Funkyzeit mit Janelle

Seitsemän parasta on aika mielivaltaisesti valittu määrä, mutta top 5 olis ollut aivan liian vähän ja top 10 puolestaan vähän liikaa. Tämä seiskasija on ehkä se kaikkein vaikein valinta, sillä hyviä yrittäjiä ilmestyi viime vuonna mukavan paljon ja mikä tahansa niistä vaihtoehdoista, joita harkitsin tähän kohtaan niin ois tavalla tai toisella oikeutettu paikkaansa.

2010 Parhaat #7: Janelle Monáe — The ArchAndroid

Janelle Monáe: The ArchAndroid

Hyvien ehdokkaiden joukosta ehkä vähän fiilispohjalta listalle selviytyi Janelle Monáen huikea scifi-ooppera-funk-soul-hiphop-elektro-mitälie-symboosi, joka jo ensikuuntelulla tekee selväksi, että tässä ei paljon mitään genrerajoja kunnioiteta tai kokeilevuutta pelätä. Eikä mikään ihmekään, sillä Janellen taustajoukkoihin kuuluu muun muassa rajojen rikkomisen ja kokeellisen indien ammattilainen, Of Montrealin boss man Kevin Barnes.

18 biisin ja yli tunnin mittainen eepos on itse asiassa vain Monáen Metropolis-sarjan kaksi keskimmäistä osaa. Sarjan ensimmäinen osa, Metropolis: The Chase Suite -EP liiti ainakin Suomessa melko täydellisesti tutkan alta syksyllä 2007 eikä edes uusintajulkaisu 2008 nostanut mitään ihmeempiä aaltoja. Niinpä ArchAndroid tuntuu ällistyttävän tuoreelta ja kekseliäältä, vaikka saundeiltaan ja tyyliltään onkin luontevasti samaa linjaa kuin edeltäjänsä, joskin selvästi visionäärisempänä ja hiotumpana.

ArchAndroidissa nti Monáe kertoo suht himmeän scifi-tarinan, johon sisältyy aikamatkustuksen, kloonauksen, vapauden, rakkauden ja robottien kaltaisia teemoja, eikä levyn musiikillinen anti päästä kuulijaa yhtään sen helpommalla. Elementtejä lainataan suorastaan pelottavan kiihkeästi sieltä sun täältä, ja biiseistä voi erottaa piirteitä jazzista, soulista, funkista, elokuva- ja maailmanmusiikista ja niin poispäin, mutta missään vaiheessa kappaleet ja nämä lainat eivät tunnu sillisalaattimaisilta tai irrallisilta. Toki mielleyhtymiä esimerkiksi vähän samalla tavoin elokuvamusiikin kanssa flirttailevaan Goldfrappin Felt Mountainiin syntyy, mutta ArchAndroid on kuitenkin kokonaisuutena niin omannäköisensä ja -kuuloisensa, että vaikutteet ja assosiaatiot eivät tunnu kopioinnilta vaan tyylitietoiselta lainaamiselta. Kaiken sitoo yhteen viileä futurismi ja tunne siitä, että vaikka tyylistä toiseen hypitään kuumeisesti, tämä kaikki on tarkoin harkittua. Kokonaisuus on timanttinen paketti ja rönsyilystä huolimatta levy on alusta loppuun miellyttävää kuunneltavaa. Biisitkin soljuvat yhteen niin mainiosti, että yksittäisten helmibiisien nostaminen joukosta on melkeinpä mahdotonta, mutta tällaisen konseptilevyn kohdalla se on vain hyvä asia. Levyllä vierailevista muutamasta feattaajasta Of Montreal sopii joukkoon yllättäen huonoimmin, sillä biisi Make the Bus kuulostaa siltä, että se kuuluisi pikemminkin jollekin bändin omista levyistä.

