Archive for the ‘ Listat ’ Category

Top 2 hautuumaallanussimisbiisit

Hautuumaalla nussiminen on syystä tai toisesta valitettavan alikäytetty topos länsimaisen populaarimusiikin kentällä. Hieman synkempiin genresyövereihin sukeltamalla esimerkkejä toki varmasti löytyisi lukuisia — mieleen juolahtavat lähinnä erilaisten goottilaisten sekä blackmetallististen tyylisuuntien edustajat, joiden eräänlaista leipätyötä tämä aihepiiri on — mutta jos pitäydytään jonkin verran mainstreamimmissa artisteissa, on valikoima selkeästi rajatumpi. Lähestykäämme vaikeaa aihetta kahden erilaisen mutta tavallaan samanlaisen kappaleen voimin. Toisen biisin nimi kertoo suoraan missä mennään, toisen on hieman romanttisempi ja arvoituksellisempi, mutta tematiikka yhtäläisen väkevä.

Rammstein: Herzeleid2. Rammstein: Heirate Mich

Saksan raavaat työmiehet ovat punnertaneet ilmoille musiikkia yhdestä jos toisestakin moraalisesti arveluttavasta aiheesta, joten ei liene yllätys, että lemmentyöt kirkkomaalla kuuluvat tähän joukkoon. Bändin debyytti-täyspitkä Herzeleid (1995) sisältää kappaleen, joka oli tuttu jo David Lynchin Lost Highway -leffan soundtrackilta, ja useimmille tuo soundtrack oli se lätty, joka toi Germanian iloiset veikot paikalliselle musiikilliselle kartalle. Itsekin lähdin tätä debyyttilevyä sitten kyselemään Turun paikallisista levykaupoista, joissa reaktiona oli lähinnä hämmentynyt olankohautus. Lopulta kuitenkin Mega Epe’s (Kultatalon kakkoskerroksessa) tarjosi helpotusta ja levyä tiskin alta.

Tietysti vain saksan- tai ranskantaitoiset pääsivät tuolloin osallisiksi kappaleiden lyyrisestä annista, koska 1) sanoituksia ei voinut googlata internetistä, 2) sanoituksia ei voinut kääntää Google Translatella, 3) levyn kansilipareeseen on mielenkiintoisesti painettu osa biisien sanoista saksaksi ja osa ranskaksi (bändin oma “selitys” tähän oli muuten se, että nämä vähän enemmän seksihommia käsittelevät sanoitukset ovat paheksujienkin mielestä ranskaksi ihan ok vaikka saksaksi niistä olisi hermostuttu — varmaan ihan totta). Toisaalta sanoitusten pohtiminen yhteistuumin väkevän ja makean viinin äärellä toi sellaista yhteisöllisyyttä, joka nykyään on sitten jäänyt hieman vähemmälle internetin rappeuttavan vaikutuksen ansiosta. Tematiikka toki oli usein ilmiselvää, mutta ei ehkä aivan niin natsistista kuin olisi esittämistyylistä voinut ajatella.

Joka tapauksessa Heirate Michissä on kyse siitä, että laulaja/hanuristi Till Lindemann antaa aluksi ymmärtää, ettei kappaleessa esitä itseään kuten Rammsteinin kappaleissa usein, vaan toimii ainoastaan toisen käden huhupuheen jatkajana eli niin sanottuna kertojana. Surullinen tarina käsittelee miestä (saksassa pronominit ovat sukupuolitettuja, joten tässä ei ole varaa spekuloinnille vaikka toki kaikkien sukupuolten hautuumaalla nussiminen on yhtä ok) jonka rakastettu (nainen, kts. yllä) on vuosi sitten menehtynyt ja siitä lähtien hemmo on pyöriskellyt hautuumaan kulmilla kuin mikäkin kaamio. Heti intron jälkeen ensimmäisessä säkeistössä seuraa kuitenkin kappaleen yllättävä juonenkäänne ja Till paljastuu tarinan päähenkilöksi! Juonellinen ulottuvuus ei noin muuten ole kovinkaan syvä, vaan loppulaulussa keskitytään lähinnä siihen, miten hautaa sitten öisin kaivellaan ja etanoiden ja hautakivien keskellä nukutaan.

Lyriikoiden ajallista ulottuvuutta ei kannata sen kummemmin miettiä, sillä jossain kohdassa kertojamme kaivautuu niin syvälle maan poveen, että morsmaikku saadaan taas käsien ulottuville — helposti sitä kuvittelisi, että näin voisi tehdä yhden tai korkeintaan kahden yön aikana, hautojen syvyys taitaa Saksassakin olla vain se pari metriä — ja siinä kohtaa sitten päästään itse asiaan. Noh, kuu luo kalvakkaa valoaan ja morsmaikun pusu on kylmä ja lopulta sitten koko rouvanraato hajoilee paperin tavoin Tillin käsiin. Tästä sankarimme ei kuitenkaan lannistu, vaan hoitaa homman loppuun jäljelläolevien osien kanssa, mutta lopulta menettää rouvansa uudelleen. Kappaleen sanoma lieneekin siis se, että jos jonkin asian on menettänyt jo kerran, sen menettää myös uudelleen vaikka mitä tekisi. Aina kannattaa kuitenkin yrittää! Kyseenalaisena eläinsuojelullisena yksityiskohtana luontonsa mukaisesti auringonnousua ylistävä, laulun tapahtumiin täysin syytön kukko saa surmansa vihaisen miehen käden kautta, vaikka varsinainen akti on jo ohi. Koska en ole psykologi, en lähde sen enempää arvioimaan kukkoepisodin freudilaisia ulottuvuuksia.

