Archive for the ‘ Disko ’ Category

Ghettotechsplosion

Nadia Oh: Hot Like Wow (2008, Tiger Trax)

Nadia Oh: Hot Like WowÄh, ajattelin eilen että oon unohtanut tehdä jotain ja sehän oli tää blogi! Harmillista sinänsä koska olin suunnitellut että pysyisin helmikuun ajan tuossa alkuperäisessä maanantai-keskiviikko-perjantai -aikataulussa ja sitten arvioin asiaintilaa uudelleen, mutta nyt sit tälleen ihan loppumetreillä tuli nukahdus. No ei voi mitään, ja sitä paitsi tää lätty on sellainen että menee ihan hyvin lauantain kreisibailaukseenkin!

Kyseessä siis brittiläisen… noh, sanotaan nyt vaikka sit räppärineitokaisen Nadia Ohin parin vuoden takainen debyytti, joka on kaikin puolin ihan hillitön. Mukana tekopuuhissa on ollut mm. Lady Gagan kanssa musiikkia väsännyt Nick Dresti aka. Space Cowboy, mutta uskokaa kun sanon että Nadia ain’t no goddamn Lady Gaga. Musiikillisesti tässä on tavoiteltu jotain hiphopin, elektronisen tanssimusan ja ghettotechin sekoitusta ja kokonaisuus on aika häkellyttävä. Nadia Oh ei ole varsinaisesti mikään maailman paras räpäyttäjä saati laulaja ja taustat kuulostavat jotenkin hirveän halvoilta, autotunea käytetään enemmän kuin Black Eyed Peasin Superbowl-väliaikashow’ssa ja lyriikat on sellasta “hei beibi soita mulle”-tasoa. Mahtavaa!

Hot Like Wow onnistuu siis samaan aikaan kuulostamaan kotikutoiselta ja ylituotetulta, mikä on jo saavutus itsessään. Biisien laatu on ihan hirveän vaihtelevaa, sillä mukana on pari tosi tarttuvaa ja kiimaiselle tanssilattialle kutsuvaa vetoa, välillä sit taas meno kuulostaa joltain Pussycat Dolls -parodialta. Aika moneen biisiin on sotkettu sellaisia feikki-itämaisia melodioita, jotka tekevät kuuntelukokemuksesta ajoittain tosi hämmentävän ja ainakin mun on vaikea päättää, onko levy hullu, hullun huono vai hullun nerokas. Upeaa!

Mutta ei kai siinä, lo-fi-meininki on yleensä aina siistiä, olipa se sitten tehty tosissaan tai vähän silleen läpänomaisesti ja Nadia Ohin biisit sopii aivan täydellisesti johonkin viikonlopun etkoilumeininkeihin tai amisauton takapenkille kunhan volumea vaan lähtee laitteistosta tarpeeksi. Jos mä olisin Tuksun häissä DJ:nä niin tiedän mitä soittaisin saadakseni jengin hytkyttämään lihojaan tanssilattialle! Erinomaista!

Spotify
eMusic
iTunes

Viivottimella mittaili ja leuhotti

2010 Parhaat #2: Of Montreal — False Priest

Of Montreal: False PriestKevin Barnes on taas niitä tyyppejä, joilla on joku hullun maaninen luovuuden palo, joka sitten purkautuu runsaana levytuotantona ja miljardina sivuprojektina. Tälläkin listalla mies teki visiitin jo Janelle Monáen levyn yhteydessä, eikä Barnes ole ollut omankaan bändinsä kanssa toimettomana. Parin vuoden takainen kiekko Skeletal Lamping oli jopa Of Montreal -mittapuulla ja tälleen fanin näkökulmasta vähän turhan sekava ja kokeellinen, sillä levyllä siirryttiin pois bändin tutusta psykedeliaindiesoundista sinänsä kiinnostavaan mutta outoon ja aika happoisaan pornofunkiin. False Priest jatkaa oikeastaan samalla linjalla, mutta onneksi huomattavasti koherentimpana ja toimivampana versiona.

