Archive for the ‘ Hevi ’ Category

Top 2 hautuumaallanussimisbiisit

Hautuumaalla nussiminen on syystä tai toisesta valitettavan alikäytetty topos länsimaisen populaarimusiikin kentällä. Hieman synkempiin genresyövereihin sukeltamalla esimerkkejä toki varmasti löytyisi lukuisia — mieleen juolahtavat lähinnä erilaisten goottilaisten sekä blackmetallististen tyylisuuntien edustajat, joiden eräänlaista leipätyötä tämä aihepiiri on — mutta jos pitäydytään jonkin verran mainstreamimmissa artisteissa, on valikoima selkeästi rajatumpi. Lähestykäämme vaikeaa aihetta kahden erilaisen mutta tavallaan samanlaisen kappaleen voimin. Toisen biisin nimi kertoo suoraan missä mennään, toisen on hieman romanttisempi ja arvoituksellisempi, mutta tematiikka yhtäläisen väkevä.

Rammstein: Herzeleid2. Rammstein: Heirate Mich

Saksan raavaat työmiehet ovat punnertaneet ilmoille musiikkia yhdestä jos toisestakin moraalisesti arveluttavasta aiheesta, joten ei liene yllätys, että lemmentyöt kirkkomaalla kuuluvat tähän joukkoon. Bändin debyytti-täyspitkä Herzeleid (1995) sisältää kappaleen, joka oli tuttu jo David Lynchin Lost Highway -leffan soundtrackilta, ja useimmille tuo soundtrack oli se lätty, joka toi Germanian iloiset veikot paikalliselle musiikilliselle kartalle. Itsekin lähdin tätä debyyttilevyä sitten kyselemään Turun paikallisista levykaupoista, joissa reaktiona oli lähinnä hämmentynyt olankohautus. Lopulta kuitenkin Mega Epe’s (Kultatalon kakkoskerroksessa) tarjosi helpotusta ja levyä tiskin alta.

Tietysti vain saksan- tai ranskantaitoiset pääsivät tuolloin osallisiksi kappaleiden lyyrisestä annista, koska 1) sanoituksia ei voinut googlata internetistä, 2) sanoituksia ei voinut kääntää Google Translatella, 3) levyn kansilipareeseen on mielenkiintoisesti painettu osa biisien sanoista saksaksi ja osa ranskaksi (bändin oma “selitys” tähän oli muuten se, että nämä vähän enemmän seksihommia käsittelevät sanoitukset ovat paheksujienkin mielestä ranskaksi ihan ok vaikka saksaksi niistä olisi hermostuttu — varmaan ihan totta). Toisaalta sanoitusten pohtiminen yhteistuumin väkevän ja makean viinin äärellä toi sellaista yhteisöllisyyttä, joka nykyään on sitten jäänyt hieman vähemmälle internetin rappeuttavan vaikutuksen ansiosta. Tematiikka toki oli usein ilmiselvää, mutta ei ehkä aivan niin natsistista kuin olisi esittämistyylistä voinut ajatella.

Joka tapauksessa Heirate Michissä on kyse siitä, että laulaja/hanuristi Till Lindemann antaa aluksi ymmärtää, ettei kappaleessa esitä itseään kuten Rammsteinin kappaleissa usein, vaan toimii ainoastaan toisen käden huhupuheen jatkajana eli niin sanottuna kertojana. Surullinen tarina käsittelee miestä (saksassa pronominit ovat sukupuolitettuja, joten tässä ei ole varaa spekuloinnille vaikka toki kaikkien sukupuolten hautuumaalla nussiminen on yhtä ok) jonka rakastettu (nainen, kts. yllä) on vuosi sitten menehtynyt ja siitä lähtien hemmo on pyöriskellyt hautuumaan kulmilla kuin mikäkin kaamio. Heti intron jälkeen ensimmäisessä säkeistössä seuraa kuitenkin kappaleen yllättävä juonenkäänne ja Till paljastuu tarinan päähenkilöksi! Juonellinen ulottuvuus ei noin muuten ole kovinkaan syvä, vaan loppulaulussa keskitytään lähinnä siihen, miten hautaa sitten öisin kaivellaan ja etanoiden ja hautakivien keskellä nukutaan.