On ihan mahdollista, että ArchAndroid olisi kivunnut tällä listalla korkeammallekin, mutta levyn yli 68 minuutin pituus kääntyy vähän sitä itseään vastaan. Olisin ehkä mieluummin ottanut hieman tiiviimmän, sellaisen 50-55 minsan mittaisen paketin, sillä levy saa olla aivan helvetin hyvä että yli tunnin pituus on oikeutettu. ArchAndroid hipoo tuota oikeutuksen rajaa, mutta ei tällaisenaan aiiiivan ylitä sitä. Lähes uuvuttavasta pituudestaan huolimatta tässä on kuitenkin aivan helposti vuoden yllättäjä ja hieno levy, joka määrätietoisen linjattomuutensa ja aavistuksen mielipuolisen mutta toimivan konseptinsa ansiosta tulee kestämään kuuntelua ehkä jopa siellä levyn maalailemassa tulevaisuudessa asti.

Spotify:
Metropolis: The Chase Suite
The ArchAndroid

iTunes

Metamorfooseja

Parhaat suunnitelmat kypsyvät hitaasti.

Niin ainakin haluaisin uskoa, sillä varmaan vuosikausia kehitteillä ollut ajatus kunnon musiikkiblogin tekemisestä on vihdoin muuttunut — tai muuttumassa — todeksi. Idea on aikojen saatossa muuttanut muotoaan ja luonnettaan ja nyt oon jotakuinkin tyytyväinen siihen, millä tavoin ja millaisella sisällöllä haluan tämän toteuttaa. Ylevä tarkoitus oli aloittaa heti vuodenvaihteessa, mutta koska sitten taas tuli vähän “kaikenlaista” tielle, niin tämä projektin käynnistyminen venyi reilulla viikolla eteenpäin. Näin pieni viive kenties sallittakoon, ja esitän pahoitteluni niille tovereille, jotka tiesivät tästä proggiksesta ja ehkä jo ehtivät miettiäkin, onko koko homma taas hukkunut jonnekin toteuttamattomuuden syövereihin. Koska oon vähän laiska niin en vaivaudu värkkäilemään mitään uusia sivuja tai blogipohjia vaan käytän tätä vanhaa ja hyväksi havaittua saittiani, joka kaikessa karuudessaan antaa teknistaiteellisen hienostelun sijaan tilaa itse asialle. Tällainen tiukan funktionalistinen olemus.

Tarkoituksena on siis kirjoittaa toivon mukaan viihdyttävästi mutta ehkä myös opettavaisesti musiikista pääasiassa levyarvioiden muodossa. Tai no, arvio on ehkä hieman väärä sana, sillä tekstit ovat enemmänkin esittelyjä kuin arvosteluja ja tyyli enemmän Maskulaa kuin Christgauta, sillä aion jaaritella epäolennaisuuksista enkä todellakaan jakaa tähtiä tai pisteitä. Jaan kiitosta ja kritiikkiä suunnilleen yhtäläisissä määrin ja kaikki esitetyt mielipiteet ovat ehdottoman subjektiivisia mutta myös ehdottoman oikeita — keskustelu kommenttiosiossa on toki sallittua ja toivottavaa! Kirjoittelen pääasiassa omaksi ilokseni ja fiilispohjalta, siispä mitään kultakorvahenkistä pohdiskelua soittotekniikoista tai saundien puhtaudesta ei välttämättä kannata odottaa.

Alustavan suunnitelman mukaan uutta sisältöä blogiin ilmestyy kolme kertaa viikossa. Maanantain Viikon levy nostaa esiin jonkun viime aikoina runsaasti soittoaikaa saaneen lätyn, joka ideaalitilanteessa on vielä suhteellisen tuore eli viimeisten muutaman kuukauden aikana ilmestynyt. En tosin rajoita valintaani kovin ankarasti, joten mukaan eksyy varmasti myös vanhempaa mutta syystä tai toisesta ajankohtaista kamaa. Mukana varmasti niin Pitchforkin hyväksymää mainstreamia kuin marginaalisempaakin meininkiä.

Keskiviikon Klassikkolevy kaivaa sitten levyhyllystäni ansaitusti tai ansiotta klassikkoasemaan nousseita äänitteitä pääasiassa viime vuosituhannen puolelta. Tulee huomioida, että nämä eivät välttämättä ole mitään yleismaailmallisia arvostuksen kohteita vaan täysin omia näkemyksiäni, ja tässä ei genrerajoista paljon välitetä vaan mukana on settiä ihan laidasta laitaan. Sama tietysti koskee blogia ihan yleisesti, eli mitään rajauksia hyviin tai huonoihin musalajeihin ei tehdä, sillä genrejaottelua tärkeämpää on itse musiikin laatu — hyvä on hyvää ja paska on paskaa paketista riippumatta.