Musiikillisesti Heirate Mich on sinänsä tuttua ysäri-Rammsteinia. Runttaus on kovaa, riffit jäävät soimaan päähän, rytmiosasto toimii saksalaisella tarkkuudella ja Flaken synat helvetin tiukkoja kuten aina. En sinänsä ihmettele, miksi Rammsteinin varhaistuotannosta just tämä biisi päätyi bändin nimikkobiisin ohella Lynchin leffaan, sillä vaikka debyyttilevy onkin puhdasta natsikultaa alusta loppuun, Heirate Mich nousee edelleen hyvien biisien joukosta esiin yhtenä parhaista. Ja muutenkin, olihan Rammstein tykittelyineen omassa kaveriporukassa aivan niitä definitiivisiä ysärin lopun bändejä, jotka onnistuivat toimittamaan industrialin ehkä vähän pelottavan metelin sellaisena helppona kaljanjuontiversiona. Vuosien 1996-2001 välisenä aikana Rammstein oli ehdoton osa amforan kallistelua erityisesti Herzeleidin ja Sehnsuchtin aikoihin. Harmi, että Mutterin myötä ja jälkeen bändi meni vähän paskaksi, mutta aikansa kutakin, sanoi Till Lindemann kun hautuumaalla nussi.

Spotify


1. Black Mountain: Cemetery Breeding

Yksi on kuitenkin aina ylitse muiden, ja tässä lajityypissä kruunu lankeaa kanadalaisen stonerhevibändin Black Mountainin ansioituneille harteille. Toisin kuin pitkän linjan lihaksikkaat (paitsi Flake) saksalaiset, Black Mountain pätkähti ilmoille vasta tuossa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen (onko tälle muuten jotain vakiintunutta nimeä?) puolivälin kieppeillä samannimisellä debyyttilevyllään. Uutta plattaa on puskenut ilmoille rauhalliseen tahtiin noin parin-kolmen vuoden välein, viimeisimpien eli Wilderness Heartin (2010) ja IV:n (2016) välillä tosin vierähti hieman pidempään, mutta välissä bändi ehti tehdä Year Zero -leffan soundtrackin erään Trent Reznorin kanssa (huomionarvoista tämän top 2 -listan kannalta lienee se, että Reznor oli tuottajana messissä myös Lost Highwayn soundtrackilla), ja useampikin bändin jäsenistä puuhailee jatkuvasti omien projektiensa parissa.

Black Mountain sijoittuu tähän semisti kummalliseen oikeastaan Black Sabbathista alkaneeseen jumitusrockin jatkumoon, joka sitten on vuosikymmenten varrella kaikkien muiden musagenrejen tavoin pirstoutunut miljoonaksi eri alagenreksi. Olipa genrenimi sitten stoner, psych, sludge, Sleep, doom, drone tai mikä milloinkin, yhteistä kuitenkin on jumitus, raskaat riffit, usein aika hidas meno ja se, että kaikkien bändien nimissä on vähintään yksi seuraavista sanoista: Electric, Black, Witch, Doom, Goblin, Bong, Mountain, Wizard, Space, Warlock. Viimeistään vuonna 2050 on odotettavissa superbändi jossa kaikki nämä.

Debyytin jälkeen Black Mountain on muuttanut tyyliään maltillisesti levy levyltä, mutta kuulostanut silti jotakuinkin aina itseltään. Menemättä sen enempää kolmen ensimmäisen levyn tyylillisiin muutoksiin, mainittakoon silti, että viimeisimmällä tämän kilpailubiisin sisältävällä levyllä IV (2016) syntsien määrä on lisääntynyt merkittävästi ja meno on jo avausbiisistä lähtien muutenkin lähempänä jotain 70-luvun progefiilistelyä kuin Sabbath-tyyppistä hevirunttausta.

Mutta asiaan! Biisissä Cemetery Breeding tapaamme siis henkilön — todennäköisesti miespuolinen sillä laulaja on mies, mutta kappaleen lyriikoissa ei ole vahvistusta mihinkään suuntaan — joka odottaa rakastettuaan (nainen) hautuumaalla. Kaupungin ikävyys ahdistaa, kukat kuolevat ikkunalaudalla ja muutenkin meno on aika ankeaa. Kyseessä ei kuitenkaan taida olla ensimmäinen kerta kun kertoja ja rouvansa puuhailevat hautakivien keskuudessa, sillä kerronnasta puuttuu sellainen ensimmäisen kerran jännitys ja kertoja ikään kuin muistelee noita täydellisiä raajoja, jotka lemmenleikkien lomassa häneen takertuvat.

Missään kohtaa tapahtumapaikka ei siis ole mysteeri eikä Black Mountainin kilpailuentryssä myöskään jätetä kappaleen viestiä kuuntelijan tulkinnan varaan, sillä kohdassa 02:02 kertoja toteaa lakonisesti

fucking in the graveyard

mikä ei tietysti jätä mitään seliteltävää. Ja miksi pitäisikään?

Kappaleen tarinaa lähemmin tarkastellessa esiin nousee kuitenkin kysymys siitä, onko Cemetery Breedingillä enemmänkin yhteistä Heirate Michin kanssa kuin miltä ensikuulemalta tai -silmäykseltä vaikuttaa? Epäselväksi nimittäin jää, onko aktin toinen osapuoli ollut missään vaiheessa tarinaa elävien kirjoissa, vai onko kyseessä samanlainen epätoivoinen viimeinen tai jopa viimeisen jälkeinen rakastelu, josta Till Lindemann kertoo? Ajatteleeko kertoja, että osoittamalla viimeisen kerran fyysillistä rakkauttaan jo haudan lepoon saatettua puolisoaan kohtaan ikuisuuden jäätävä pimeys lunastaisi myös hänet mukaansa? Tai sitten kyseessä on vain kahden elävän ja hengittävän hahmon romanttinen kohtaaminen kylmien hautakivien keskellä, kuumien vartaloiden sulattaessa huurteiset ruohonkorret rakkauden aktin aikana, molempien toivoessa kuoleman tuomaa ikuista unohdusta, pääkallojen ja luurankojen katsellessa haudan syvyyksistä.

