Archive for the ‘ Taide ’ Category

Mehgwai

Mogwai: Hardcore Will Never Die, But You Will (2011, Sub Pop 895)

Meinasin kirjoittaa näin viikon alkajaisiksi lauantaina julkaistusta uudesta Radioheadin levystä, mutta enpäs sit kuitenkaan viitsinyt, sillä se jos jokin ansaitsee vielä muutamia lisäkuunteluita. Ehkä ensi viikolla! Sen sijaan käsittelyyn päätyi uusi Mogwai lähinnä siksi, että tässä on nyt on vaihteeksi lätty, joka ei ole onnistunut synnyttämään mitään ällistysreaktiota vaan lähinnä kyllästyneen “no joo”-huokauksen.

Näiden postrock-bändien ongelma on mun mielestä aina ollut vähän siinä, että ne kuulostavat niin perhanan samalta suhteessa sekä omaan tuotantoonsa että muihin saman lajityypin bändeihin. Olisikin mielenkiintoista tehdä joskus sokkotesti, kasata eri postrockpumpuilta mixtape ja soittaa se jollekin, joka ei suorilta tunnista levyllä olevia biisejä. Sit vaikka lomake, josta pitää valita kuulemansa bändit ja niiden esiintymisjärjestys ja kenties vielä biisien nimet. Veikkaan, että tulokset olisivat vähintäänkin jännittäviä ja mitä suurimmassa määrin vääriä verrattuna tuon fiktiivisen kokoelmalevyn todelliseen sisältöön. Toisaalta tämän kokeilun voisi toteuttaa myös niin, että kirjoittaa Hardcore Will Never Die, But You Willin kanteen Mogwain tilalle Yo La Tengo ja antaa levyn kuunneltavaksi lähimmälle postrock-hipsterille. Tämä levy nimittäin on nimeään ja vimpaksi biisiksi lyötyä kahdeksan ja puolen minuutin mittaista muniinpuhaltelua myöten kuin mikä tahansa Yo La Tengon julkaisu.

Tai kenties kyseessä on jonkinlainen “the joke’s on you”-tyyppinen kokeilu, jossa bändit vedättävät kuulijaa minkä ehtivät ja kisaavat keskenään siitä, kuka keksii levyilleen typerimmät nimet ja kuka saa aikaiseksi venytetyimmät päätösbiisit. Tässähän mainittu Yo La Tengo oli aiemmin kärjessä, kiitos vuoden 2006 I Am Not Afraid Of You And I Will Beat Your Ass -nimihirviön (tuttavallisemmin IANAOYAIWBYA) ja edellisen, parin vuoden takaisen Popular Songsin kolmen päätösbiisin, joiden yhteenlaskettu pituus oli vaatimattomat 36 minuuttia ja risat. Nyt kuitenkin sanoisin, että postrockrunkkauksen valtikka ja Selkä Yleisöön Päin -pokaali palaavat Mogwain haltuun, sillä tämän uusimman levyn oheen (ja digiversioissa suoraan “normibiisien” jatkeeksi) on lätkäisty kaksikymmentä kolme minuuttia pitkä Music For A Forgotten Future -tiluttelu. Kunnioitettavaa.

Mutta niin, meneehän tämä Hardcore Will Never Die, But You Will semmoisena taustamusiikkina jonkun muun puuhastelun kuten rairuohon kasvamisen seuraamisen ohessa ihan kivasti, eikä levy varsinaisesti huono ole. En toki missään mielessä vihaa bändiä enkä aiempaa tuotantoa, mutta jotenkin nyt tuntuu, että tää setti on niin perinpohjaisesti kuultu ja nähty, että en vaan jaksa innostua oikein millään tasolla. Mogwai-fanit ovat varmaankin poikkeuksellisen innoissaan, muille käteen jää oikeastaan vain ylipitkä, samaan aikaan vähän junnaava ja uuvuttava postrokkailu, joka kuulostaa ihan vitun samalta kuin Mogwain kaikki edelliset levyt. Tai Yo La Tengo.