Perjantain Indiedisko on sitten eräänlainen levyarvioiden irtokarkkipussi, josta voi odottaa löytävänsä melkeinpä mitä tahansa, ei pelkästään indietä ja diskoa. Tällä hetkellä kuvittelisin, että yritän poimia tälle osastolle levyjä, jotka jostain syystä koen esittelyn arvoisiksi, vaikka ne eivät olisikaan varsinaisia klassikoita tai edes lähiaikoina paljon kuuntelemiani. Chiptunea, kellaribläkkistä, ruotsipoppia, ghettotechiä, casioelektroa, Suomi-iskelmää… you name it. Ehkä kantavana ajatuksena semmonen hyvin viikonlopun setteihin sopiva runttaus ja punttaus, ei mitään kahden tunnin proge-eepoksia vaan soundtrackia iloihin ja suruihin, nousuihin ja laskuihin.

Yritän mahdollisuuksien mukaan liittää jokaiseen arvioon Spotify-, eMusic- tai iTunes-linkit, jotta lukijat voivat sitten omin korvin todeta, millaisesta matskusta on kyse ja kohtaavatko omat näkemykset mun mietintöjen kanssa! Ja ei, ennen kuin joku kysyy niin mulle ei makseta niistä linkkauksista mitään, vaan teen sen(kin) pelkästään rakkaudesta musiikkiin ja hyvien levyjen ilosanoman levittämiseksi. Tarkoitus olisi myös silloin tällöin (varsinkin jos en itse ehdi/jaksa/viitsi/halua) heittää sivuille vierailevien kirjoittajien tekstejä, mutta niistä lisää sitten joskus myöhemmin.

Näillä siis mennään, ja koska tää tekninen puoli on tosiaan vähän karu, voi olla että blogin ulkonäkö ja rakenne yms. muuttuvat tässä homman edetessä. Samoin tuo yllämainittu jaottelu kolmeen eri palstaan ja niiden päivitystiheyteen saattaa epäonnistua aivan täysin, mutta hei, parempi tähdätä korkealle ja feilata kuin tehdä kaikki silleen puolivillaisesti vai miten se nyt olikaan?! Jotain tommosia hienoja Facebookin likettämissysteemejä ja eteenpäinjakonappeja säädin toimimaan(?), joten niitä saa halutessaan painella jos teksti miellyttää. Pakko ei tietenkään oo.

Ensimmäisen viikon kunniaksi julkaisukalenteri on tuosta aiemmasta suunnitelmasta poikkeava. Vuoden alkuun sopii nimittäin mainiosti top-lista viime vuoden parhaista levyistä, ja niinpä esittelen joka päivä yhden oman Best of 2010 -listani ooohh-tasoisista tuotoksista ja tietenkin paremmuusjärjestyksessä eli parhaan viimeisenä. Siitä lienee sitten hyvä jatkaa, joten eipä sit kai muuta kuin rock on, toivottavasti tästä tulee hauskaa! :)

Häpeän ja voiton suhteesta

On tunnustusten aika.

Kävi sitten niin, että useiden kymmenien yritysten jälkeen viisaampi antoi periksi ja tunnustin Abnormalityn “Visions”-kappaleen olevan vahvempi kuin oma henkeni ja ruumiini. Tämän tuntikausia kestäneen taistelun aikana pääsin parhaimmillaan 26% suoritukseen, joka nyt ei sitten todellakaan ollut edes lähellä onnistumista. Tappion kalkki oli täynnä häpeän karvasta kalkkia, mutta se oli väistämättä nieltävä ja tämä lopulta osakseni koitui, achievement jäi saamatta ja käytännössä puolen vuorokauden urakka päättyi siihen. Halusin kuitenkin tuntea itseni henkiseksi voittajaksi, sillä tiesin, että Visionsin jälkeiset kaksi viimeistä biisiä eli Dream Theaterin Panic Attack ja Judas Priestin Painkiller olivat täysin voitettavissa ja niinpä itkuisin silmin soitin molemmat. Ensimmäisellä yrityksellä läpi. Ja “painkiller” tulee huomenna tarpeeseen jos tämänhetkistä niskan sattumista on lainkaan uskominen.

