Archive for the ‘ Klassikkolevy ’ Category

Nyt ripottelen keijupölyä

Pixies: Doolittle (1989, Elektra 60856-2)

Pixies: DoolittleMietin tuossa että varmaankin pitäisi tässä Klassikkolevyssä käsitellä seuraavaksi jotain 70- tai 80-luvun tuotteita niin saisi tälleen alkuun hyvää hajontaa eri vuosikymmenten kesken. Sitten mietin, mikä ihme voisi olla hyvä kasarin klassikkolevyjen edustaja — tuolloinhan nimittäin tehtiin ihan poikkeuksellisen paljon huonoa ja aika ikävän kuuloista musaa (erityisesti heviä). Noh, jonkun aikaa asiaa pohdiskeltuani mieleen sitten tuli onneksi useampiakin edelleen hyviä 80-luvun äänitteitä, joten ehkäpä sieltä löytyy tulevaisuudessakin edes jotain täytettä tälle palstalle.

Eka valinta noista ei-nyt-niin-aivan-valtavan runsaslukuisista helmistä on silleen ehkä vähän huono, että se on kasaria vain nippa nappa, mutta on sitten sitäkin vaikutusvaltaisempi alternativemusan saralla. Kyseessä on tietysti Pixiesin Doolittle, joka on sekä 1) bändin paras että 2) yksi vuosikymmenensä parhaita levyjä. Kaikki nyt on varmasti tätä joskus kuulleet niin en tiedä kaipaako levy sen ihmeellisempiä esittelyjä, voin siis keskittyä pelkkään ylisanojen vuodattamiseen.

En oikeastaan muista, milloin kuulin Doolittleä ekan kerran. En ainakaan heti sen ilmestyessä, sillä tuolloin levyhyllyn täytteenä oli lähinnä Dr. Albania, Metallicaa, Vangelista ja jotain random-MusicTV-hittibändejä. Veikkaisin ehkä jotain post-Angel Dust -aikaa eli 90-luvun puoliväliä ja syyllisenä Turun musiikkikirjasto. Olin varmasti nähnyt jotain videoita levyltä jossain MTV:n 120 Minutesissa tai Alternative Nationissa, mutta en kyllä sitten tiedä että miksi ne eivät tehneet mitään ihmeempää vaikutusta. Joka tapauksessa silloin kun Doolittle ekaa kertaa soittimessa soi niin sehän iski kuin kymmenen kilon leka lapaluihin ja ainoa ajatus oli, “miks en oo kuunnellu tätä aikaisemmin?” Yhtäkkiä kaikki palaset loksahtivat kohdalleen ja tajusin, mistä ne kaikki Nirvanan ja Faith No Moren ja alternativen ja grungen vaikutteet ylipäätään olivat tulleet — jos nyt eivät kokonaan niin ainakin ihan helvetin merkittävissä määrin. Aika pitkälti siltä istumalta tuli haettua koko Pixiesin tuotanto Kanesta tai jostain ja siinäpä se sitten oli. Hallittu tyylien sekamelska, tarttuvat biisit, tiukka asenne ja kaikki muu tekivät niin suuren vaikutuksen, että Doolittle on päässyt kevyesti eniten kuuntelemieni levyjen joukkoon. Muistanpa eräänkin kesän 2000-luvulta, kun kuuntelin Pixiesiä jostain syystä ihan helvetisti ja myös silloin eniten soittoaikaa keräsi tämä nimenomainen lätty.

Kohta 22 vuotta vanhaksi levyksi Doolittle ei ole kärsinyt vuosien vierimisestä pätkääkään. Jos levy ilmestyisi tänään niin se kuulostaisi todennäköisesti aivan yhtä tajuttomalta kuin Silloin Joskus (subjektiivinen ajanmääre jokaisen kuuntelijan kohdalla). 38 minsaa ja 15 biisiä pitkä levy on aivan täydellisen mittainen mihin tahansa tarkoitukseen ja esimerkiksi tunnetussa Rock Band -videopelissä just passeli soitettavaksi alusta loppuun. Jos nyt jotain huippukohtia on pakko kaivaa, levyn aloitus- ja päätösbiisit Debaser ja Gouge Away ovat niin kovia ralleja, että ne saavat kaiken välissä olevankin kuulostamaan entistä paremmalta (joo, jopa ne loppupuolen länkkärivaikutteiset biisit, jotka — myönnetään — eivät ehkä itsenäisinä vetoina ole mitään ihan kirkkaimpia timantteja). Mutta eipä siinä, musta tuntuu että mulla ei ole kompetenssia kehua Doolittleä tämän enempää. Ehdoton klassikko, valtava vaikuttaja sekä henkilökohtaisesti että musiikkimaailmassa, jos et ole kuullut niin kuuntele. Nyt.