Lyriikoiden ajallista ulottuvuutta ei kannata sen kummemmin miettiä, sillä jossain kohdassa kertojamme kaivautuu niin syvälle maan poveen, että morsmaikku saadaan taas käsien ulottuville — helposti sitä kuvittelisi, että näin voisi tehdä yhden tai korkeintaan kahden yön aikana, hautojen syvyys taitaa Saksassakin olla vain se pari metriä — ja siinä kohtaa sitten päästään itse asiaan. Noh, kuu luo kalvakkaa valoaan ja morsmaikun pusu on kylmä ja lopulta sitten koko rouvanraato hajoilee paperin tavoin Tillin käsiin. Tästä sankarimme ei kuitenkaan lannistu, vaan hoitaa homman loppuun jäljelläolevien osien kanssa, mutta lopulta menettää rouvansa uudelleen. Kappaleen sanoma lieneekin siis se, että jos jonkin asian on menettänyt jo kerran, sen menettää myös uudelleen vaikka mitä tekisi. Aina kannattaa kuitenkin yrittää! Kyseenalaisena eläinsuojelullisena yksityiskohtana luontonsa mukaisesti auringonnousua ylistävä, laulun tapahtumiin täysin syytön kukko saa surmansa vihaisen miehen käden kautta, vaikka varsinainen akti on jo ohi. Koska en ole psykologi, en lähde sen enempää arvioimaan kukkoepisodin freudilaisia ulottuvuuksia.

Musiikillisesti Heirate Mich on sinänsä tuttua ysäri-Rammsteinia. Runttaus on kovaa, riffit jäävät soimaan päähän, rytmiosasto toimii saksalaisella tarkkuudella ja Flaken synat helvetin tiukkoja kuten aina. En sinänsä ihmettele, miksi Rammsteinin varhaistuotannosta just tämä biisi päätyi bändin nimikkobiisin ohella Lynchin leffaan, sillä vaikka debyyttilevy onkin puhdasta natsikultaa alusta loppuun, Heirate Mich nousee edelleen hyvien biisien joukosta esiin yhtenä parhaista. Ja muutenkin, olihan Rammstein tykittelyineen omassa kaveriporukassa aivan niitä definitiivisiä ysärin lopun bändejä, jotka onnistuivat toimittamaan industrialin ehkä vähän pelottavan metelin sellaisena helppona kaljanjuontiversiona. Vuosien 1996-2001 välisenä aikana Rammstein oli ehdoton osa amforan kallistelua erityisesti Herzeleidin ja Sehnsuchtin aikoihin. Harmi, että Mutterin myötä ja jälkeen bändi meni vähän paskaksi, mutta aikansa kutakin, sanoi Till Lindemann kun hautuumaalla nussi.

Spotify


1. Black Mountain: Cemetery Breeding

Yksi on kuitenkin aina ylitse muiden, ja tässä lajityypissä kruunu lankeaa kanadalaisen stonerhevibändin Black Mountainin ansioituneille harteille. Toisin kuin pitkän linjan lihaksikkaat (paitsi Flake) saksalaiset, Black Mountain pätkähti ilmoille vasta tuossa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen (onko tälle muuten jotain vakiintunutta nimeä?) puolivälin kieppeillä samannimisellä debyyttilevyllään. Uutta plattaa on puskenut ilmoille rauhalliseen tahtiin noin parin-kolmen vuoden välein, viimeisimpien eli Wilderness Heartin (2010) ja IV:n (2016) välillä tosin vierähti hieman pidempään, mutta välissä bändi ehti tehdä Year Zero -leffan soundtrackin erään Trent Reznorin kanssa (huomionarvoista tämän top 2 -listan kannalta lienee se, että Reznor oli tuottajana messissä myös Lost Highwayn soundtrackilla), ja useampikin bändin jäsenistä puuhailee jatkuvasti omien projektiensa parissa.

Black Mountain sijoittuu tähän semisti kummalliseen oikeastaan Black Sabbathista alkaneeseen jumitusrockin jatkumoon, joka sitten on vuosikymmenten varrella kaikkien muiden musagenrejen tavoin pirstoutunut miljoonaksi eri alagenreksi. Olipa genrenimi sitten stoner, psych, sludge, Sleep, doom, drone tai mikä milloinkin, yhteistä kuitenkin on jumitus, raskaat riffit, usein aika hidas meno ja se, että kaikkien bändien nimissä on vähintään yksi seuraavista sanoista: Electric, Black, Witch, Doom, Goblin, Bong, Mountain, Wizard, Space, Warlock. Viimeistään vuonna 2050 on odotettavissa superbändi jossa kaikki nämä.

