalevyä. Myös Rautatie kuuluu tähän joukkoon, tai ainakin siinä määrin kuin Circle-levy nyt voi kauhean koherentti teemalevy edes olla. Lätyn nimi paljastaa, mistä on kyse, eli junallahan tässä matkustellaan ja vaikka kiskojen kolinaa ei nyt ihan räiskyvin värein olekaan maalattu näkyviin, niin tematiikka nousee esiin pitkin levyä sekä lyriikoissa että melodioissa. Sinänsähän junan puksutus ja raiteilla reissaaminen muistuttaa henkisesti krautrockin rytmikkään jurnuttavaa runttausta, ja tämä fiilis kyllä välittyy Rautatien biiseistä. Circle-asteikolla levy on jopa aika helppoa kuunneltavaa. Välillä toki sukelletaan sisäavaruusosastolle, mutta keskimäärin biisimatsku on timmiä, tarttuvaa ja taidokasta eikä mitään helvetin puolen tunnin progeoopperaa.

Tunnelmallinen junamatka yltyy välillä kiivaammaksi rokkaukseksi, välillä taantuu rauhalliseksi himmailuksi ja parhaimmillaan vie mukanaan lähinnä jotain omituista unta muistuttaviin maisemiin. Ehkä parhaita esimerkkejä tästä trippailusta ovat biisit Lääke ja Kaasukello, joista ensinmainittu on kitaristi Janne Westerlundin vähän pelottavasti laulama hypnoottinen jumitus ja jälkimmäinen puolestaan hitaasti kasvava päätösbiisi, joka jää vainoamaan mielen perukoille kuin etäinen painajainen — mutta siis silleen hyvällä tavalla. Kokonaisuus on väkevä ja tyylistä toiseen hyppiminen jopa saman biisin sisällä toimii.

Kuten kaikki Circleen aiemmin tutustuneet tietävät, bändin diskografia on varsin mittava ja musan… noh, ajoittaisesta avantgardistisuudesta johtuen myös tyylillisesti aika venyvä. Rautatie on kuitenkin sen verran hyvä ja toimiva paketti, että sen voi huoletta sijoittaa Circlen tuotannon parempaan päähän ja jos bändi ei ole entuudestaan tuttu, Porin miesjunan kyytiin voi nousta vaikka sitten tältä asemalta.

Spotify
eMusic
iTunes

Lapset, lapset

2010 Parhaat #5: Arcade Fire — The Suburbs

Arcade Fire: The SuburbsArcade Firen suurin ongelma on se, että bändi ei ikinä voi tehdä uutta Funeralia. Kyseinen albumi nimittäin kolahti silloin… alkuvuodesta 2005 (herranjumala onks siitä jo niin kauan) kovemmin kuin varmaan mikään levy sitä ennen tällä vuosituhannella. Lisäks mun omassa elämässä tapahtui noihin aikoihin kaikenlaista jännää ja vähän outoa, joten Funeral joutuu kantamaan myös sitä taakkaa niskassaan. Mutta se on ehkä tarina johonkin toiseen kertaan.

Joka tapauksessa tilanne on siis sellainen, että kaikki Arcade Firen Funeralia uudemmat tuotokset ovat jo lähtökohtaisesti ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa huonompia kuin tuo mittapuu johon niitä väistämättä tulee verrattua. Tiedän kyllä että tämä on tyhmä ja epäreilu lähestymistapa mutta minkäs teet! Vuoden 2007 Neon Bible oli “ihan hyvä” joskin vähän epätasainen kokonaisuus ja lyhyesti sanottuna niin on myös The Suburbs. Tietysti pitää huomioida että Arcade Firen tapauksessa tuo ihan hyvä riittää viitossijaan koko vuoden parhaiden levyjen listalla eli ei lainkaan hullummin sit kuitenkaan.

Siitä ei pääse mihinkään, että The Suburbs kuulostaa erehtymättömästi Arcade Firelta. Soundi on varsinkin Neon Bibleen verrattuna reippaampi ja rokimpi, mutta noin keskimäärin meininki on varsin tutunkuuloista. Vähän indierokataan, välillä fiilistellään rauhallisemmissa tunnelmissa ja ajoittain mahtipontiseksi äityvä paisuttelu vetää parhaimmillaan melkein vertoja Funeralin huippubiisien kohokohdille. Oikeaoppisesti paras on jätetty loppuun, sillä levyn tokavika biisi Sprawl II (Mountains Beyond Mountains) nappaa paikkansa bändin parhaiden vetojen joukossa. Muutama muukin biisi toimii ihan kybällä ja levyn alku- ja loppupuoli ovat kokonaisuudessaan suht onnistuneita. Niin ja ilahduttavaa on toki se, että jos eka EP lasketaan mukaan niin tämä on jo toinen Arcade Firen levy, jolla ei ole No Cars Gota (se on aika huono biisi). Yli tunnin mittainen levy sisältää kuitenkin pari ohilyöntiä ja pahin notkahdus tapahtuu levyn keskivaiheilla, jossa biisit ovat vähän kuin variaatioita teemasta eivätkä nouse kovinkaan hyvin tai mieleenjäävästi esiin erillisinä kappaleina. Tästä olisi ihan hyvin voinut karsia 3-4 turhinta tai keskinkertaisinta biisiä kokonaisuuden ihmeemmin kärsimättä, ja voipa olla, että tällaisella kevyellä mutta harkitulla raakkauksella levy olisi vielä parempi.

Jos John Lennon disautti aikoinaan Bob Dylania synonyymisanakirjan liiallisesta käytöstä niin joku voisi ostaa Win Butlerille ensi vuonna joululahjaksi sellaisen. The Suburbsilla useimmin toistuva sana on nimittäin “kids”, jonka esiintymiskertoihin ei kannata kiinnittää huomiota, sillä sen jälkeen biiseistä ei enää muuta kuulekaan. Joo, levy kertoo lapsuudesta ja nuoruudesta ja kasvamisesta esikaupungeissa ja lähiöissä, tajuttiin vähemmästäkin, ei sitä tarvi joka käänteessä alleviivata. Hatunnosto kuitenkin siitä, että levyn tematiikka on todella läpitunkeva ja kantaa hyvin alusta loppuun.

Sen lisäksi, että The Suburbs on vuoden parhaiden levyjen listalla, houkutus olisi suuri mainita se myös yhtenä vuoden pettymyksistä. Tosin se vasta epäreilua olisikin, sillä kuten sanottu, vaatimus Funeralin päihittämisestä on oikeastaan aika kohtuuton. Niinpä tyydyn uskottelemaan itselleni, että Arcade Firen uusin on omilla jaloillaan seisova erinomainen levy eikä lainkaan pettymys. Tai no… ehkä vähän. Ihan vähän!

iTunes