Musiikillisesti Cemetery Breeding on sekä bändin että levyn ehdotonta kärkeä. Taustalla vetävä syntsakuvio on sopivan 70-lukulainen mutta ei liian törkeä pastissi, kaikki soolot kuulostavat mainioilta ja solisti (Stephen McBean?) tulkitsee vakavaa aihetta sopivalla tunnelatauksella. Homma pysyy hanskassa ja myös linjassa levyn yleisen seiskariprogetunnelman kanssa. Todellinen mestariteos kaikin puolin, IV oli yksi vuoden 2016 kevyesti parhaista levyistä ja Cemetery Breeding käsitteli harvinaista teemaa erittäin hyvin, nousten yhdeksi levyn parhaista biiseistä — ellei jopa parhaaksi.

Joten eipä muuta kuin olkoon kallot kassanne!

Spotify


JÄLKIKIRJOITUS

Herättelin tän sitten henkiin jollain ajatuksella josta en ehkä itekään ole ihan selvillä. Lähinnä kelailin että tää musiikkimaailma on seitsemässä vuodessa varmaan elänyt taas jonkun verran ja silleen, joten kaipa siitä vois taas jotain kirjoitellakin silloin tällöin. Mitään ton 2011 projektin kaltaista kolmesti viikossa -tahtia on turha odottaa ja noi kirjoitelma-aiheet varmaan tulee vähän joustamaan siitä mitä ne oli. Kirjoittelen varmaan vaan jotain tyhmää paskaa ja varhaismuistelmia samalla kun juon kaljaa, jos joku näiden perusteella löytää jonkun hyvän bändin tai biisin niin se on ihan jees.

Katotaan nyt ainakin viime vuoden parhaat levyt (spoiler: neljä viidestä on Sacred Bonesin julkaisuja), pari retrospektiiviä, Bruce Springsteenin supertripla ja semmosta kaikkea.

Musta hetki

2010 Parhaat #1: The Black Dog — Music for Real Airports

The Black Dog: Music for Real AirportsEnpä olisi vielä viime tammikuussa arvannut, että vuoden 2010 parhaaksi levyksi nousee ambient-teos. Brittiläisten konemusaveteraanien konseptialbumi on kuitenkin niin järjettömän hyvä kokonaisuus ja todennäköisesti myös omalla kohdallani vuoden kuunnelluin levy, joten valinta oli käytännössä aika helppo.

Kuten nimikin sanoo, Music for Real Airports on eräänlainen vastakappale Brian Enon tunnetulle Ambient 1: Music for Airports -levylle. Siinä missä Enon lentokentät ovat modernin, kliinisen futurismin sävyttämiä miellyttäviä paikkoja, Ken Downien ja kumppanien maailmassa terminaalit lohduttomia, jopa pahaenteisen kolkkoja tiloja. Toki matkustaminen voi usein olla iloinen tapahtuma, mutta jokainen, joka on joskus joutunut viettämään pitkiä aikoja lentokentällä, tietää kyllä että harvoin ne kovin viihdyttäviä mestoja ovat. Lentomatkustamiseen ylipäätään liittyy usein jonkinlainen välitilassa olemisen tunne ja dissosiaation kokemus tuhansien matkustajien odottaessa levottomana jatkolentoa, siirtymistä tai aikataulujen muutoksia. Varsinkin post-9/11-maailmassa lentokentät ovat muuttuneet pelkoa ja ahdistusta lietsoviksi paikoiksi, joissa jokainen kanssaihminen on potentiaalinen terroristi ja viattomatkin matkailijat joutuvat auktoriteettien mielivallan kohteeksi järjettömien turvatarkastusten ja sääntöjen ansiosta. Music for Real Airports vangitsee nuo lentokenttien negatiiviset puolet jotakuinkin täydellisesti tunnin mittaiseksi fiilismatkaksi. Positiivisemmassa mielessä levyllä ovat läsnä toiveikas tulevan odottaminen, seikkailullisuus ja jälleennäkemisen ilo, mutta näiden kääntöpuolena pettymykset, katkerat erot ja luopuminen, joita myös usein lentokentillä saa kokea.

Toinen mieleen tuleva vertailukohta itsestäänselvän Music for Airportsin ohella on Vangeliksen äänimaisemalevy The City, joka niin ikään on melkeinpä täydellisen käänteinen versio Music for Real Airportsista. Molemmissa teoksissa käytetyt elementit kuten ihmisten äänet, kaukaiset askeleet ja erilaisten tilojen tuntu ovat samankaltaisia, mutta niistä välittyvä tunnelma niin kovin erilainen. Vangeliksen kaupunki elää, hengittää ja muuttuu aamusta iltaan positiivisissa tunnelmissa, kun taas Black Dogin lentokenttä on pysähtynyt ja hermostuneena epävarmaa tulevaisuutta odottava sokkelo.