Debyytin jälkeen Black Mountain on muuttanut tyyliään maltillisesti levy levyltä, mutta kuulostanut silti jotakuinkin aina itseltään. Menemättä sen enempää kolmen ensimmäisen levyn tyylillisiin muutoksiin, mainittakoon silti, että viimeisimmällä tämän kilpailubiisin sisältävällä levyllä IV (2016) syntsien määrä on lisääntynyt merkittävästi ja meno on jo avausbiisistä lähtien muutenkin lähempänä jotain 70-luvun progefiilistelyä kuin Sabbath-tyyppistä hevirunttausta.

Mutta asiaan! Biisissä Cemetery Breeding tapaamme siis henkilön — todennäköisesti miespuolinen sillä laulaja on mies, mutta kappaleen lyriikoissa ei ole vahvistusta mihinkään suuntaan — joka odottaa rakastettuaan (nainen) hautuumaalla. Kaupungin ikävyys ahdistaa, kukat kuolevat ikkunalaudalla ja muutenkin meno on aika ankeaa. Kyseessä ei kuitenkaan taida olla ensimmäinen kerta kun kertoja ja rouvansa puuhailevat hautakivien keskuudessa, sillä kerronnasta puuttuu sellainen ensimmäisen kerran jännitys ja kertoja ikään kuin muistelee noita täydellisiä raajoja, jotka lemmenleikkien lomassa häneen takertuvat.

Missään kohtaa tapahtumapaikka ei siis ole mysteeri eikä Black Mountainin kilpailuentryssä myöskään jätetä kappaleen viestiä kuuntelijan tulkinnan varaan, sillä kohdassa 02:02 kertoja toteaa lakonisesti

fucking in the graveyard

mikä ei tietysti jätä mitään seliteltävää. Ja miksi pitäisikään?

Kappaleen tarinaa lähemmin tarkastellessa esiin nousee kuitenkin kysymys siitä, onko Cemetery Breedingillä enemmänkin yhteistä Heirate Michin kanssa kuin miltä ensikuulemalta tai -silmäykseltä vaikuttaa? Epäselväksi nimittäin jää, onko aktin toinen osapuoli ollut missään vaiheessa tarinaa elävien kirjoissa, vai onko kyseessä samanlainen epätoivoinen viimeinen tai jopa viimeisen jälkeinen rakastelu, josta Till Lindemann kertoo? Ajatteleeko kertoja, että osoittamalla viimeisen kerran fyysillistä rakkauttaan jo haudan lepoon saatettua puolisoaan kohtaan ikuisuuden jäätävä pimeys lunastaisi myös hänet mukaansa? Tai sitten kyseessä on vain kahden elävän ja hengittävän hahmon romanttinen kohtaaminen kylmien hautakivien keskellä, kuumien vartaloiden sulattaessa huurteiset ruohonkorret rakkauden aktin aikana, molempien toivoessa kuoleman tuomaa ikuista unohdusta, pääkallojen ja luurankojen katsellessa haudan syvyyksistä.

Musiikillisesti Cemetery Breeding on sekä bändin että levyn ehdotonta kärkeä. Taustalla vetävä syntsakuvio on sopivan 70-lukulainen mutta ei liian törkeä pastissi, kaikki soolot kuulostavat mainioilta ja solisti (Stephen McBean?) tulkitsee vakavaa aihetta sopivalla tunnelatauksella. Homma pysyy hanskassa ja myös linjassa levyn yleisen seiskariprogetunnelman kanssa. Todellinen mestariteos kaikin puolin, IV oli yksi vuoden 2016 kevyesti parhaista levyistä ja Cemetery Breeding käsitteli harvinaista teemaa erittäin hyvin, nousten yhdeksi levyn parhaista biiseistä — ellei jopa parhaaksi.

Joten eipä muuta kuin olkoon kallot kassanne!