Tuntuukin siltä, että tällä kertaa Barnes on löytänyt tämän tyylilajin (sikäli kun levyn varsin ainutlaatuista tyyliä voi lajiksi kutsua) ytimen ja onnistunut tekemään toimivampia biisejä kuin edellisellä levyllä. False Priest rullaa eteenpäin hikisenä ja kiimaisena lihajunana, joka ei paljon asemilla pysähtele vaan työntyy… no joo ehkä tää vertaus ei oikein. Mutta siis meininki on kiihkeää ja limaista ja vaikka Barnesin esitystä on verrattu (vielä) pornompaan Princeen, kenties parempi rinnastus olisi Beckin Midnight Vultures, joskin kovemmin ja korkeammalta. Ihan koko levyn mitalta vyörytys ei jatku, vaan parissa biisissä chillataan asianmukaisesti.

Barnes huokailee ja kirkuu ja monkuu kolmentoista biisin ajan kuin kissa nussupistoksissa, laulaa seksistä ja suhteista ja panemisesta ja muusta vastaavasta koko (laajan) äänialansa voimin. Levyn teemat ja sanoitukset tosiaan liikkuvat pääasiassa tuolla osastolla, tosin tuttuun tapaansa Kevin-setä käyttää välillä sen verran omalaatuisia ja tolkuttomia kielikuvia, että niiden merkityksestä ei voi olla aivan varma. Lisäksi on syytä huomioida, että periaatteessa biisit tulkitsee Barnesin intersukupuolinen ja hyperseksuaalinen sivupersoona Georgie Fruit. Joo en mäkään tiedä että mitä vittua, pääasia kai että musa on hyvää ja sitähän se totta vie on!

Turboahdettujen kairausbiisien joukosta on nostettava esiin muutama ylitse muiden oleva viisu. Kuin jonkin kivan sukupuolitaudin lailla tarttuva Like a Tourist (työnimeltään Teenage Unicorn Fisting… voi Kevin sentään) on ehkä yksi bändin kaikkien aikojen parhaista biiseistä ja suorastaan vaatii kuulijaa venkuttamaan ruumistaan vaikkapa tanssimisen tai nussimisen merkeissä. Tässä myös Barnesin huikea falsetti pääsee oikeuksiinsa, sillä muutamassa kohdassa vedetään melkein siellä myyttisellä lasiensärkymisalueella. Toinen nerokas biisi on alkupuolen Enemy Gene, jolla kuullaan vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti levyllä vierailevaa Janelle Monáeta. Yllättävästi Barnes ja Monáe onnistuvat kuulostamaan niin samalta, että kappaleen aikana on välillä vaikea sanoa, kumpi on äänessä. Tätä piirrettä hyödynnetään hienosti esimerkiksi kertseissä laulajaa vaihtamalla. Tosin hieman mietityttää, onko biisipajalla käynyt moka, sillä Enemy Gene on teemoiltaankin paremmin Janellen ArchAndroidille sopiva kappale, kun taas siltä levyltä löytyvä Make the Bus voisi hyvin olla kuin kotonaan False Priestilla. Tai ehkä kyseessä onkin jälleen yksi Barnesin tarkoituksellinen mindfuck?!

Of Montrealin uusin on siis mielettömän kiivas bilelevy, jolla Barnesin luomisvimma on päässyt oikeuksiinsa mitä parhaimmalla tavalla. Biisimatsku toimii, bändille leimallinen häröily on pysynyt (riittävästi) aisoissa mutta on kuitenkin läsnä ja levy kuulostaa raikkaalta. Pornofunkdiskon saralla tästä on vaikea enää parantaa, joten kenties seuraavalla lätyllä kuullaan taas vähän erilaista Of Montrealia.

Spotify
eMusic
iTunes

Funkyzeit mit Janelle

Seitsemän parasta on aika mielivaltaisesti valittu määrä, mutta top 5 olis ollut aivan liian vähän ja top 10 puolestaan vähän liikaa. Tämä seiskasija on ehkä se kaikkein vaikein valinta, sillä hyviä yrittäjiä ilmestyi viime vuonna mukavan paljon ja mikä tahansa niistä vaihtoehdoista, joita harkitsin tähän kohtaan niin ois tavalla tai toisella oikeutettu paikkaansa.