Music for Real Airportsin äänimaailma koostuu pitkälti koneellisista ja elektronisista surinoista ja rytmeistä. Osa kappaleista on eleettömän minimalistisia, osa taas kasvaa monikerroksisiksi äänikudelmiksi siinä määrin kuin se ambient-biiseille on edes mahdollista. Lukuisat biiseissä käytetyt samplet kuten kuulutukset, väkijoukkojen ja erilaisten laitteiden äänet on kerätty mistäs muualta kuin lentokentiltä ympäri maailman, joten siinäkin mielessä levyn äänimaisemissa on tiettyä aitouden tunnetta. Parhaimmillaan (vai pahimmillaan? sinä päätät) levyn tunnelma on suorastaan lamaannuttavan ahdistava (Wait Behind this Line), välillä jännittyneen toiveikas (Empty Seat Calculations) ja välillä katkeransuloisella tavalla lohduton (Delay 9). Yksi levyn huippukohdista on elegantti pienoiskappale He Knows, joka herättänee jokaisessa kuulijassa hieman erilaisia assosiaatioita, kuten hyvän instrumentaalimusiikin kuuluukin.

Ylipäätään Music for Real Airportsissa kiehtovaa on sen herättämien tunteiden ja muistojen monipuolinen skaala. Kappaleiden tilat ja tilanteet palauttavat mieleen omat kokemukset lentokenttien kalseassa loisteputkimaailmassa, unettomat yöt terminaalien penkeillä ja haikeat eron hetket lähtöselvityksessä. Kyseessä on voimakas ja evokatiivinen äänitaideteos, jonka kuuntelu ei sovi mihin tahansa tilanteeseen eikä välttämättä ole kokemuksena helppo. Palkitseva se kuitenkin on, ja ajoittain levyn äänimaailmaan uppoutuessaan saattaa jopa kokea pilkahduksen Aristoteleen peräänkuuluttamasta oikeaoppisesta katharsiksesta. Hieno, hieno levy, joka olisi todellakin ansainnut paikkansa klassikkojen joukossa.

Spotify
eMusic
iTunes

Viivottimella mittaili ja leuhotti

2010 Parhaat #2: Of Montreal — False Priest

Of Montreal: False PriestKevin Barnes on taas niitä tyyppejä, joilla on joku hullun maaninen luovuuden palo, joka sitten purkautuu runsaana levytuotantona ja miljardina sivuprojektina. Tälläkin listalla mies teki visiitin jo Janelle Monáen levyn yhteydessä, eikä Barnes ole ollut omankaan bändinsä kanssa toimettomana. Parin vuoden takainen kiekko Skeletal Lamping oli jopa Of Montreal -mittapuulla ja tälleen fanin näkökulmasta vähän turhan sekava ja kokeellinen, sillä levyllä siirryttiin pois bändin tutusta psykedeliaindiesoundista sinänsä kiinnostavaan mutta outoon ja aika happoisaan pornofunkiin. False Priest jatkaa oikeastaan samalla linjalla, mutta onneksi huomattavasti koherentimpana ja toimivampana versiona.

Tuntuukin siltä, että tällä kertaa Barnes on löytänyt tämän tyylilajin (sikäli kun levyn varsin ainutlaatuista tyyliä voi lajiksi kutsua) ytimen ja onnistunut tekemään toimivampia biisejä kuin edellisellä levyllä. False Priest rullaa eteenpäin hikisenä ja kiimaisena lihajunana, joka ei paljon asemilla pysähtele vaan työntyy… no joo ehkä tää vertaus ei oikein. Mutta siis meininki on kiihkeää ja limaista ja vaikka Barnesin esitystä on verrattu (vielä) pornompaan Princeen, kenties parempi rinnastus olisi Beckin Midnight Vultures, joskin kovemmin ja korkeammalta. Ihan koko levyn mitalta vyörytys ei jatku, vaan parissa biisissä chillataan asianmukaisesti.

Barnes huokailee ja kirkuu ja monkuu kolmentoista biisin ajan kuin kissa nussupistoksissa, laulaa seksistä ja suhteista ja panemisesta ja muusta vastaavasta koko (laajan) äänialansa voimin. Levyn teemat ja sanoitukset tosiaan liikkuvat pääasiassa tuolla osastolla, tosin tuttuun tapaansa Kevin-setä käyttää välillä sen verran omalaatuisia ja tolkuttomia kielikuvia, että niiden merkityksestä ei voi olla aivan varma. Lisäksi on syytä huomioida, että periaatteessa biisit tulkitsee Barnesin intersukupuolinen ja hyperseksuaalinen sivupersoona Georgie Fruit. Joo en mäkään tiedä että mitä vittua, pääasia kai että musa on hyvää ja sitähän se totta vie on!

Turboahdettujen kairausbiisien joukosta on nostettava esiin muutama ylitse muiden oleva viisu. Kuin jonkin kivan sukupuolitaudin lailla tarttuva Like a Tourist (työnimeltään Teenage Unicorn Fisting… voi Kevin sentään) on ehkä yksi bändin kaikkien aikojen parhaista biiseistä ja suorastaan vaatii kuulijaa venkuttamaan ruumistaan vaikkapa tanssimisen tai nussimisen merkeissä. Tässä myös Barnesin huikea falsetti pääsee oikeuksiinsa, sillä muutamassa kohdassa vedetään melkein siellä myyttisellä lasiensärkymisalueella. Toinen nerokas biisi on alkupuolen Enemy Gene, jolla kuullaan vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti levyllä vierailevaa Janelle Monáeta. Yllättävästi Barnes ja Monáe onnistuvat kuulostamaan niin samalta, että kappaleen aikana on välillä vaikea sanoa, kumpi on äänessä. Tätä piirrettä hyödynnetään hienosti esimerkiksi kertseissä laulajaa vaihtamalla. Tosin hieman mietityttää, onko biisipajalla käynyt moka, sillä Enemy Gene on teemoiltaankin paremmin Janellen ArchAndroidille sopiva kappale, kun taas siltä levyltä löytyvä Make the Bus voisi hyvin olla kuin kotonaan False Priestilla. Tai ehkä kyseessä onkin jälleen yksi Barnesin tarkoituksellinen mindfuck?!