Olin saavuttanut kaiken — mutta en ollut saavuttanut mitään.

Nyt tässä olutta vaihteeksi vapautuneesti siemaillessani ja Saint Etienneä kuunnellessani palaan mielessäni noihin tunteihin, jotka haaskasin yrittäessäni päihittää tuota katalaa videopeliä. Kokemuksena Endless Setlist 2 oli helvetin hauska ja palkitsevakin aina tuohon Visionsiin asti, mutta siinä biisissä maistui kyllä vähän sellainen häpeilemättömän vittuilun maku, varsinkin jos huomioidaan kahden viimeisen biisin suhteellinen helppous tähän ylitsepääsemättömäksi haasteeksi muodostuneeseen “musiikkikappaleeseen” verrattuna. En kuitenkaan missään vaiheessa tuntenut vihaa tai raivoa, vaan lähinnä epätoivoa ja huvittuneisuutta. Enkä voi olla ajattelematta tätä koko suoritusta jonkinlaisena psykofyysissosiaalisena kokeena: olinhan sentään lähestulkoon puolen vuorokauden ajan toiminut aivan inhimillisen suorituskyvyn rajoilla, pyrkiessäni sormet verta vuotaen aina lähemmäs ja lähemmäs tuota niin saavuttamattomiin jäänyttä 50 pisteen arvoista achievementia tavoitellessani.

En tiedä, ehkä tunnen jonkinasteista häpeää siitä, että loppujen lopuksi jouduin luovuttamaan enkä päässyt nauttimaan puhtaasta ja makeasta voitosta. Toisaalta kuitenkin tunnen itseni voittajaksi: 83/84 ei ole lainkaan huonosti. Eihän?

Anteeksi ja hyvää yötä, Suomen kansa.

Tie joka nousee pystyyn

Biisi numero 82 eli Abnormalityn Visions osoittautuu yllättävän haastavaksi varsinkin kun ei oo koskaan ennen tullu tota soitettua, parhaimmillaan 24% läpäisystä… Ne kaks viimeistä on aivan kevyesti helpompia ku toi. Todella kusinen meininki mutta pakko toi on jollain ilveellä päästä läpi, tässä vaiheessa luovuttaminen ois niin monella tavalla väärin. :(

Kyseinen biisihän menee siis näin: http://www.youtube.com/watch?v=Sep2QPJdj5U

VOI VITTU

Cannot kill the BATTERY

Battery selvitetty, 81/84

LETS DO THIS SHIT

Koivumiesten peräsuoli

Se ois sit jäljellä enää silleen semi-Galacticahenkisesti THE FINAL FOUR mut käydäänpäs vähän läpi tätä edellistä viittä:
Megadeth – “Peace Sells”
Mastodon – “Colony of Birchmen”
Testament – “Souls of Black”
Steely Day – “Bodhisattva”
Breaking Wheel – “Shoulder to the Plow”

Sinänsä hauskaa et näistä viidestä kolme on sellaisia joita en itse asiassa ollut kertaakaan soittanut aikaisemmin. Megadeth nyt meni jotenkuten, tilutukset tuotti vähän vaikeuksia mut biisi oli suhteellisen tuttu ja täpärästi neljä tähtee irtos siitä. Mastodon on tietenkin indieneuvoston hyväksymää heviä ja aktiivikuuntelussa (just kauppareissulla kuuntelin voimamusiikkina tulevia koitoksia varten Leviathania :) ja Colony of Birchmeniä on vedetty Rock Bandissa jonkun verran — olin silti vähän yllättynyt siitä että suoritus oli ehkä paras mitä oon ikinä tosta biisistä vetäny: viis tähtee, 97% ja melko enteelliset 86,666 pistettä.