Spotify
iTunes

Then I woke up an’ shit

Tricky: Pre-Millennium Tension (1996, Island 524302)

1990-luvun puolivälin tienoilla oli hauska seurata, kun musiikkiharrastajat ympäri maailman (pääasiassa tietysti lehdistössä, internetiä ei oltu keksitty vielä) kompastelivat toistensa jalkoihin yrittäessään keksiä parasta nimeä uudelle genrelle, joka yhdisteli hitaita ambientmaisia konemusataustoja hiphopiin ja jazzmaisiin elementteihin. Euroopassa päädyttiin vähän tyhmään mutta sinänsä kuvaavaan genrenimeen trip hop, jenkit puolestaan niputtivat tuolloin about kaiken konemusiikin aivan pökerryttävän typerän electronica-nimityksen alle. Tunnetuimpia artisteja tuolta lajityypin alkuhämäristä ovat sellaiset kaikille tutut aktit kuin Massive Attack, Portishead ja Tricky, jonka kakkosalbumi Pre-Millennium Tension on myös yksi koko triphop-skenen parhaista levytyksistä.

Tricky aloitti uransa Massive Attackin riveissä ja räpäytteli ihan onnistuneesti Blue Linesillä jo vuonna 1991, mutta muutamaa vuotta myöhemmin lähti omille teilleen ja tuuttasi ulos ihan mainion Maxinquaye-debyytin. Ihan täysosuma tuo levy ei kuitenkaan meitsille ollut, sillä hyvästä biisimatskusta huolimatta kokonaisuus on vähän pirstaleinen ja epätasainen. (Huomionarvoista levyllä vieraileva Alison Goldfrapp, joka puoli vuosikymmentä myöhemmin nousi esille huikean hyvänä sooloartistina.) Loppuvuodesta 1996 ilmestynyt Pre-Millennium Tension sen sijaan on jotakuinkin täyden kympin levy, joka onnistuu olemaan ehyempi, tylympi ja toimivampi paketti kuin edeltäjänsä.

Levyn yleistunnelma on jopa synkkyydestä ja laahaavuudesta tunnetussa lajityypissä poikkeuksellisen raskas ja ahdistava. Taustabiitit ovat pelkistettyjä, samplet säriseviä, bassot kumisevia ja kaiken yllä häilyy jonkinlainen epämääräinen väkivallan ja uhkaavuuden tunne. Ihan alusta loppuun ei silti möyritä pohjamudissa, vaan parissa biisissä kuten Sex Drive ja Lyrics of Fury (Eric B. & Rakim -coveri) tempo on kiivaampi muttei silti yhtään anteeksiantavampi. Linjakkuus säilyy läpi levyn ja biisit tuntuvat tehokkaan kokonaisuuden osilta eivätkä irrallisilta vedoilta. Myös lyriikkapuolella Tricky on löytänyt riimeihinsä melkoisen määrän maailmantuskaa ja angstia. Astmalääkkeet piilotetaan, paholaisia nähdään (vieläpä Helsingissä, hyvä Soumi jee), hikisiä painajaisia, pelkkiä vastoinkäymisiä, julkisuus ja elämä on kurjaa ynnä muuta pahaa. Ikävyyksistä huolimatta flow on sutjakkaa ja Trickyn itsensä lisäksi Martina Topley-Bird paremmassa vedossa kuin koskaan. Levyn päättävä Piano teki sanoituksiltaan muhun silloin joskus sellaisen vaikutuksen, että raapustelin sen sanat silloiselle tyttöystävälleni lähettämäni kirjeen reunoille. (Moikka Tytti! (nimi muutettu (vai onko))) Suhde ei tosin kestänyt, joten en suosittele kenellekään marginaalikuvitusten etsimistä tällaisten levyjen biiseistä, ei se toimi. Miksei muuten ihmiset enää kirjoita toisilleen kirjeitä muutenkaan? Joku persoonaton sähköposti tai passiivis-aggressiiviset Facebook-tykkäämiset on tosi plaah verrattuna postissa saatuihin paperikirjeisiin!

