Archive for the ‘ Pop ’ Category

Pakollinen nöösikiintiö

2010 Parhaat #3: Belle & Sebastian — Write About Love

Belle & Sebastian: Write About LoveBelle & Sebastianin edellinen levy, vuonna 2006 ilmestynyt The Life Pursuit oli aika mitäänsanomaton lätty eikä ole ihan hirveästi soittimessa pyörinyt. Levyn biisimateriaali ei ollut hääppöistä ja vaikka se olikin tyyliltään sinänsä tuttua Bebasebaa, bändi oli jotenkin heikoimmillaan ja kuluneet maneerit lähinnä ärsyttivät. Niinpä tätä uusinta odotin toisaalta toiveikkaana mutta toisaalta pelkäsin, että onko tatsi lopullisesti kadonnut ja luvassa on edellisen albumin kaltainen pettymys. Kesäisellä festarikeikalla Ruisrockissa orkka kuitenkin näytti olevan hyvässä vedossa ja uudet biisitkin kuulostivat kivoilta, joten odotukset lokakuisen levynjulkaisun suhteen kääntyivät enemmän tuonne toiveikkaan puolelle.

Se olikin sitten ihan oikein, sillä Write About Love on tuttua, turvallista ja helvetin hyvänkuuloista Belle & Sebastiania. Tarttuvia biisejä, hyvää nöösipopittelua, melankolista fiilistelyä ja semmosta kaikkea. Vanha koira vetää menemään vanhoilla tempuilla, mutta kun materiaalia ei varsinaisesti liukuhihnalta ole tullut tässä 2000-luvun aikana niin en mä varsinaisesti tuomitsemaan lähtis. Tuottajana on häärinyt sama kaveri kuin The Life Pursuitilla, ja tuntuu että tällä kertaa Tony Hoffer on löytänyt bebasebuuden ytimen edellistä paremmin, tai sitten biisimatsku vaan on parempaa.

Tällä vuoden 2010 parhaiden listalla jo pariinkin kertaan nähty toteamus siitä, että listalle päätynyt levy ei ole artistin/bändin paras, pätee myös Write About Loven kohdalla. Vaikka 11 biisin mittainen paketti on tiukka ja hiottu kokonaisuus, se ei ole pelkkää hittiä hitin perään, jos nyt ei mitään hirveitä epäonnistumisiakaan sisällä. Oma suosikkini on varmaankin armottoman tehokkaasti päähän soimaan jäävä I Want the World to Stop, ja sen lisäksi parhaasta päästä olevia viisuja ovat nimibiisi ja levyn päättävä Sunday’s Pretty Icons.

Eniten kuitenkin harmittaa se, että Write About Love ei ilmestynyt jo keväällä tai viimeistään alkukesästä, vaan vasta keskellä harmainta syksyä. Aurinkoiset pop-rallit olisivat nimittäin sopineet aivan täydellisesti puistokaljoitteluun, kallioilla makoiluun ja muuhun löysäilytoimintaan, eikä niiden paras terä oikein pääse esiin tuossa loka-marraskuun ankeuskeleissä. Noh, ensi kesänä sitten ja onhan se kiva että on jo yksi kesälevy valmiina odottelemassa!

Spotify
iTunes

All Glory to the Hypnoprism

2010 Parhaat #6: Momus — Hypnoprism

Eksentrinen skottikyklooppi Nick Currie alias Momus on 2000-luvulla ollut suhteellisen tuottelias ja pukannut ilmoille uuden lätyn noin vuoden-parin välein plus läjän yhteistyölevyjä ja sivuprojekteja. Ja mikäpä siinä, jäbän heikommatkin yritykset uppoavat meitsiin sekä analogibarokkisoundiensa että viiltävän nokkelien (ja joskus klassisti-humanistin egoa hivelevien) lyriikoidensa ansiosta.

Hypnoprism on nopeasti ja ehkä väärin laskien Currien 19. levytys Momus-nimen alla. Toisin kuin vuosituhannen vaihteen sikalevottomat elektrofolk-levyt, tämä uusin on Momuksen mittapuulla suorastaan seesteisen minimalistinen. Ehkä lähin vertailukohta aiemmasta tuotannosta ovat Ping Pongin tai Otto Spookyn loppupuolen pohdiskelevat tarinabiisit, sillä Hypnoprism on enimmäkseen samanhenkistä osastoa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta koko levyä leimaa suorastaan flegmaattinen verkkaisuus ja joissain kappaleissa Currien laiskasti ja epäselvästi mutisemat laulelut valuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Hypnoottista.

Teemoiltaan Hypnoprismin biisit ovat niin ikään tuttua Momusta. Outoja tyyppejä, vähän seksiä, mukafilosofisia mietintöjä ja loputtomasti itsetarkoituksellisia (pop)kulttuuriviittauksia ja kielikuvia. Taustalla syntsa sanoo piip puup ja välillä elektroninen nakutus tuottaa jotain melodista kuviotakin, mutta tarttuvia tanssibiisejä Hypnoprismin kätköistä on turha etsiä. Kenties osuvinta havainnointia löytyy Datapanik-biisistä, jossa Currie listaa tietokoneen hajoamisen(!) yhteydessä kadonneita elämänpalasia kuten lomavalokuvia, kotipornovideoita, keskeneräisiä kirjoituksia ja nussuystävien yhteystietoja. Levyn parhaaksi vedoksi nousevaan katkeraan tilitykseen on todella helppo samaistua (kukapa ei olisi joskus kokenut samaa), ja traaginen sähköaivotarina palauttaa kuulijan mieleen, miten huoletta nykyään uskomme tärkeitäkin muistoja herkästi hajoavan ja oikuttelevan tekniikan haltuun.

Hypnoprism ei ole paras Momus-levy, mutta se on jälleen kerran osoitus siitä, miten antaumuksella Currie tekee omaa juttuaan. Välillä kokeellisemmin, välillä tutunkuuloisesti ja aina yhtä intensiivisellä taiteellisuudella. Epäilemättä joitakuita ärsyttää miehen tyyli, joka kieltämättä pahimmillaan on aika sisäänpäinlämpiävä ja suorastaan… tekotaiteellinen, jos nyt tota kamalaa sanaa haluaa käyttää? On myös helppo kuvitella Currien itsetyytyväinen hymy tämän kirjoitellessa hämärimpiä myyttiviittauslyriikoitaan tai kielellisiä temppuilujaan, joita ei välttämättä tajua tai rekisteröi edes kymmenennellä kuuntelukerralla. Ja juuri siksi mun on mahdotonta olla pitämättä tästä. Momus tekee mitä haluaa välittämättä paskaakaan siitä, miten se tulee myymään tai mitä muut ajattelevat. Luovuuden polte on selvästi kova ja se riittää, haters gonna hate mut mitä väliä.

Hypnoprismin “inspiraationa” on Currien mukaan ollut kaikkien rakastama YouTube (johon levyn nimi viittaa), ja levy löytyy artistin itsensä uppimana kokonaisuudessaan sieltä. Säästän lukijoilta yksittäisten linkkien kaivamisen vaivan ja heitän ne kaikki tähän pitkänä listana samassa järjestyksessä kuin levyllä. Niiden jälkeen vielä eMusic- ja iTunes-linkit niille jotka välittää semmosesta.

Hypnoprism
The Charm Song
Datapanik
Evil Genius
Mr Consistency
Deliverance
is There Sex in Marriage?
Death Ruins Everything
Bubble Music
The Building Song
Confiance Absolue
Adoration
Strawberry Hill

eMusic
iTunes