Spotify
eMusic
iTunes

Nopea ja sssipulimainen

Captain Beefheart & His Magic Band: Trout Mask Replica (1969, Straight)

Captain Beefheart & His Magic Band: Trout Mask ReplicaViime joulukuussa paremmille musisointimaille siirtynyt Don Van Vliet eli Captain Beefheart on niitä tyyppejä, joiden suhteellisen pitkää uraa ja tinkimättömyyttä omien juttujensa suhteen ei voi kuin ihailla. Miehen 12 studiolevyn mittaisesta diskografiasta epäilemättä tunnetuin on Kuussa kävelemisen vuonna 1969 ilmestynyt kolmoslevy Trout Mask Replica, joka on toiminut nyt vähän yli neljän vuosikymmenen ajan jonkinlaisena luovan hulluuden ja hämyisän avantgardemusan monumenttina.

Itse kuulin Trout Mask Replican ensimmäisen kerran joskus parikymppisenä ja vasta sen jälkeen, kun olin fanittanut muun muassa Tom Waitsia ja Frank Zappaa ja pitänyt näitä kavereita aivan ennenkuulumattoman omaperäisinä artisteina. Niinpä yllätys oli suuri ja “mind blown”-tyyppinen, kun Beefheartin levyllä on kuultavissa aika paljon niitä piirteitä, joita pidin vaikka nyt sit noiden kahden mainitun jannun tuotannossa jotenkin ihan ainutlaatuisen kekseliäinä. Myöhemmin toki selvisi, että Waits ja Zappa tietysti tunnustivat Beefheartilta saamansa vaikutteet ja pitivät tätä asiaankuuluvassa arvossa, mutta muistio ei vaan ollut kulkeutunut mulle asti.

Trout Mask Replica on kaikin puolin aivan omanlaisensa levy, sillä 78 minuutin ja 28 biisin mittaiseen kokonaisuuteen on ahdettu melkoinen tyylien sekamelska. Yleinen linja lienee jossain kokeellisen freejazzin ja rosoisen bluesin välimaastossa, mutta välillä intoudutaan suorastaan rokkailemaan ja välillä Beefheart moikuu menemään ilman mitään säestystä. Levyn lyriikat ovat niin ikään määrittelemättömän sekavat: joissain biiseissä on selkeä tarina, jotkut taas lähinnä sanoja peräkkäin. Häkellyttävää on se, että vaikka koko albumi kuulostaa improvisoidulta revittelyltä, se on kuitenkin suurimmaksi osaksi Beefheartin tarkan ja tarkoituksenmukaisen sävellystyön tulos. Tarinan mukaan sekä biisit että lyriikat syntyivät Van Vlietin ja bändin yhteistyönä ja pääasiassa pianolla, joka oli kapteenille täysin vieras instrumentti. Improvisaatiota muistuttava äänimaailma on siis pitkälti suunnitelmallista hämäystä, sillä oikeasti äänityssessioissa ei sooloilulle ollut sijaa. Metodin toimivuudesta kertonee jotain se, että vielä nykyäänkin, kymmenien kuunteluiden jälkeen, Trout Mask Replicalta löytyy jostain biisistä aina joku uusi kuvio tai koukku, jota ei aiemmin ole tullut kuulleeksi. Ällistyttävää. Sävellys-, harjoittelu- ja äänityssessioihin liittyy jos jonkinlaisia myyttejä ja tarinoita muun muassa Zappan elämäkerrasta. Ihan kaikkia näistä jutuista ei kannata ehkä ihan purematta niellä, mutta joka tapauksessa lienee selvää, että luomisprosessi on ollut yhtä ainutlaatuinen kuin lopputulos.

Levyn hieman… haastavasta luonteesta johtuen on päivänselvää, että Beefheartin mestariteos ei ole kaikkien makuun. Voi olla, että Trout Mask Replicaa pitää sekavana, epärytmisenä ja dadaistisena paskana, jossa ei ole tolkun hiventäkään musiikillisesti eikä lyyrisesti. Ja se on ihan jees. Koska tämä ei ole mitään Beatlesia, en väitä että tästä pitämättömyys tekisi kenestäkään sen huonompaa ihmistä — ja kääntäen, levystä tykkääminen ei ole merkki Todellisten Musiikin Rakastajien subliimiin joukkoon kuulumisesta. Sen verran jokainen on kuitenkin itselleen ja Don Van Vlietille velkaa, että kuuntelee Trout Mask Replican ajatuksella läpi edes kerran ja muodostaa oman mielipiteensä välittämättä paskaakaan siitä, mitä muut ajattelevat.