Itselleni Pre-Millennium Tension on yksi 90-luvun kovimpia levyjä ja muokkasi musamakuani enemmän kuin Maxinquaye tai Massive Attackin kaikki levyt yhteensä. Levyn painostava tunnelma on monella tapaa jäljittelemätön ja aivan ehdottomasti Trickyä parhaimmillaan. Bristolin ihmepojan myöhemmillä levyillä on ajoittain havaittavissa pilkahduksia PMT:n rosoisesta nerokkuudesta, ja vaikka nämä parhaimmillaan nousevatkin luokkaan “ihan jees”, eivät uudempien lättyjen sekalaiset tyylikokeilut sun muut aina toimi ihan odotetulla tavalla. Just tuossa aiemmin viikolla kuuntelin viime vuonna ilmestynyttä Mixed Racea, joka oli sinänsä hyvä esimerkki siitä, miten hyvästä yrityksestä huolimatta taso jää aika kauas viidentoista vuoden takaisesta kakkoslevystä. Hei Tricky, jos Pre-Millennium Tensionia kovemman klassikkolevyn tekeminen vaatii huonoa elämää ja ahdistuksessa rämpimistä, pliis tee se!

Spotify
iTunes

Nopea ja sssipulimainen

Captain Beefheart & His Magic Band: Trout Mask Replica (1969, Straight)

Captain Beefheart & His Magic Band: Trout Mask ReplicaViime joulukuussa paremmille musisointimaille siirtynyt Don Van Vliet eli Captain Beefheart on niitä tyyppejä, joiden suhteellisen pitkää uraa ja tinkimättömyyttä omien juttujensa suhteen ei voi kuin ihailla. Miehen 12 studiolevyn mittaisesta diskografiasta epäilemättä tunnetuin on Kuussa kävelemisen vuonna 1969 ilmestynyt kolmoslevy Trout Mask Replica, joka on toiminut nyt vähän yli neljän vuosikymmenen ajan jonkinlaisena luovan hulluuden ja hämyisän avantgardemusan monumenttina.

Itse kuulin Trout Mask Replican ensimmäisen kerran joskus parikymppisenä ja vasta sen jälkeen, kun olin fanittanut muun muassa Tom Waitsia ja Frank Zappaa ja pitänyt näitä kavereita aivan ennenkuulumattoman omaperäisinä artisteina. Niinpä yllätys oli suuri ja “mind blown”-tyyppinen, kun Beefheartin levyllä on kuultavissa aika paljon niitä piirteitä, joita pidin vaikka nyt sit noiden kahden mainitun jannun tuotannossa jotenkin ihan ainutlaatuisen kekseliäinä. Myöhemmin toki selvisi, että Waits ja Zappa tietysti tunnustivat Beefheartilta saamansa vaikutteet ja pitivät tätä asiaankuuluvassa arvossa, mutta muistio ei vaan ollut kulkeutunut mulle asti.

Trout Mask Replica on kaikin puolin aivan omanlaisensa levy, sillä 78 minuutin ja 28 biisin mittaiseen kokonaisuuteen on ahdettu melkoinen tyylien sekamelska. Yleinen linja lienee jossain kokeellisen freejazzin ja rosoisen bluesin välimaastossa, mutta välillä intoudutaan suorastaan rokkailemaan ja välillä Beefheart moikuu menemään ilman mitään säestystä. Levyn lyriikat ovat niin ikään määrittelemättömän sekavat: joissain biiseissä on selkeä tarina, jotkut taas lähinnä sanoja peräkkäin. Häkellyttävää on se, että vaikka koko albumi kuulostaa improvisoidulta revittelyltä, se on kuitenkin suurimmaksi osaksi Beefheartin tarkan ja tarkoituksenmukaisen sävellystyön tulos. Tarinan mukaan sekä biisit että lyriikat syntyivät Van Vlietin ja bändin yhteistyönä ja pääasiassa pianolla, joka oli kapteenille täysin vieras instrumentti. Improvisaatiota muistuttava äänimaailma on siis pitkälti suunnitelmallista hämäystä, sillä oikeasti äänityssessioissa ei sooloilulle ollut sijaa. Metodin toimivuudesta kertonee jotain se, että vielä nykyäänkin, kymmenien kuunteluiden jälkeen, Trout Mask Replicalta löytyy jostain biisistä aina joku uusi kuvio tai koukku, jota ei aiemmin ole tullut kuulleeksi. Ällistyttävää. Sävellys-, harjoittelu- ja äänityssessioihin liittyy jos jonkinlaisia myyttejä ja tarinoita muun muassa Zappan elämäkerrasta. Ihan kaikkia näistä jutuista ei kannata ehkä ihan purematta niellä, mutta joka tapauksessa lienee selvää, että luomisprosessi on ollut yhtä ainutlaatuinen kuin lopputulos.