2010 Parhaat #7: Janelle Monáe — The ArchAndroid

Janelle Monáe: The ArchAndroid

Hyvien ehdokkaiden joukosta ehkä vähän fiilispohjalta listalle selviytyi Janelle Monáen huikea scifi-ooppera-funk-soul-hiphop-elektro-mitälie-symboosi, joka jo ensikuuntelulla tekee selväksi, että tässä ei paljon mitään genrerajoja kunnioiteta tai kokeilevuutta pelätä. Eikä mikään ihmekään, sillä Janellen taustajoukkoihin kuuluu muun muassa rajojen rikkomisen ja kokeellisen indien ammattilainen, Of Montrealin boss man Kevin Barnes.

18 biisin ja yli tunnin mittainen eepos on itse asiassa vain Monáen Metropolis-sarjan kaksi keskimmäistä osaa. Sarjan ensimmäinen osa, Metropolis: The Chase Suite -EP liiti ainakin Suomessa melko täydellisesti tutkan alta syksyllä 2007 eikä edes uusintajulkaisu 2008 nostanut mitään ihmeempiä aaltoja. Niinpä ArchAndroid tuntuu ällistyttävän tuoreelta ja kekseliäältä, vaikka saundeiltaan ja tyyliltään onkin luontevasti samaa linjaa kuin edeltäjänsä, joskin selvästi visionäärisempänä ja hiotumpana.

ArchAndroidissa nti Monáe kertoo suht himmeän scifi-tarinan, johon sisältyy aikamatkustuksen, kloonauksen, vapauden, rakkauden ja robottien kaltaisia teemoja, eikä levyn musiikillinen anti päästä kuulijaa yhtään sen helpommalla. Elementtejä lainataan suorastaan pelottavan kiihkeästi sieltä sun täältä, ja biiseistä voi erottaa piirteitä jazzista, soulista, funkista, elokuva- ja maailmanmusiikista ja niin poispäin, mutta missään vaiheessa kappaleet ja nämä lainat eivät tunnu sillisalaattimaisilta tai irrallisilta. Toki mielleyhtymiä esimerkiksi vähän samalla tavoin elokuvamusiikin kanssa flirttailevaan Goldfrappin Felt Mountainiin syntyy, mutta ArchAndroid on kuitenkin kokonaisuutena niin omannäköisensä ja -kuuloisensa, että vaikutteet ja assosiaatiot eivät tunnu kopioinnilta vaan tyylitietoiselta lainaamiselta. Kaiken sitoo yhteen viileä futurismi ja tunne siitä, että vaikka tyylistä toiseen hypitään kuumeisesti, tämä kaikki on tarkoin harkittua. Kokonaisuus on timanttinen paketti ja rönsyilystä huolimatta levy on alusta loppuun miellyttävää kuunneltavaa. Biisitkin soljuvat yhteen niin mainiosti, että yksittäisten helmibiisien nostaminen joukosta on melkeinpä mahdotonta, mutta tällaisen konseptilevyn kohdalla se on vain hyvä asia. Levyllä vierailevista muutamasta feattaajasta Of Montreal sopii joukkoon yllättäen huonoimmin, sillä biisi Make the Bus kuulostaa siltä, että se kuuluisi pikemminkin jollekin bändin omista levyistä.

On ihan mahdollista, että ArchAndroid olisi kivunnut tällä listalla korkeammallekin, mutta levyn yli 68 minuutin pituus kääntyy vähän sitä itseään vastaan. Olisin ehkä mieluummin ottanut hieman tiiviimmän, sellaisen 50-55 minsan mittaisen paketin, sillä levy saa olla aivan helvetin hyvä että yli tunnin pituus on oikeutettu. ArchAndroid hipoo tuota oikeutuksen rajaa, mutta ei tällaisenaan aiiiivan ylitä sitä. Lähes uuvuttavasta pituudestaan huolimatta tässä on kuitenkin aivan helposti vuoden yllättäjä ja hieno levy, joka määrätietoisen linjattomuutensa ja aavistuksen mielipuolisen mutta toimivan konseptinsa ansiosta tulee kestämään kuuntelua ehkä jopa siellä levyn maalailemassa tulevaisuudessa asti.

Spotify:
Metropolis: The Chase Suite
The ArchAndroid

iTunes