Archive for the ‘ Viikon levy ’ Category

Ground control to Major Thom

Radiohead: The King of Limbs (2011)

Radioheadin uutuuslevynen ilmestyi melko salakavalasti reilu viikko sitten, sillä koko levyn olemassaolo ja julkaisupäivä vahvistettiin bändin taholta vain viikon verran aikaisemmin. Levyn suhteen on käytössä vähän sama linja kuin In Rainbowsilla, eli digiversion voi ostaa nimelliseen 7 euron hintaan suoraan bändiltä, keräilijöille on tarjolla loppukeväästä ilmestyvä (ja nyt jo ennakkotilattava) fyysinen versio ekstrakrääsällä ja tietty myös normijulkaisu, joka päätyy kauppoihin käsittääkseni maaliskuun lopussa. Edellisestä yrityksestä on ilmeisesti opittu kuitenkin jotain, sillä nyt älppäriä ei tarjota “maksa mitä jaksat”-metodilla, viimeksihän suurin osa porukasta ei viitsinyt maksaa euroakaan (tähän joku pitkällinen vuodatus siitä, miten Piraattipuolueen ja vastaavien kakkanaamojen “kulttuurin tulee olla vapaata, kyl kaikki sit tukee fanittamiaan artisteja” on ihan paskaa). Kaipa tämä sitten on taas sitä uudenlaista markkinointia ja musiikkiteollisuuden tulevaisuutta ja mitä lie, samapa tuo kunhan musiikkia ilmestyy.

On ilahduttavaa nähdä, että kerrankin “hei me julkaistaan itse”-politiikka ei ole johtanut siihen, että levylle tuutataan sen enempiä karsimatta kaikki mahdollinen treeneissä aikaansaatu matsku. The King of Limbs on nimittäin vain kahdeksan biisin ja 37 minuutin mittainen kokonaisuus: esimerkiksi muuan Tori Amos voisi ottaa oppia. Äänimaailmaltaan levy kuuluu samaan jatkumoon kuin bändin pari edellistä pitkäsoittoa ja Thom Yorken soololevy The Eraser. Pääroolissa ovat elektroniset biitit, kilinät ja säksätykset, eivätkä “perinteiset instrumentit” (jos nyt tällaisen erottelun haluaa jostain syystä tehdä) nouse etualalle kuin parissa biisissä. Tyylillisesti The King of Limbs on suhteellisen ehyt, ehkä jopa liiankin, sillä parin-kolmen ekan kuuntelun jälkeen en olisi osannut nimetä varmaan yhtään levyltä erikseen mieleenjäänyttä biisiä. Lisäkuunteluilla eroa on kuitenkin onneksi löytynyt, ja vaikka meininki on välillä ehkä aavistuksen turhan sisäänpäinkääntynyttä, levyn kompaktista mitasta johtuen kokonaisuus on varsin tiivis ja toimiva paketti.

Vähän tuntuu siltä, että omalla kohdallani Radiohead kärsii nykyään valitettavasti siitä, että nämä uudet levyt eivät ole mitään The Bendsejä tai OK Computereita. Periaatteessa toki arvostan bändin nykyistä, kokeilevampaa linjaa ja jatkuvaa uudistumista, mutta samalla kuitenkin toivon, että uusi Radiohead-julkaisu olisi yhtä mielettömän hyvä kuin nuo edellämainitut. Tai ehkä kyse ei ole niinkään levyjen laadusta — Kid A, Amnesiac, Hail to the Thief ja In Rainbows ovat kaikki erinomaisia — vaan siitä, että tyyli ja sitä kautta biisimateriaali on muuttunut sävyltään etäisemmäksi ja kylmemmäksi. 90-luvun loppupuoliskon aikaista Radioheadia on lisäksi jäljitelty tai ainakin yritetty jäljitellä niin paljon, että jos bändi itse soundaisi edelleen samalta, ei se todennäköisesti eroaisi kovinkaan paljoa niistä lukuisista melkein-Radioheadeista. Joten ehkä näin tarkemmin ajatellen olen ihan tyytyväinen. Ja sitä paitsi, se OK Computerin ja In Rainbowsin “viisi ekaa biisiä molemmilta vuorotellen soimaan ja ne kaikki sopii yhteen ja tää oli suunniteltu juttu kymmenen vuoden aikajänteellä ja whoaaa” oli aika makee juttu kuitenkin!