Levyn hieman… haastavasta luonteesta johtuen on päivänselvää, että Beefheartin mestariteos ei ole kaikkien makuun. Voi olla, että Trout Mask Replicaa pitää sekavana, epärytmisenä ja dadaistisena paskana, jossa ei ole tolkun hiventäkään musiikillisesti eikä lyyrisesti. Ja se on ihan jees. Koska tämä ei ole mitään Beatlesia, en väitä että tästä pitämättömyys tekisi kenestäkään sen huonompaa ihmistä — ja kääntäen, levystä tykkääminen ei ole merkki Todellisten Musiikin Rakastajien subliimiin joukkoon kuulumisesta. Sen verran jokainen on kuitenkin itselleen ja Don Van Vlietille velkaa, että kuuntelee Trout Mask Replican ajatuksella läpi edes kerran ja muodostaa oman mielipiteensä välittämättä paskaakaan siitä, mitä muut ajattelevat.

iTunes

Susta ei ikinä tuu mitään

Faith No More: Angel Dust (1992, Slash 2-26785)

Faith No More: Angel DustTaisipa olla joskus vuoden 1992 lopulla tai ihan 1993 alkuvuodesta, kun Ruskon kirjaston musiikkihyllystä 13-vuotias Miika teki huikean löydön, nimittäin erään Faith No More -nimisen yhtyeen tuoreehkon pitkäsoiton. Olin kyllä kuullut bändistä ja bändiä jo aiemmin Music TV:n ja Super Channelin musavideoiden kautta ja vaikka Epic, Falling to Pieces ja Midlife Crisis olivatkin tehneet jonkinasteisen vaikutuksen, en ollut jaksanut säästää viikkorahoja kokonaisen levyn ostamiseen. En tiedä, kuka kirjastotädeistä oli vastuussa Angel Dustin hankkimisesta, mutta haluaisin näin blogitse lähes 20 vuotta myöhemmin osoittaa ylitsevuotavan kiitollisuuteni asian johdosta.

Kyseinen albumi nimittäin oli kokonaan kuunneltuna aika tajunnanräjäyttävää matskua. Vaikka tosiaan noihin aikoihin olin jo parin vuoden ajan kuunnellut musiikkia “tosissani” eli silleen vakavalta harrastuspohjalta uutta, hyvää musaa etsien ja myös jo vähän kriittisesti kuunnellen, oli Angel Dust tyylillisesti ja laadullisesti jotain aivan ennenkuulemattoman hyvää settiä rajallinen kokemuspohjani huomioiden. Meininki levyllä oli jännittävämpää ja rokimpaa kuin joku perus-Metallica-hevirunttaus, asenteeltaan vähän punkahtavaa mutta kuitenkin selvästi… hm, melodisempaa ja hiukan rosoista muttei sentään mitään grungea. Jonkinlaisena todisteena Angel Dustin innovatiivisuudesta voi kai pitää sitä, että vielä nykyäänkin levy välttelee tehokkaasti kaikenlaista kategorisointia eikä asetu oikein mihinkään genreen luontevasti. Esikuvia Faith No Moren tuolloiselle soundille ja tyylille varmasti löytyy, sitä en kiistä, mutta niistä sekalaisista aineksista syntyvä piirakka on monessa mielessä ihan oma, jäljittelemätön reseptinsä.