Spotify


JÄLKIKIRJOITUS

Herättelin tän sitten henkiin jollain ajatuksella josta en ehkä itekään ole ihan selvillä. Lähinnä kelailin että tää musiikkimaailma on seitsemässä vuodessa varmaan elänyt taas jonkun verran ja silleen, joten kaipa siitä vois taas jotain kirjoitellakin silloin tällöin. Mitään ton 2011 projektin kaltaista kolmesti viikossa -tahtia on turha odottaa ja noi kirjoitelma-aiheet varmaan tulee vähän joustamaan siitä mitä ne oli. Kirjoittelen varmaan vaan jotain tyhmää paskaa ja varhaismuistelmia samalla kun juon kaljaa, jos joku näiden perusteella löytää jonkun hyvän bändin tai biisin niin se on ihan jees.

Katotaan nyt ainakin viime vuoden parhaat levyt (spoiler: neljä viidestä on Sacred Bonesin julkaisuja), pari retrospektiiviä, Bruce Springsteenin supertripla ja semmosta kaikkea.

Susta ei ikinä tuu mitään

Faith No More: Angel Dust (1992, Slash 2-26785)

Faith No More: Angel DustTaisipa olla joskus vuoden 1992 lopulla tai ihan 1993 alkuvuodesta, kun Ruskon kirjaston musiikkihyllystä 13-vuotias Miika teki huikean löydön, nimittäin erään Faith No More -nimisen yhtyeen tuoreehkon pitkäsoiton. Olin kyllä kuullut bändistä ja bändiä jo aiemmin Music TV:n ja Super Channelin musavideoiden kautta ja vaikka Epic, Falling to Pieces ja Midlife Crisis olivatkin tehneet jonkinasteisen vaikutuksen, en ollut jaksanut säästää viikkorahoja kokonaisen levyn ostamiseen. En tiedä, kuka kirjastotädeistä oli vastuussa Angel Dustin hankkimisesta, mutta haluaisin näin blogitse lähes 20 vuotta myöhemmin osoittaa ylitsevuotavan kiitollisuuteni asian johdosta.

Kyseinen albumi nimittäin oli kokonaan kuunneltuna aika tajunnanräjäyttävää matskua. Vaikka tosiaan noihin aikoihin olin jo parin vuoden ajan kuunnellut musiikkia “tosissani” eli silleen vakavalta harrastuspohjalta uutta, hyvää musaa etsien ja myös jo vähän kriittisesti kuunnellen, oli Angel Dust tyylillisesti ja laadullisesti jotain aivan ennenkuulemattoman hyvää settiä rajallinen kokemuspohjani huomioiden. Meininki levyllä oli jännittävämpää ja rokimpaa kuin joku perus-Metallica-hevirunttaus, asenteeltaan vähän punkahtavaa mutta kuitenkin selvästi… hm, melodisempaa ja hiukan rosoista muttei sentään mitään grungea. Jonkinlaisena todisteena Angel Dustin innovatiivisuudesta voi kai pitää sitä, että vielä nykyäänkin levy välttelee tehokkaasti kaikenlaista kategorisointia eikä asetu oikein mihinkään genreen luontevasti. Esikuvia Faith No Moren tuolloiselle soundille ja tyylille varmasti löytyy, sitä en kiistä, mutta niistä sekalaisista aineksista syntyvä piirakka on monessa mielessä ihan oma, jäljittelemätön reseptinsä.

Angel Dust on myös siinä mielessä poikkeuksellinen levy, että se on pysynyt omassa ns. soittokierrossani oikeastaan siitä asti, kun lättyä ekan kerran kuulin. Muutenhan sitä usein huomaa kuuntelevansa levyjä, bändejä tai kokonaisia tyylilajeja silleen kausittain, mutta Angel Dust (tai ehkä Faith No More yleensäkin) on onnistunut pysyttelemään tämän syklisyyden ulkopuolella ja olemaan osana jos jonkinlaisissa käänteissä. Mieleen tulee eräskin Ilosaari-reissu jostain vuodelta 1997, kun Majurin ja Henkan kanssa ajeltiin Turusta Joensuuhun ja epäonnisen sattuman tuloksena mukana oli muistaakseni kokonaista kolme musiikkikasettia: Moonspellin Goat on Fire / Irreligious, Cradle of Filtin Vempire / Dusk and Her Embrace ja tietysti Angel Dust (B-puolella taisi olla Nirvanaa). Näitä sitten veivattiin koko pitkä, pitkä automatka edestakaisin ja jostain syystä Lahden kohdalla paukahti soimaan molempiin suuntiin mennessä Be Aggressive. Good times! Faith No Morea on myös kiittäminen sittemmin kunniakkaasti jatkamani festareillakönyämisuran käyntiinsaattamisesta: bändi nimittäin esiintyi Ruisrockissa 1993 ja vielä syntymäpäivänäni, joten totta kai mun oli AIVAN PAKKO päästä keikalle porukoiden kevyestä vastustuksesta huolimatta. Noh, 14-vuotias on kuitenkin jo melkein aikuinen ja pärjää Ruisrockissa ihan hyvin itsekseen (en tosin muista, millainen vinkumisen ja kinuamisen määrä liittyi siihen, että lopulta lippurahat ja lupa heltisivät) ja kyllä kannatti! Aika lähtemättömästi mieleenpainunut tapahtuma, ekat festarit ja hitto soikoon vielä Faith No More lavalla. Kyseiseen keikkaan liittyy myös tarina Mehukatti-kanisteriin virtsanneesta Mike Pattonista ja siitä, kuinka kyseinen kanisteri päätyi yleisön joukkoon ja virtsa jonkun epäonnisen mutta janoisen festarikävijän suuhun. Anekdootin todenperäisyys on ehkä kyseenalainen, sillä itse kuulin sen ensimmäistä kertaa vähän keikan jälkeen ja seuraavien 17 vuoden aikana ainakin kolmesta täysin eri lähteestä.