The King of Limbs

— — —

Jee, kuukausi tätä “projektia” takana ja sain näköjään pysyttyä aikataulussakin suunnitelmien mukaisesti. Nyt pidän tän huikean saavutuksen kunniaksi viikon-parin mittaisen luovan tauon, jonka aikana ideoin lisää ja varmaan myös hion vähän tätä blogin teknistä puolta esim. Facebook Connectin ja vastaavien suhteen. Palataan asiaan!

Mehgwai

Mogwai: Hardcore Will Never Die, But You Will (2011, Sub Pop 895)

Meinasin kirjoittaa näin viikon alkajaisiksi lauantaina julkaistusta uudesta Radioheadin levystä, mutta enpäs sit kuitenkaan viitsinyt, sillä se jos jokin ansaitsee vielä muutamia lisäkuunteluita. Ehkä ensi viikolla! Sen sijaan käsittelyyn päätyi uusi Mogwai lähinnä siksi, että tässä on nyt on vaihteeksi lätty, joka ei ole onnistunut synnyttämään mitään ällistysreaktiota vaan lähinnä kyllästyneen “no joo”-huokauksen.

Näiden postrock-bändien ongelma on mun mielestä aina ollut vähän siinä, että ne kuulostavat niin perhanan samalta suhteessa sekä omaan tuotantoonsa että muihin saman lajityypin bändeihin. Olisikin mielenkiintoista tehdä joskus sokkotesti, kasata eri postrockpumpuilta mixtape ja soittaa se jollekin, joka ei suorilta tunnista levyllä olevia biisejä. Sit vaikka lomake, josta pitää valita kuulemansa bändit ja niiden esiintymisjärjestys ja kenties vielä biisien nimet. Veikkaan, että tulokset olisivat vähintäänkin jännittäviä ja mitä suurimmassa määrin vääriä verrattuna tuon fiktiivisen kokoelmalevyn todelliseen sisältöön. Toisaalta tämän kokeilun voisi toteuttaa myös niin, että kirjoittaa Hardcore Will Never Die, But You Willin kanteen Mogwain tilalle Yo La Tengo ja antaa levyn kuunneltavaksi lähimmälle postrock-hipsterille. Tämä levy nimittäin on nimeään ja vimpaksi biisiksi lyötyä kahdeksan ja puolen minuutin mittaista muniinpuhaltelua myöten kuin mikä tahansa Yo La Tengon julkaisu.

Tai kenties kyseessä on jonkinlainen “the joke’s on you”-tyyppinen kokeilu, jossa bändit vedättävät kuulijaa minkä ehtivät ja kisaavat keskenään siitä, kuka keksii levyilleen typerimmät nimet ja kuka saa aikaiseksi venytetyimmät päätösbiisit. Tässähän mainittu Yo La Tengo oli aiemmin kärjessä, kiitos vuoden 2006 I Am Not Afraid Of You And I Will Beat Your Ass -nimihirviön (tuttavallisemmin IANAOYAIWBYA) ja edellisen, parin vuoden takaisen Popular Songsin kolmen päätösbiisin, joiden yhteenlaskettu pituus oli vaatimattomat 36 minuuttia ja risat. Nyt kuitenkin sanoisin, että postrockrunkkauksen valtikka ja Selkä Yleisöön Päin -pokaali palaavat Mogwain haltuun, sillä tämän uusimman levyn oheen (ja digiversioissa suoraan “normibiisien” jatkeeksi) on lätkäisty kaksikymmentä kolme minuuttia pitkä Music For A Forgotten Future -tiluttelu. Kunnioitettavaa.