Of Montrealin uusin on siis mielettömän kiivas bilelevy, jolla Barnesin luomisvimma on päässyt oikeuksiinsa mitä parhaimmalla tavalla. Biisimatsku toimii, bändille leimallinen häröily on pysynyt (riittävästi) aisoissa mutta on kuitenkin läsnä ja levy kuulostaa raikkaalta. Pornofunkdiskon saralla tästä on vaikea enää parantaa, joten kenties seuraavalla lätyllä kuullaan taas vähän erilaista Of Montrealia.

Spotify
eMusic
iTunes

Pakollinen nöösikiintiö

2010 Parhaat #3: Belle & Sebastian — Write About Love

Belle & Sebastian: Write About LoveBelle & Sebastianin edellinen levy, vuonna 2006 ilmestynyt The Life Pursuit oli aika mitäänsanomaton lätty eikä ole ihan hirveästi soittimessa pyörinyt. Levyn biisimateriaali ei ollut hääppöistä ja vaikka se olikin tyyliltään sinänsä tuttua Bebasebaa, bändi oli jotenkin heikoimmillaan ja kuluneet maneerit lähinnä ärsyttivät. Niinpä tätä uusinta odotin toisaalta toiveikkaana mutta toisaalta pelkäsin, että onko tatsi lopullisesti kadonnut ja luvassa on edellisen albumin kaltainen pettymys. Kesäisellä festarikeikalla Ruisrockissa orkka kuitenkin näytti olevan hyvässä vedossa ja uudet biisitkin kuulostivat kivoilta, joten odotukset lokakuisen levynjulkaisun suhteen kääntyivät enemmän tuonne toiveikkaan puolelle.

Se olikin sitten ihan oikein, sillä Write About Love on tuttua, turvallista ja helvetin hyvänkuuloista Belle & Sebastiania. Tarttuvia biisejä, hyvää nöösipopittelua, melankolista fiilistelyä ja semmosta kaikkea. Vanha koira vetää menemään vanhoilla tempuilla, mutta kun materiaalia ei varsinaisesti liukuhihnalta ole tullut tässä 2000-luvun aikana niin en mä varsinaisesti tuomitsemaan lähtis. Tuottajana on häärinyt sama kaveri kuin The Life Pursuitilla, ja tuntuu että tällä kertaa Tony Hoffer on löytänyt bebasebuuden ytimen edellistä paremmin, tai sitten biisimatsku vaan on parempaa.

Tällä vuoden 2010 parhaiden listalla jo pariinkin kertaan nähty toteamus siitä, että listalle päätynyt levy ei ole artistin/bändin paras, pätee myös Write About Loven kohdalla. Vaikka 11 biisin mittainen paketti on tiukka ja hiottu kokonaisuus, se ei ole pelkkää hittiä hitin perään, jos nyt ei mitään hirveitä epäonnistumisiakaan sisällä. Oma suosikkini on varmaankin armottoman tehokkaasti päähän soimaan jäävä I Want the World to Stop, ja sen lisäksi parhaasta päästä olevia viisuja ovat nimibiisi ja levyn päättävä Sunday’s Pretty Icons.

Eniten kuitenkin harmittaa se, että Write About Love ei ilmestynyt jo keväällä tai viimeistään alkukesästä, vaan vasta keskellä harmainta syksyä. Aurinkoiset pop-rallit olisivat nimittäin sopineet aivan täydellisesti puistokaljoitteluun, kallioilla makoiluun ja muuhun löysäilytoimintaan, eikä niiden paras terä oikein pääse esiin tuossa loka-marraskuun ankeuskeleissä. Noh, ensi kesänä sitten ja onhan se kiva että on jo yksi kesälevy valmiina odottelemassa!

Spotify
iTunes

Pieniä julmia tarinoita

2010 Parhaat #4: Laurie Anderson — Homeland

Laurie Anderson: HomelandMonitaitava performanssitaiteilija Laurie Anderson lienee monille tuttu erityisesti musiikin puolelta (tai sitten Lou Reedin vaimona), vaikka täti on viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana tehnyt varsinaisia levytyksiä aika harvakseltaan. Hyvää kuitenkin kannattaa odottaa, sillä viime kesänä ilmestynyt Homeland on Andersonin kenties paras musiikillinen tuotos.

Homeland on konseptilevy, joka pyörii Andersonin tuotannossa jo aiemmin paljon käsitellyn teeman eli Amerikan ja amerikkalaisen elämäntavan (ja erityisesti sen kritisoinnin) ympärillä. Anderson havainnoi ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia terävänäköisesti ja kirjoittaa näkemästään ikään kuin musikaalisia runoja, joissa 2000-luvun sekavat ja epävarmuuden täyttämät vuodet sotineen, talouskriiseineen ja muine yhteiskunnallisine ilmiöineen paljastavat itsensä kaikessa julmuudessaan ja kauheudessaan. Andersonin Amerikka on väsynyt jättiläinen, hiipuva suurvalta, jossa yhteiskunnan luokkien välillä ammottavat valtavat kuilut ja jonka kansalaiset eivät enää tiedä, mistä ovat tulossa ja minne menossa.

