Silmät kiinni ja ajattele Englantia

PJ Harvey: Let England Shake (2011)

Noh nyt on sitten ainakin tuoretta matskua esittelyssä viikon levynä, nimittäin tänään(!) julkaistu PJ Harveyn suht odotettu uutuus. Yleensä en näin vähäisellä kuuntelulla ehkä lähtisi arvioimaan, mutta koska tämä blogi on myös kaikenlaisen kokeellisen temmellyksen kenttä eli katsotaan millaisia impressioita syntyy! Tätä kirjoitettaessa toka kuuntelu menossa, ensimmäisen suoritin tossa päivällä joten vähän aikaa on jo saanut päässä muhia.

Mitä tulee Pollyn viime vuosien tuotantoon noin yleensä niin 2007 ilmestynyt White Chalk on mun listalla siellä ehdottomassa kärkipäässä, kun taas John Parishin kanssa väsätty vuoden 2009 A Woman a Man Walked By oli sen sijaan melkoisen yhdentekevä kiekko ja jonkinasteinen pettymys. Niinpä tätä uutta odotteli ehkä vääähän pelonsekaisin tuntein (kuten sanonta kuuluu), mutta onneksi ne pelot eivät toteutuneet, sillä Let England Shake on aika hyvä levy. (Yllättyneitä: 0) Tyylillisesti mennään taas aivan täysin eri linjalla kuin White Chalk eli meininki on vähäeleisen kauniin pianonsoittelun sijaan ronskimpaa ja rokimpaa. Välillä levyn soundista tulee itse asiassa mieleen vuoden 2004 Uh Huh Her biisimatskultaan parempana versiona, ja tämä on oikeastaan melko kiinnostavaa, sillä UHH (heh) ei sekään varsinaisesti sinne Harveyn tuotannon kärkeen kuulu.

Olisi kuitenkin kohtuuttoman väärin sanoa, että Let England Shake olisi rokahtavuutensa takia yltiömäisen suoraviivainen tai lattea, vaan välillä vedetään rauhallisemmissa tunnelmissa. Näissä fiilistelevämmissä vedoissakin kontrasti ihan kauhean paljon kuuntelemaani White Chalkiin on kuitenkin huomattavan suuri. Biisit ovat silti läpi levyn leimallisesti PJ Harveyn biisien kuuloisia ja äänimaailmaltaan usein varsin jännittäviä. Esimerkiksi levyn avaavan nimibiisin soundi on älyttömän vänkä ja jotenkin vähän vinksahtaneen kuuloinen. Osansa tässä on varmasti biisien mielenkiintoisella soitinvalikoimalla, johon kuuluvat muun muassa Pollyn tuotannossa vähemmän kuullut saksofoni ja sointusitra. Artistin itsensä lisäksi soittimia räpläävät John Parish, Jean-Marc Butty ja Mick Harvey (ei sukua), jotka kaikki tekevät sen verran hyvää työtä, että ansaitsevat ehdottomasti osansa kunniasta. Levyn sanoitukset puolestaan pyörivät — kuten nimikin sanoo — Englannin ja erityisesti sen käymien sotien ja niiden seurausten ympärillä. Pollyn itsensä mukaan levyn lyriikat on kirjoitettu ensin ja biisit sovitettu niiden ympärille, joten sanoitukset ovat aika vahvaa matskua ja toimivat itse asiassa sellaisenaan jopa ilman musiikkia. Tälleen parin kuuntelun perusteella ei 12 viisun joukosta ole vielä noussut esiin mitään selkeitä suosikkibiisejä, jos nyt ei myöskään mitään ihmeempiä notkahduksia levyn tasossa. Kokonaisuutena aika tasaisen varmaa kamaa, jossa on sen verran paljon kaikenlaisia kikkoja ja vaihteluita, että uusintakuunteluja tulee lähiviikkoina (ja -kuukausina) kertymään runsaasti.

Kolmas kuuntelukerta lähestyy loppuaan ja tämän perusteella olen aika valmis sanomaan, että Let England Shake ottaa paikkansa Is This Desiren ja White Chalkin rinnalla PJ:n parhaimmistossa. Ja koska helmikuun puolivälissä ei ole lainkaan liian aikaista sanoa näin, olen valmis julistamaan tämän yhdeksi varteenotettavaksi kilpailijaksi vuoden 2011 parhaiden levyjen kisailussa.

Näköjään löytyy jo netistäkin:
Spotify
iTunes

  1. No comments yet.

  1. No trackbacks yet.