Mutta niin, meneehän tämä Hardcore Will Never Die, But You Will semmoisena taustamusiikkina jonkun muun puuhastelun kuten rairuohon kasvamisen seuraamisen ohessa ihan kivasti, eikä levy varsinaisesti huono ole. En toki missään mielessä vihaa bändiä enkä aiempaa tuotantoa, mutta jotenkin nyt tuntuu, että tää setti on niin perinpohjaisesti kuultu ja nähty, että en vaan jaksa innostua oikein millään tasolla. Mogwai-fanit ovat varmaankin poikkeuksellisen innoissaan, muille käteen jää oikeastaan vain ylipitkä, samaan aikaan vähän junnaava ja uuvuttava postrokkailu, joka kuulostaa ihan vitun samalta kuin Mogwain kaikki edelliset levyt. Tai Yo La Tengo.

Spotify
eMusic
iTunes

Silmät kiinni ja ajattele Englantia

PJ Harvey: Let England Shake (2011)

Noh nyt on sitten ainakin tuoretta matskua esittelyssä viikon levynä, nimittäin tänään(!) julkaistu PJ Harveyn suht odotettu uutuus. Yleensä en näin vähäisellä kuuntelulla ehkä lähtisi arvioimaan, mutta koska tämä blogi on myös kaikenlaisen kokeellisen temmellyksen kenttä eli katsotaan millaisia impressioita syntyy! Tätä kirjoitettaessa toka kuuntelu menossa, ensimmäisen suoritin tossa päivällä joten vähän aikaa on jo saanut päässä muhia.

Mitä tulee Pollyn viime vuosien tuotantoon noin yleensä niin 2007 ilmestynyt White Chalk on mun listalla siellä ehdottomassa kärkipäässä, kun taas John Parishin kanssa väsätty vuoden 2009 A Woman a Man Walked By oli sen sijaan melkoisen yhdentekevä kiekko ja jonkinasteinen pettymys. Niinpä tätä uutta odotteli ehkä vääähän pelonsekaisin tuntein (kuten sanonta kuuluu), mutta onneksi ne pelot eivät toteutuneet, sillä Let England Shake on aika hyvä levy. (Yllättyneitä: 0) Tyylillisesti mennään taas aivan täysin eri linjalla kuin White Chalk eli meininki on vähäeleisen kauniin pianonsoittelun sijaan ronskimpaa ja rokimpaa. Välillä levyn soundista tulee itse asiassa mieleen vuoden 2004 Uh Huh Her biisimatskultaan parempana versiona, ja tämä on oikeastaan melko kiinnostavaa, sillä UHH (heh) ei sekään varsinaisesti sinne Harveyn tuotannon kärkeen kuulu.

Olisi kuitenkin kohtuuttoman väärin sanoa, että Let England Shake olisi rokahtavuutensa takia yltiömäisen suoraviivainen tai lattea, vaan välillä vedetään rauhallisemmissa tunnelmissa. Näissä fiilistelevämmissä vedoissakin kontrasti ihan kauhean paljon kuuntelemaani White Chalkiin on kuitenkin huomattavan suuri. Biisit ovat silti läpi levyn leimallisesti PJ Harveyn biisien kuuloisia ja äänimaailmaltaan usein varsin jännittäviä. Esimerkiksi levyn avaavan nimibiisin soundi on älyttömän vänkä ja jotenkin vähän vinksahtaneen kuuloinen. Osansa tässä on varmasti biisien mielenkiintoisella soitinvalikoimalla, johon kuuluvat muun muassa Pollyn tuotannossa vähemmän kuullut saksofoni ja sointusitra. Artistin itsensä lisäksi soittimia räpläävät John Parish, Jean-Marc Butty ja Mick Harvey (ei sukua), jotka kaikki tekevät sen verran hyvää työtä, että ansaitsevat ehdottomasti osansa kunniasta. Levyn sanoitukset puolestaan pyörivät — kuten nimikin sanoo — Englannin ja erityisesti sen käymien sotien ja niiden seurausten ympärillä. Pollyn itsensä mukaan levyn lyriikat on kirjoitettu ensin ja biisit sovitettu niiden ympärille, joten sanoitukset ovat aika vahvaa matskua ja toimivat itse asiassa sellaisenaan jopa ilman musiikkia. Tälleen parin kuuntelun perusteella ei 12 viisun joukosta ole vielä noussut esiin mitään selkeitä suosikkibiisejä, jos nyt ei myöskään mitään ihmeempiä notkahduksia levyn tasossa. Kokonaisuutena aika tasaisen varmaa kamaa, jossa on sen verran paljon kaikenlaisia kikkoja ja vaihteluita, että uusintakuunteluja tulee lähiviikkoina (ja -kuukausina) kertymään runsaasti.