iTunes

Kyytiin junan

Circle: Rautatie (2010, Ektro Records ektro-065)

Circle: RautatieKun näin alkuvuodesta ei vielä ole ulos pumpsahtanut kauhean suurta määrää huomionarvoisia levyjä niin ajattelin tässä maanantaipalstalla kirjoitella vähän niistä viime vuoden helmistä, jotka eivät syystä tai toisesta päätyneet top seiskaan asti. Näistä ihan ehdottomasti maininnan (ja kuuntelemisen, toki) arvoinen on Circlen, tuon porilaisittain erittäin poikkeuksellisen eli hyvän bändin uusin jamittelu Rautatie, joka on kevyesti yksi viime vuoden parhaita suomalaisia.

Jostain syystä viime vuoden parhaimmistoon valikoitui aika monta konsepti- tai teemalevyä. Myös Rautatie kuuluu tähän joukkoon, tai ainakin siinä määrin kuin Circle-levy nyt voi kauhean koherentti teemalevy edes olla. Lätyn nimi paljastaa, mistä on kyse, eli junallahan tässä matkustellaan ja vaikka kiskojen kolinaa ei nyt ihan räiskyvin värein olekaan maalattu näkyviin, niin tematiikka nousee esiin pitkin levyä sekä lyriikoissa että melodioissa. Sinänsähän junan puksutus ja raiteilla reissaaminen muistuttaa henkisesti krautrockin rytmikkään jurnuttavaa runttausta, ja tämä fiilis kyllä välittyy Rautatien biiseistä. Circle-asteikolla levy on jopa aika helppoa kuunneltavaa. Välillä toki sukelletaan sisäavaruusosastolle, mutta keskimäärin biisimatsku on timmiä, tarttuvaa ja taidokasta eikä mitään helvetin puolen tunnin progeoopperaa.

Tunnelmallinen junamatka yltyy välillä kiivaammaksi rokkaukseksi, välillä taantuu rauhalliseksi himmailuksi ja parhaimmillaan vie mukanaan lähinnä jotain omituista unta muistuttaviin maisemiin. Ehkä parhaita esimerkkejä tästä trippailusta ovat biisit Lääke ja Kaasukello, joista ensinmainittu on kitaristi Janne Westerlundin vähän pelottavasti laulama hypnoottinen jumitus ja jälkimmäinen puolestaan hitaasti kasvava päätösbiisi, joka jää vainoamaan mielen perukoille kuin etäinen painajainen — mutta siis silleen hyvällä tavalla. Kokonaisuus on väkevä ja tyylistä toiseen hyppiminen jopa saman biisin sisällä toimii.

Kuten kaikki Circleen aiemmin tutustuneet tietävät, bändin diskografia on varsin mittava ja musan… noh, ajoittaisesta avantgardistisuudesta johtuen myös tyylillisesti aika venyvä. Rautatie on kuitenkin sen verran hyvä ja toimiva paketti, että sen voi huoletta sijoittaa Circlen tuotannon parempaan päähän ja jos bändi ei ole entuudestaan tuttu, Porin miesjunan kyytiin voi nousta vaikka sitten tältä asemalta.

Spotify
eMusic
iTunes

Musta hetki

2010 Parhaat #1: The Black Dog — Music for Real Airports

The Black Dog: Music for Real AirportsEnpä olisi vielä viime tammikuussa arvannut, että vuoden 2010 parhaaksi levyksi nousee ambient-teos. Brittiläisten konemusaveteraanien konseptialbumi on kuitenkin niin järjettömän hyvä kokonaisuus ja todennäköisesti myös omalla kohdallani vuoden kuunnelluin levy, joten valinta oli käytännössä aika helppo.