Levyllä on useampiakin huippukohtia, mutta kaksi toisiinsa verrattuna täysin erilaista biisiä nousee ylitse muiden. Only an Expertin rouhea, lähes tanssittava biitti yllättää muuten suurimmaksi osaksi aika eteerisissä tunnelmissa liitävän levyn keskellä, ja sen lyriikat ovat kuin oppikirjaesimerkki hyvästä ironiasta. Another Day in America puolestaan on Homelandin kruununjalokivi, lähes 12-minuuttinen eepos, jossa Andersonin äänifiltterillä luoma miespuolinen alter ego Fenway Bergamot maalaa kuvan 2000-luvun Amerikan pimeästä keskiajasta. Maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana, ja vaikka levyn teemat ovat samankaltaisia kuin Andersonin 80-luvun United Statesissa, on teoksen yleinen tunnelma jotenkin paljon lohduttomampi.

Anderson ei tietenkään vastaa kaikista levyllä kuulluista instrumenteista itse, vaan keskittyy pääsoittimeensa viuluun. Mukana hääräävät muun muassa herra Anderson eiku siis Reed vinguttelemassa kitaraansa, John Zorn saksofonissa ja Four Tetin Kieran Hebden koskettimissa. Kaikki tekevät erinomaista työtä, mutta yhden vierailijan olisin jättänyt pois ja se on Antony & The Johnsonsin Antony Hegarty, joka ulisee kahdessa biisissä. Harmillisesti toinen näistä on jo mainittu Another Day in America, johon Antonyn läsnäolo ei kyllä tuo mitään lisäarvoa vaan pikemminkin vähän ärsyttää. En muutenkaan oo oikein ikinä ymmärtänyt sen kaverin ja bändinsä viehätystä, kyseessä on niin perinjuurin turha ja mitäänsanomaton artisti, joka vielä kuljeskelee ympäriinsä muiden levyillä pilaamassa hyviä biisejä. En mä nyt sano että Antonyn mukanaolo mikään katastrofi tässäkään on mutta jos kerran ilmankin selviäisi niin tarviiko sitä sitten väkisin ängetä…

Harkitsin todella vakavasti Homelandin nostamista jopa vuoden kärkikolmikkoon asti. Jonain toisena päivänä se olisi sinne saattanut päätyäkin. Tuntuu myös vähän siltä, että levyn käsittelemiä teemoja ei eurooppalaisena voi kokea yhtä vahvasti kuin niiden keskellä joka päivä elävä amerikkalainen kuulija. Toki monet ilmiöt tänä globalisaation aikana vaikuttavat tai näkyvät maailmanlaajuisesti, mutta amerikkalaisen kulttuurin arkitodellisuus jää kuitenkin hieman vieraaksi omien ongelmiensa kanssa painiville euroille. Niinpä myös Andersonin kappaleiden vahvasti kulttuurisidonnainen “sanoma” on meille erilainen ja jää jossain mielessä hieman vailinnaiseksi. Siitäkin huolimatta Homeland on väkevää sosiaalista kommentaaria sisältävä erinomainen taideteos, joka musiikillisen antinsa ohella saattaa jopa antaa jotain ajattelemisen aihetta.

Spotify
iTunes

Lapset, lapset

2010 Parhaat #5: Arcade Fire — The Suburbs

Arcade Fire: The SuburbsArcade Firen suurin ongelma on se, että bändi ei ikinä voi tehdä uutta Funeralia. Kyseinen albumi nimittäin kolahti silloin… alkuvuodesta 2005 (herranjumala onks siitä jo niin kauan) kovemmin kuin varmaan mikään levy sitä ennen tällä vuosituhannella. Lisäks mun omassa elämässä tapahtui noihin aikoihin kaikenlaista jännää ja vähän outoa, joten Funeral joutuu kantamaan myös sitä taakkaa niskassaan. Mutta se on ehkä tarina johonkin toiseen kertaan.

Joka tapauksessa tilanne on siis sellainen, että kaikki Arcade Firen Funeralia uudemmat tuotokset ovat jo lähtökohtaisesti ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa huonompia kuin tuo mittapuu johon niitä väistämättä tulee verrattua. Tiedän kyllä että tämä on tyhmä ja epäreilu lähestymistapa mutta minkäs teet! Vuoden 2007 Neon Bible oli “ihan hyvä” joskin vähän epätasainen kokonaisuus ja lyhyesti sanottuna niin on myös The Suburbs. Tietysti pitää huomioida että Arcade Firen tapauksessa tuo ihan hyvä riittää viitossijaan koko vuoden parhaiden levyjen listalla eli ei lainkaan hullummin sit kuitenkaan.

Siitä ei pääse mihinkään, että The Suburbs kuulostaa erehtymättömästi Arcade Firelta. Soundi on varsinkin Neon Bibleen verrattuna reippaampi ja rokimpi, mutta noin keskimäärin meininki on varsin tutunkuuloista. Vähän indierokataan, välillä fiilistellään rauhallisemmissa tunnelmissa ja ajoittain mahtipontiseksi äityvä paisuttelu vetää parhaimmillaan melkein vertoja Funeralin huippubiisien kohokohdille. Oikeaoppisesti paras on jätetty loppuun, sillä levyn tokavika biisi Sprawl II (Mountains Beyond Mountains) nappaa paikkansa bändin parhaiden vetojen joukossa. Muutama muukin biisi toimii ihan kybällä ja levyn alku- ja loppupuoli ovat kokonaisuudessaan suht onnistuneita. Niin ja ilahduttavaa on toki se, että jos eka EP lasketaan mukaan niin tämä on jo toinen Arcade Firen levy, jolla ei ole No Cars Gota (se on aika huono biisi). Yli tunnin mittainen levy sisältää kuitenkin pari ohilyöntiä ja pahin notkahdus tapahtuu levyn keskivaiheilla, jossa biisit ovat vähän kuin variaatioita teemasta eivätkä nouse kovinkaan hyvin tai mieleenjäävästi esiin erillisinä kappaleina. Tästä olisi ihan hyvin voinut karsia 3-4 turhinta tai keskinkertaisinta biisiä kokonaisuuden ihmeemmin kärsimättä, ja voipa olla, että tällaisella kevyellä mutta harkitulla raakkauksella levy olisi vielä parempi.