Kolmas kuuntelukerta lähestyy loppuaan ja tämän perusteella olen aika valmis sanomaan, että Let England Shake ottaa paikkansa Is This Desiren ja White Chalkin rinnalla PJ:n parhaimmistossa. Ja koska helmikuun puolivälissä ei ole lainkaan liian aikaista sanoa näin, olen valmis julistamaan tämän yhdeksi varteenotettavaksi kilpailijaksi vuoden 2011 parhaiden levyjen kisailussa.

Näköjään löytyy jo netistäkin:
Spotify
iTunes

Kyytiin junan

Circle: Rautatie (2010, Ektro Records ektro-065)

Circle: RautatieKun näin alkuvuodesta ei vielä ole ulos pumpsahtanut kauhean suurta määrää huomionarvoisia levyjä niin ajattelin tässä maanantaipalstalla kirjoitella vähän niistä viime vuoden helmistä, jotka eivät syystä tai toisesta päätyneet top seiskaan asti. Näistä ihan ehdottomasti maininnan (ja kuuntelemisen, toki) arvoinen on Circlen, tuon porilaisittain erittäin poikkeuksellisen eli hyvän bändin uusin jamittelu Rautatie, joka on kevyesti yksi viime vuoden parhaita suomalaisia.

Jostain syystä viime vuoden parhaimmistoon valikoitui aika monta konsepti- tai teemalevyä. Myös Rautatie kuuluu tähän joukkoon, tai ainakin siinä määrin kuin Circle-levy nyt voi kauhean koherentti teemalevy edes olla. Lätyn nimi paljastaa, mistä on kyse, eli junallahan tässä matkustellaan ja vaikka kiskojen kolinaa ei nyt ihan räiskyvin värein olekaan maalattu näkyviin, niin tematiikka nousee esiin pitkin levyä sekä lyriikoissa että melodioissa. Sinänsähän junan puksutus ja raiteilla reissaaminen muistuttaa henkisesti krautrockin rytmikkään jurnuttavaa runttausta, ja tämä fiilis kyllä välittyy Rautatien biiseistä. Circle-asteikolla levy on jopa aika helppoa kuunneltavaa. Välillä toki sukelletaan sisäavaruusosastolle, mutta keskimäärin biisimatsku on timmiä, tarttuvaa ja taidokasta eikä mitään helvetin puolen tunnin progeoopperaa.

Tunnelmallinen junamatka yltyy välillä kiivaammaksi rokkaukseksi, välillä taantuu rauhalliseksi himmailuksi ja parhaimmillaan vie mukanaan lähinnä jotain omituista unta muistuttaviin maisemiin. Ehkä parhaita esimerkkejä tästä trippailusta ovat biisit Lääke ja Kaasukello, joista ensinmainittu on kitaristi Janne Westerlundin vähän pelottavasti laulama hypnoottinen jumitus ja jälkimmäinen puolestaan hitaasti kasvava päätösbiisi, joka jää vainoamaan mielen perukoille kuin etäinen painajainen — mutta siis silleen hyvällä tavalla. Kokonaisuus on väkevä ja tyylistä toiseen hyppiminen jopa saman biisin sisällä toimii.

Kuten kaikki Circleen aiemmin tutustuneet tietävät, bändin diskografia on varsin mittava ja musan… noh, ajoittaisesta avantgardistisuudesta johtuen myös tyylillisesti aika venyvä. Rautatie on kuitenkin sen verran hyvä ja toimiva paketti, että sen voi huoletta sijoittaa Circlen tuotannon parempaan päähän ja jos bändi ei ole entuudestaan tuttu, Porin miesjunan kyytiin voi nousta vaikka sitten tältä asemalta.

Spotify
eMusic
iTunes