Kuten nimikin sanoo, Music for Real Airports on eräänlainen vastakappale Brian Enon tunnetulle Ambient 1: Music for Airports -levylle. Siinä missä Enon lentokentät ovat modernin, kliinisen futurismin sävyttämiä miellyttäviä paikkoja, Ken Downien ja kumppanien maailmassa terminaalit lohduttomia, jopa pahaenteisen kolkkoja tiloja. Toki matkustaminen voi usein olla iloinen tapahtuma, mutta jokainen, joka on joskus joutunut viettämään pitkiä aikoja lentokentällä, tietää kyllä että harvoin ne kovin viihdyttäviä mestoja ovat. Lentomatkustamiseen ylipäätään liittyy usein jonkinlainen välitilassa olemisen tunne ja dissosiaation kokemus tuhansien matkustajien odottaessa levottomana jatkolentoa, siirtymistä tai aikataulujen muutoksia. Varsinkin post-9/11-maailmassa lentokentät ovat muuttuneet pelkoa ja ahdistusta lietsoviksi paikoiksi, joissa jokainen kanssaihminen on potentiaalinen terroristi ja viattomatkin matkailijat joutuvat auktoriteettien mielivallan kohteeksi järjettömien turvatarkastusten ja sääntöjen ansiosta. Music for Real Airports vangitsee nuo lentokenttien negatiiviset puolet jotakuinkin täydellisesti tunnin mittaiseksi fiilismatkaksi. Positiivisemmassa mielessä levyllä ovat läsnä toiveikas tulevan odottaminen, seikkailullisuus ja jälleennäkemisen ilo, mutta näiden kääntöpuolena pettymykset, katkerat erot ja luopuminen, joita myös usein lentokentillä saa kokea.

Toinen mieleen tuleva vertailukohta itsestäänselvän Music for Airportsin ohella on Vangeliksen äänimaisemalevy The City, joka niin ikään on melkeinpä täydellisen käänteinen versio Music for Real Airportsista. Molemmissa teoksissa käytetyt elementit kuten ihmisten äänet, kaukaiset askeleet ja erilaisten tilojen tuntu ovat samankaltaisia, mutta niistä välittyvä tunnelma niin kovin erilainen. Vangeliksen kaupunki elää, hengittää ja muuttuu aamusta iltaan positiivisissa tunnelmissa, kun taas Black Dogin lentokenttä on pysähtynyt ja hermostuneena epävarmaa tulevaisuutta odottava sokkelo.

Music for Real Airportsin äänimaailma koostuu pitkälti koneellisista ja elektronisista surinoista ja rytmeistä. Osa kappaleista on eleettömän minimalistisia, osa taas kasvaa monikerroksisiksi äänikudelmiksi siinä määrin kuin se ambient-biiseille on edes mahdollista. Lukuisat biiseissä käytetyt samplet kuten kuulutukset, väkijoukkojen ja erilaisten laitteiden äänet on kerätty mistäs muualta kuin lentokentiltä ympäri maailman, joten siinäkin mielessä levyn äänimaisemissa on tiettyä aitouden tunnetta. Parhaimmillaan (vai pahimmillaan? sinä päätät) levyn tunnelma on suorastaan lamaannuttavan ahdistava (Wait Behind this Line), välillä jännittyneen toiveikas (Empty Seat Calculations) ja välillä katkeransuloisella tavalla lohduton (Delay 9). Yksi levyn huippukohdista on elegantti pienoiskappale He Knows, joka herättänee jokaisessa kuulijassa hieman erilaisia assosiaatioita, kuten hyvän instrumentaalimusiikin kuuluukin.

Ylipäätään Music for Real Airportsissa kiehtovaa on sen herättämien tunteiden ja muistojen monipuolinen skaala. Kappaleiden tilat ja tilanteet palauttavat mieleen omat kokemukset lentokenttien kalseassa loisteputkimaailmassa, unettomat yöt terminaalien penkeillä ja haikeat eron hetket lähtöselvityksessä. Kyseessä on voimakas ja evokatiivinen äänitaideteos, jonka kuuntelu ei sovi mihin tahansa tilanteeseen eikä välttämättä ole kokemuksena helppo. Palkitseva se kuitenkin on, ja ajoittain levyn äänimaailmaan uppoutuessaan saattaa jopa kokea pilkahduksen Aristoteleen peräänkuuluttamasta oikeaoppisesta katharsiksesta. Hieno, hieno levy, joka olisi todellakin ansainnut paikkansa klassikkojen joukossa.

Spotify
eMusic
iTunes

Pieniä julmia tarinoita

2010 Parhaat #4: Laurie Anderson — Homeland

Laurie Anderson: HomelandMonitaitava performanssitaiteilija Laurie Anderson lienee monille tuttu erityisesti musiikin puolelta (tai sitten Lou Reedin vaimona), vaikka täti on viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana tehnyt varsinaisia levytyksiä aika harvakseltaan. Hyvää kuitenkin kannattaa odottaa, sillä viime kesänä ilmestynyt Homeland on Andersonin kenties paras musiikillinen tuotos.