Jos John Lennon disautti aikoinaan Bob Dylania synonyymisanakirjan liiallisesta käytöstä niin joku voisi ostaa Win Butlerille ensi vuonna joululahjaksi sellaisen. The Suburbsilla useimmin toistuva sana on nimittäin “kids”, jonka esiintymiskertoihin ei kannata kiinnittää huomiota, sillä sen jälkeen biiseistä ei enää muuta kuulekaan. Joo, levy kertoo lapsuudesta ja nuoruudesta ja kasvamisesta esikaupungeissa ja lähiöissä, tajuttiin vähemmästäkin, ei sitä tarvi joka käänteessä alleviivata. Hatunnosto kuitenkin siitä, että levyn tematiikka on todella läpitunkeva ja kantaa hyvin alusta loppuun.

Sen lisäksi, että The Suburbs on vuoden parhaiden levyjen listalla, houkutus olisi suuri mainita se myös yhtenä vuoden pettymyksistä. Tosin se vasta epäreilua olisikin, sillä kuten sanottu, vaatimus Funeralin päihittämisestä on oikeastaan aika kohtuuton. Niinpä tyydyn uskottelemaan itselleni, että Arcade Firen uusin on omilla jaloillaan seisova erinomainen levy eikä lainkaan pettymys. Tai no… ehkä vähän. Ihan vähän!

iTunes

All Glory to the Hypnoprism

2010 Parhaat #6: Momus — Hypnoprism

Eksentrinen skottikyklooppi Nick Currie alias Momus on 2000-luvulla ollut suhteellisen tuottelias ja pukannut ilmoille uuden lätyn noin vuoden-parin välein plus läjän yhteistyölevyjä ja sivuprojekteja. Ja mikäpä siinä, jäbän heikommatkin yritykset uppoavat meitsiin sekä analogibarokkisoundiensa että viiltävän nokkelien (ja joskus klassisti-humanistin egoa hivelevien) lyriikoidensa ansiosta.

Hypnoprism on nopeasti ja ehkä väärin laskien Currien 19. levytys Momus-nimen alla. Toisin kuin vuosituhannen vaihteen sikalevottomat elektrofolk-levyt, tämä uusin on Momuksen mittapuulla suorastaan seesteisen minimalistinen. Ehkä lähin vertailukohta aiemmasta tuotannosta ovat Ping Pongin tai Otto Spookyn loppupuolen pohdiskelevat tarinabiisit, sillä Hypnoprism on enimmäkseen samanhenkistä osastoa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta koko levyä leimaa suorastaan flegmaattinen verkkaisuus ja joissain kappaleissa Currien laiskasti ja epäselvästi mutisemat laulelut valuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Hypnoottista.

Teemoiltaan Hypnoprismin biisit ovat niin ikään tuttua Momusta. Outoja tyyppejä, vähän seksiä, mukafilosofisia mietintöjä ja loputtomasti itsetarkoituksellisia (pop)kulttuuriviittauksia ja kielikuvia. Taustalla syntsa sanoo piip puup ja välillä elektroninen nakutus tuottaa jotain melodista kuviotakin, mutta tarttuvia tanssibiisejä Hypnoprismin kätköistä on turha etsiä. Kenties osuvinta havainnointia löytyy Datapanik-biisistä, jossa Currie listaa tietokoneen hajoamisen(!) yhteydessä kadonneita elämänpalasia kuten lomavalokuvia, kotipornovideoita, keskeneräisiä kirjoituksia ja nussuystävien yhteystietoja. Levyn parhaaksi vedoksi nousevaan katkeraan tilitykseen on todella helppo samaistua (kukapa ei olisi joskus kokenut samaa), ja traaginen sähköaivotarina palauttaa kuulijan mieleen, miten huoletta nykyään uskomme tärkeitäkin muistoja herkästi hajoavan ja oikuttelevan tekniikan haltuun.

Hypnoprism ei ole paras Momus-levy, mutta se on jälleen kerran osoitus siitä, miten antaumuksella Currie tekee omaa juttuaan. Välillä kokeellisemmin, välillä tutunkuuloisesti ja aina yhtä intensiivisellä taiteellisuudella. Epäilemättä joitakuita ärsyttää miehen tyyli, joka kieltämättä pahimmillaan on aika sisäänpäinlämpiävä ja suorastaan… tekotaiteellinen, jos nyt tota kamalaa sanaa haluaa käyttää? On myös helppo kuvitella Currien itsetyytyväinen hymy tämän kirjoitellessa hämärimpiä myyttiviittauslyriikoitaan tai kielellisiä temppuilujaan, joita ei välttämättä tajua tai rekisteröi edes kymmenennellä kuuntelukerralla. Ja juuri siksi mun on mahdotonta olla pitämättä tästä. Momus tekee mitä haluaa välittämättä paskaakaan siitä, miten se tulee myymään tai mitä muut ajattelevat. Luovuuden polte on selvästi kova ja se riittää, haters gonna hate mut mitä väliä.