Testament oli ihavvitun vaikee ja meinas feilata pariinkin otteeseen, Bodhisattvassa vaikeuksia tuotti lopun tilut jotka veti mittarin aika ronskisti punaiselle mut selvisin kuin ihmeen kaupalla! Sen verran pitkä biisi et ois aivan ehkä sormustimellisen verran vituttanu failuriteetti niin lopussa. Toi Breaking Wheelin Shoulder to the Plow oli kans aivan outo mättöbiisi, internetin aina niin luotettavilla keskustelupalstoilla elikkäs foorumeilla sillä on jotenkin tosi vaikeen biisin maine ja siks olin vähän pelokas ja säästelin star poweria kuin orava käpyjä. Eipä se sit kuitenkaan edes ollut mitenkään turhan paha ja jos oisin KÄYTTÄNYT ne helvetin starpowerit jossain välissä niin ois menny viiteen, nyt jäi jostain saatanan millin kokoisesta siivusta kiinni.

Sit onkin enää jäljellä jarkkomusiikin synkin ydin, joten tässä vaiheessa mä haluaisin kiittää bändiäni joka on tehnyt tosi hyvää työtä ja helvetin pitkää päivää. Nää kaikki on vaan tietokonehahmoja joten älkää kiintykö liikaa.
Laulussa meillä on ollut Pirkko-Riitta, joka on vetänyt yllättävän miehekkään kuuloisesti nää kaikki hevimörinät sun muut, ei pelkän ulkonäön perusteella uskois naiseks.
Bassossa Billy Corganin entisestä Smashing Pumpkins -yhtyeestä tutun D’Arcy Wretzkyn suhteellisen samannäköinen näköishahmo “D’Arcy”, joka… noh, on soittanut bassoa? Kai?
Nahkoja elikkäs rumpuja on koko illan hakannut sinnikkäästi yhtyeen turkkilaisvahvistus, joka kulkee ainoastaan nimellä The Turk. Kova mies kovissa hommissa ja siitä hänelle kiitos.

Ja sit finaaliin.

Mummo nauraa hoh hoh hoo (Avenged Sevenfoldille)

Joo tosiaan tuli sit vastaan eka biisi joka osoittautu liian kovaksi vastukseksi mut meni se sentään kolmannella yrityksellä melko hätäisesti 80% oikein joten eipä siitä sen enempää (käytin tyhmissä tilutuskohdissa noloo taktiikkaa jossa jätetään oranssit kokonaan huomiotta :)

Soundgarden – “Spoonman”
Motorhead – “Ace of Spades”
Avenged Sevenfold – “Almost Easy”
Allman Brothers – “Ramblin’ Man”
Anarchy Club – “Get Clean”

Soundgardenin Spoonman oli kyl aikoinaan ja miksei ehkä vieläkin aika kova biisi! Muistan kuin eilisen päivän sen erään kesäkuisen… päivän (anteeks toisto) kun ostin tän kyseisen levyn ja kuuntelin sitä ekan kerran bussissa matkalla Vahto Rock Cityyn Sussan synttäreille. Olin samana päivänä lainannut kirjastosta Gaimanin Sandman: Doll’s Housen suomenkielisenä ja se oli kans siihen asti lähinnä Hämiksiä ja Ryhmä-Äxiä lukeneelle Miikalle aika hiton kova juttu, olin mä kyl muinaisesta Kalmasta lueskellu niitä siinä julkaistuja ekoja Sandmaneja mut ei ne oikein auennu samalla tavalla — ja jos nyt ihan totta puhutaan niin onhan ne ekat aika paskoja Doll’s Houseen ja sen jälkeisiin verrattuna. Mut se oli joka tapauksessa hieno päivä se (kuten Ice Cube sanois)! Skebasta loppui paristot ikävästi kesken Spoonmanin ja sinne katos kertoimet kuin kulli hetairan suuhun, onneks oli toiset varalla ladattuna mut tietysti tän vaihdon ois voinut tehdä settien välissä.

Ace of Spades nyt ei varmaan vaadi mitään selittelyjä, mut toi Avenged Sevenfold oli taas niin hirveetä epämusiikkioksennusta että ihan oksetti itseänikin. Siis kelatkaa, näiden jätkien “taiteilija”nimet on tyyliin Zach Vengeance ja Synyster Gates! SYNYSTER GATES!!! Hahahahah ei helvetti. Noi jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen.

Ramblin’ Man on toki klassikko vaiks ehkei lajityyppinsä tyypillisenä edustajana silleen nappaakaan, yllättävän hauska myös soittaa joskin sisältää aiiiivan vitun pitkän soolon suoraan helvetistä. Tosta Anarchy Clubista en nyt edelleenkään sit… no joo.