Homeland on konseptilevy, joka pyörii Andersonin tuotannossa jo aiemmin paljon käsitellyn teeman eli Amerikan ja amerikkalaisen elämäntavan (ja erityisesti sen kritisoinnin) ympärillä. Anderson havainnoi ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia terävänäköisesti ja kirjoittaa näkemästään ikään kuin musikaalisia runoja, joissa 2000-luvun sekavat ja epävarmuuden täyttämät vuodet sotineen, talouskriiseineen ja muine yhteiskunnallisine ilmiöineen paljastavat itsensä kaikessa julmuudessaan ja kauheudessaan. Andersonin Amerikka on väsynyt jättiläinen, hiipuva suurvalta, jossa yhteiskunnan luokkien välillä ammottavat valtavat kuilut ja jonka kansalaiset eivät enää tiedä, mistä ovat tulossa ja minne menossa.

Levyllä on useampiakin huippukohtia, mutta kaksi toisiinsa verrattuna täysin erilaista biisiä nousee ylitse muiden. Only an Expertin rouhea, lähes tanssittava biitti yllättää muuten suurimmaksi osaksi aika eteerisissä tunnelmissa liitävän levyn keskellä, ja sen lyriikat ovat kuin oppikirjaesimerkki hyvästä ironiasta. Another Day in America puolestaan on Homelandin kruununjalokivi, lähes 12-minuuttinen eepos, jossa Andersonin äänifiltterillä luoma miespuolinen alter ego Fenway Bergamot maalaa kuvan 2000-luvun Amerikan pimeästä keskiajasta. Maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana, ja vaikka levyn teemat ovat samankaltaisia kuin Andersonin 80-luvun United Statesissa, on teoksen yleinen tunnelma jotenkin paljon lohduttomampi.

Anderson ei tietenkään vastaa kaikista levyllä kuulluista instrumenteista itse, vaan keskittyy pääsoittimeensa viuluun. Mukana hääräävät muun muassa herra Anderson eiku siis Reed vinguttelemassa kitaraansa, John Zorn saksofonissa ja Four Tetin Kieran Hebden koskettimissa. Kaikki tekevät erinomaista työtä, mutta yhden vierailijan olisin jättänyt pois ja se on Antony & The Johnsonsin Antony Hegarty, joka ulisee kahdessa biisissä. Harmillisesti toinen näistä on jo mainittu Another Day in America, johon Antonyn läsnäolo ei kyllä tuo mitään lisäarvoa vaan pikemminkin vähän ärsyttää. En muutenkaan oo oikein ikinä ymmärtänyt sen kaverin ja bändinsä viehätystä, kyseessä on niin perinjuurin turha ja mitäänsanomaton artisti, joka vielä kuljeskelee ympäriinsä muiden levyillä pilaamassa hyviä biisejä. En mä nyt sano että Antonyn mukanaolo mikään katastrofi tässäkään on mutta jos kerran ilmankin selviäisi niin tarviiko sitä sitten väkisin ängetä…

Harkitsin todella vakavasti Homelandin nostamista jopa vuoden kärkikolmikkoon asti. Jonain toisena päivänä se olisi sinne saattanut päätyäkin. Tuntuu myös vähän siltä, että levyn käsittelemiä teemoja ei eurooppalaisena voi kokea yhtä vahvasti kuin niiden keskellä joka päivä elävä amerikkalainen kuulija. Toki monet ilmiöt tänä globalisaation aikana vaikuttavat tai näkyvät maailmanlaajuisesti, mutta amerikkalaisen kulttuurin arkitodellisuus jää kuitenkin hieman vieraaksi omien ongelmiensa kanssa painiville euroille. Niinpä myös Andersonin kappaleiden vahvasti kulttuurisidonnainen “sanoma” on meille erilainen ja jää jossain mielessä hieman vailinnaiseksi. Siitäkin huolimatta Homeland on väkevää sosiaalista kommentaaria sisältävä erinomainen taideteos, joka musiikillisen antinsa ohella saattaa jopa antaa jotain ajattelemisen aihetta.

Spotify
iTunes