Hypnoprismin “inspiraationa” on Currien mukaan ollut kaikkien rakastama YouTube (johon levyn nimi viittaa), ja levy löytyy artistin itsensä uppimana kokonaisuudessaan sieltä. Säästän lukijoilta yksittäisten linkkien kaivamisen vaivan ja heitän ne kaikki tähän pitkänä listana samassa järjestyksessä kuin levyllä. Niiden jälkeen vielä eMusic- ja iTunes-linkit niille jotka välittää semmosesta.

Hypnoprism
The Charm Song
Datapanik
Evil Genius
Mr Consistency
Deliverance
is There Sex in Marriage?
Death Ruins Everything
Bubble Music
The Building Song
Confiance Absolue
Adoration
Strawberry Hill

eMusic
iTunes

Funkyzeit mit Janelle

Seitsemän parasta on aika mielivaltaisesti valittu määrä, mutta top 5 olis ollut aivan liian vähän ja top 10 puolestaan vähän liikaa. Tämä seiskasija on ehkä se kaikkein vaikein valinta, sillä hyviä yrittäjiä ilmestyi viime vuonna mukavan paljon ja mikä tahansa niistä vaihtoehdoista, joita harkitsin tähän kohtaan niin ois tavalla tai toisella oikeutettu paikkaansa.

2010 Parhaat #7: Janelle Monáe — The ArchAndroid

Janelle Monáe: The ArchAndroid

Hyvien ehdokkaiden joukosta ehkä vähän fiilispohjalta listalle selviytyi Janelle Monáen huikea scifi-ooppera-funk-soul-hiphop-elektro-mitälie-symboosi, joka jo ensikuuntelulla tekee selväksi, että tässä ei paljon mitään genrerajoja kunnioiteta tai kokeilevuutta pelätä. Eikä mikään ihmekään, sillä Janellen taustajoukkoihin kuuluu muun muassa rajojen rikkomisen ja kokeellisen indien ammattilainen, Of Montrealin boss man Kevin Barnes.

18 biisin ja yli tunnin mittainen eepos on itse asiassa vain Monáen Metropolis-sarjan kaksi keskimmäistä osaa. Sarjan ensimmäinen osa, Metropolis: The Chase Suite -EP liiti ainakin Suomessa melko täydellisesti tutkan alta syksyllä 2007 eikä edes uusintajulkaisu 2008 nostanut mitään ihmeempiä aaltoja. Niinpä ArchAndroid tuntuu ällistyttävän tuoreelta ja kekseliäältä, vaikka saundeiltaan ja tyyliltään onkin luontevasti samaa linjaa kuin edeltäjänsä, joskin selvästi visionäärisempänä ja hiotumpana.

ArchAndroidissa nti Monáe kertoo suht himmeän scifi-tarinan, johon sisältyy aikamatkustuksen, kloonauksen, vapauden, rakkauden ja robottien kaltaisia teemoja, eikä levyn musiikillinen anti päästä kuulijaa yhtään sen helpommalla. Elementtejä lainataan suorastaan pelottavan kiihkeästi sieltä sun täältä, ja biiseistä voi erottaa piirteitä jazzista, soulista, funkista, elokuva- ja maailmanmusiikista ja niin poispäin, mutta missään vaiheessa kappaleet ja nämä lainat eivät tunnu sillisalaattimaisilta tai irrallisilta. Toki mielleyhtymiä esimerkiksi vähän samalla tavoin elokuvamusiikin kanssa flirttailevaan Goldfrappin Felt Mountainiin syntyy, mutta ArchAndroid on kuitenkin kokonaisuutena niin omannäköisensä ja -kuuloisensa, että vaikutteet ja assosiaatiot eivät tunnu kopioinnilta vaan tyylitietoiselta lainaamiselta. Kaiken sitoo yhteen viileä futurismi ja tunne siitä, että vaikka tyylistä toiseen hypitään kuumeisesti, tämä kaikki on tarkoin harkittua. Kokonaisuus on timanttinen paketti ja rönsyilystä huolimatta levy on alusta loppuun miellyttävää kuunneltavaa. Biisitkin soljuvat yhteen niin mainiosti, että yksittäisten helmibiisien nostaminen joukosta on melkeinpä mahdotonta, mutta tällaisen konseptilevyn kohdalla se on vain hyvä asia. Levyllä vierailevista muutamasta feattaajasta Of Montreal sopii joukkoon yllättäen huonoimmin, sillä biisi Make the Bus kuulostaa siltä, että se kuuluisi pikemminkin jollekin bändin omista levyistä.

On ihan mahdollista, että ArchAndroid olisi kivunnut tällä listalla korkeammallekin, mutta levyn yli 68 minuutin pituus kääntyy vähän sitä itseään vastaan. Olisin ehkä mieluummin ottanut hieman tiiviimmän, sellaisen 50-55 minsan mittaisen paketin, sillä levy saa olla aivan helvetin hyvä että yli tunnin pituus on oikeutettu. ArchAndroid hipoo tuota oikeutuksen rajaa, mutta ei tällaisenaan aiiiivan ylitä sitä. Lähes uuvuttavasta pituudestaan huolimatta tässä on kuitenkin aivan helposti vuoden yllättäjä ja hieno levy, joka määrätietoisen linjattomuutensa ja aavistuksen mielipuolisen mutta toimivan konseptinsa ansiosta tulee kestämään kuuntelua ehkä jopa siellä levyn maalailemassa tulevaisuudessa asti.

Spotify:
Metropolis: The Chase Suite
The ArchAndroid

iTunes