No mutta entä itse levy eikä sen oheismuistot? Rakenteeltaan ja rytmitykseltään Angel Dust on ihan helvetin täydellinen. Jo avausbiisi Land of Sunshine tekee selväksi, että tässä ei olla enää tekemisissä Real Thingin aikaisen teiniääni-Pattonin kanssa vaan runttaus tulee olemaan raaempaa ja armotonta eikä mitään funkkipuhaltelua. Jos bändin sisällä oli jo tuohon aikaan niitä sisäisiä ristiriitoja, jotka myöhemmin johtivat miehistövaihdoksiin ja lopulta hajoamiseen, ne eivät Angel Dustilla näy vielä millään tavalla. Pattonin ääni ja sen avulla temppuilu on toki olennainen ja leimallinen osa levyä, mutta sen lisäksi muutkin jäsenet ovat elementissään, vetävät ihan nappisuoritukset ja Patton pysyy suht hyvin aisoissa eikä pääse varastamaan koko souvia.

Biisimateriaali on alusta loppuun erittäin vahvaa ja Angel Dust onkin Faith No Moren levyistä selvästi tasaisin kokonaisuus, jolle ei ole eksynyt mukaan yhtään edes keskinkertaista viisua. Tunnin kesto sujahtaa ohi yllättävän nopeasti, kun levyn yleisvaikutelma on karski ja hikinen, biisit runnotaan läpi tiukalla meiningillä eikä suvantokohtia pahemmin löydy. Levyn päättävä John Barryn Midnight Cowboyn coveri on jotakuinkin täydellinen ja vähän yllättäväkin “lopputekstibiisi”, joka vetää homman nätisti pakettiin. Tulee kuitenkin huomata, että Angel Dustista on liikkeellä myös myöhempi vuonna 1999 julkaistu versio, joka sisältää bonusbiisinä MTV:llä runsaasti soittoaikaa saaneen Commodores-coveri Easyn. Alkujaan B-puoleksi äänitetty ja lopulta omana sinkkunaan julkaistu biisi on silleen pari ekaa kertaa kuunneltuna hauska läppäveto, mutta Angel Dustin loppuun liimattuna aika pitkälti pilaa muuten onnistuneen kokonaisuuden. Vähän tällaista “eka painos”-snobbailua, joo, mutta tosiasioita on ikävä mennä kiistämään.

Bändin muista Patton-ajan levyistä The Real Thing on kenties kokeellisempi, King for a Day, Fool for a Lifetime hiotumpi ja Album of the Year kunnianhimoisempi, mutta tästä huolimatta Angel Dust on mulle ehdottomasti se täydellisin Faith No More -kokemus ja levy, joka mielettömässä loistavuudessaan toimi koko 90-luvun ajan ja miksei oikeastaan edelleenkin jonkinlaisena mittatikkuna, johon muita, tyylillisesti edes läheltä liippaavia levyjä tulee automaattisesti verrattua. Ehdottomasti ja täysin ansaitusti 90-luvun viiden parhaan levyn joukossa ja vahva kiinnitys kärkisijoihin kaikkien aikojen kovimpien äänitteiden listalla.

Spotify
iTunes