Mut nythän on sit enää LOPPUHEVIT jäljellä, yhdeksän biisii eli kalja auki ja tukka kasvamaan ja sormet vireeseen ja vitulliset tilutukset ja anteekspyyntö naapureille jos luette tätä! (toivottavasti ette) LET’S ROLL!!! \,,/

Eka failure!!!

Voi vitun vittu

Biisi 75: Anarchy Club — Get Clean

En oo soittanu tätä koskaan aiemmin ja siihen sit hajos, aivan törkeen vammainen tilutus ja 24% oli tehtynä ennen ku punakone jauhoi kuoliaaksi. Palataan kohta asiaan.

Kuin vanhan ystävän kohtaisi

Foo Fighters – “Everlong”
Tenacious D – “Master Exploder”
Rise Against – “Give it All”
Kansas – “Carry On Wayward Son”
That Handsome Devil – “Rob the Prez-O-Dent”

Pikkasen naheempi setti tähän väliin mut se nyt on ehkä odotettavissakin kun ollaan jo niin loppusuoran tuntumassa. Foo Fighters on semmosta hajutonta ja ehkä vähän mautontakin Pirkka-musiikkia joka ei ärsytä ketään ja satunnaisista tuotteista voi tykätä mut siinäpä se sit onkin, Everlong on tuotannosta sieltä paremmasta päästä ja jopa ihan hauska soittaa. Tenacious D totta kai omistaa, harmi vaan et Master Exploder on kiusallisen vittumainen RB-biisi ja siks ehkä se jäikin karvan verran vaille neljää tähtee. Rise Against meni tommosena punkhenkisenä välipalana neljään. Mut sitten! Ihan puskista tuli toi Kansasin Carry On Wayward Son, täähän oli siis jossain niissä ihan ekoissa Guitar Heroissa, oisko ollu jopa aivan ensimmäisessä, ja sitä tulikin sit silloin aikoinaan veivattua sen verran paljon et meni helposti viiteen tähteen! Vaiks nyt toi musagenre ei sinänsä niin hirrrrveesti mulle anna sydämentykytyksiä saati erektioita niin olihan toi edelleen melko tarttuva ja semmonen leppoisan mukava soiteltava. Tosta vitun Rob The Prez-O-Dentistä en viitti ees sanoa muuta kuin sen että se on yks RB2:n paskimmista biiseistä okei moro

Jarkko Lehtolan ja Kari Kolehmaisen muistokonsertti

Okei tehdään heti alkuun selväks tänhetkiset fyysiset vaivat: niska sattuu, frettikäden kaks sormee on hiertyny todella ikävästi keltaisen napin sokeaintunnistusjutskasta, vasen jalka sattuu ku paino on koko ajan siellä ja oon suhteellisen juovuksissa. 19 biisii “enää”, tää tuntui äsken joltain saavutukselta mut sit tajusin et sehän on lähes neljännes koko suorituksesta ja vielä rasittavimmat paskabiisit jäljellä.

Edelliset viis oli sit taas jotain aivan muuta, biisien pituudet alkaa olla lähempänä kymmentä ku viittä minuuttia:
AC/DC – “Let There Be Rock”
Rush – “The Trees”
Jethro Tull – “Aqualung”
Disturbed – “Down with the Sickness”
System of a Down – “Chop Suey”
(kolme ekaa viiteen tähteen, kaks vimppaa neljään mitä vittua miten ne noin hyvin menee vieläkin en tajua)

AC/DC kuuluu siihen heviosastoon josta en pidä vittu yhtään ja toi biisikin on kamala renkutus. Rush on no joo ja The Trees ihan ok, Jethro Tull on ns. hyvää progea mut helvetti sentään kun noi molemmat kestää noin kaks ikuisuutta. Sit päästiinkin yhteen maailman ehkä paskimmista bändeistä eli Disturbediin, en nyt lähde tosta sen enempää avautumaan mut EI VITTU MITÄ PASKAA!!! System of a Down vähän kompensoi mut ei tarpeeks, tää koko systeemi alkaa tuntuun todella, todella paskalta idealta ja mua vituttaa että ylipäätään lähdin soittaan tätä vitun loputonta paskalistaa arrrggggghhhhh