Angel Dust on myös siinä mielessä poikkeuksellinen levy, että se on pysynyt omassa ns. soittokierrossani oikeastaan siitä asti, kun lättyä ekan kerran kuulin. Muutenhan sitä usein huomaa kuuntelevansa levyjä, bändejä tai kokonaisia tyylilajeja silleen kausittain, mutta Angel Dust (tai ehkä Faith No More yleensäkin) on onnistunut pysyttelemään tämän syklisyyden ulkopuolella ja olemaan osana jos jonkinlaisissa käänteissä. Mieleen tulee eräskin Ilosaari-reissu jostain vuodelta 1997, kun Majurin ja Henkan kanssa ajeltiin Turusta Joensuuhun ja epäonnisen sattuman tuloksena mukana oli muistaakseni kokonaista kolme musiikkikasettia: Moonspellin Goat on Fire / Irreligious, Cradle of Filtin Vempire / Dusk and Her Embrace ja tietysti Angel Dust (B-puolella taisi olla Nirvanaa). Näitä sitten veivattiin koko pitkä, pitkä automatka edestakaisin ja jostain syystä Lahden kohdalla paukahti soimaan molempiin suuntiin mennessä Be Aggressive. Good times! Faith No Morea on myös kiittäminen sittemmin kunniakkaasti jatkamani festareillakönyämisuran käyntiinsaattamisesta: bändi nimittäin esiintyi Ruisrockissa 1993 ja vielä syntymäpäivänäni, joten totta kai mun oli AIVAN PAKKO päästä keikalle porukoiden kevyestä vastustuksesta huolimatta. Noh, 14-vuotias on kuitenkin jo melkein aikuinen ja pärjää Ruisrockissa ihan hyvin itsekseen (en tosin muista, millainen vinkumisen ja kinuamisen määrä liittyi siihen, että lopulta lippurahat ja lupa heltisivät) ja kyllä kannatti! Aika lähtemättömästi mieleenpainunut tapahtuma, ekat festarit ja hitto soikoon vielä Faith No More lavalla. Kyseiseen keikkaan liittyy myös tarina Mehukatti-kanisteriin virtsanneesta Mike Pattonista ja siitä, kuinka kyseinen kanisteri päätyi yleisön joukkoon ja virtsa jonkun epäonnisen mutta janoisen festarikävijän suuhun. Anekdootin todenperäisyys on ehkä kyseenalainen, sillä itse kuulin sen ensimmäistä kertaa vähän keikan jälkeen ja seuraavien 17 vuoden aikana ainakin kolmesta täysin eri lähteestä.

No mutta entä itse levy eikä sen oheismuistot? Rakenteeltaan ja rytmitykseltään Angel Dust on ihan helvetin täydellinen. Jo avausbiisi Land of Sunshine tekee selväksi, että tässä ei olla enää tekemisissä Real Thingin aikaisen teiniääni-Pattonin kanssa vaan runttaus tulee olemaan raaempaa ja armotonta eikä mitään funkkipuhaltelua. Jos bändin sisällä oli jo tuohon aikaan niitä sisäisiä ristiriitoja, jotka myöhemmin johtivat miehistövaihdoksiin ja lopulta hajoamiseen, ne eivät Angel Dustilla näy vielä millään tavalla. Pattonin ääni ja sen avulla temppuilu on toki olennainen ja leimallinen osa levyä, mutta sen lisäksi muutkin jäsenet ovat elementissään, vetävät ihan nappisuoritukset ja Patton pysyy suht hyvin aisoissa eikä pääse varastamaan koko souvia.

Biisimateriaali on alusta loppuun erittäin vahvaa ja Angel Dust onkin Faith No Moren levyistä selvästi tasaisin kokonaisuus, jolle ei ole eksynyt mukaan yhtään edes keskinkertaista viisua. Tunnin kesto sujahtaa ohi yllättävän nopeasti, kun levyn yleisvaikutelma on karski ja hikinen, biisit runnotaan läpi tiukalla meiningillä eikä suvantokohtia pahemmin löydy. Levyn päättävä John Barryn Midnight Cowboyn coveri on jotakuinkin täydellinen ja vähän yllättäväkin “lopputekstibiisi”, joka vetää homman nätisti pakettiin. Tulee kuitenkin huomata, että Angel Dustista on liikkeellä myös myöhempi vuonna 1999 julkaistu versio, joka sisältää bonusbiisinä MTV:llä runsaasti soittoaikaa saaneen Commodores-coveri Easyn. Alkujaan B-puoleksi äänitetty ja lopulta omana sinkkunaan julkaistu biisi on silleen pari ekaa kertaa kuunneltuna hauska läppäveto, mutta Angel Dustin loppuun liimattuna aika pitkälti pilaa muuten onnistuneen kokonaisuuden. Vähän tällaista “eka painos”-snobbailua, joo, mutta tosiasioita on ikävä mennä kiistämään.

Bändin muista Patton-ajan levyistä The Real Thing on kenties kokeellisempi, King for a Day, Fool for a Lifetime hiotumpi ja Album of the Year kunnianhimoisempi, mutta tästä huolimatta Angel Dust on mulle ehdottomasti se täydellisin Faith No More -kokemus ja levy, joka mielettömässä loistavuudessaan toimi koko 90-luvun ajan ja miksei oikeastaan edelleenkin jonkinlaisena mittatikkuna, johon muita, tyylillisesti edes läheltä liippaavia levyjä tulee automaattisesti verrattua. Ehdottomasti ja täysin ansaitusti 90-luvun viiden parhaan levyn joukossa ja vahva kiinnitys kärkisijoihin kaikkien aikojen kovimpien äänitteiden listalla.

Spotify
iTunes