2010 Parhaat #4: Laurie Anderson — Homeland

Monitaitava performanssitaiteilija Laurie Anderson lienee monille tuttu erityisesti musiikin puolelta (tai sitten Lou Reedin vaimona), vaikka täti on viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana tehnyt varsinaisia levytyksiä aika harvakseltaan. Hyvää kuitenkin kannattaa odottaa, sillä viime kesänä ilmestynyt Homeland on Andersonin kenties paras musiikillinen tuotos.

Homeland on konseptilevy, joka pyörii Andersonin tuotannossa jo aiemmin paljon käsitellyn teeman eli Amerikan ja amerikkalaisen elämäntavan (ja erityisesti sen kritisoinnin) ympärillä. Anderson havainnoi ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia terävänäköisesti ja kirjoittaa näkemästään ikään kuin musikaalisia runoja, joissa 2000-luvun sekavat ja epävarmuuden täyttämät vuodet sotineen, talouskriiseineen ja muine yhteiskunnallisine ilmiöineen paljastavat itsensä kaikessa julmuudessaan ja kauheudessaan. Andersonin Amerikka on väsynyt jättiläinen, hiipuva suurvalta, jossa yhteiskunnan luokkien välillä ammottavat valtavat kuilut ja jonka kansalaiset eivät enää tiedä, mistä ovat tulossa ja minne menossa.

Levyllä on useampiakin huippukohtia, mutta kaksi toisiinsa verrattuna täysin erilaista biisiä nousee ylitse muiden. Only an Expertin rouhea, lähes tanssittava biitti yllättää muuten suurimmaksi osaksi aika eteerisissä tunnelmissa liitävän levyn keskellä, ja sen lyriikat ovat kuin oppikirjaesimerkki hyvästä ironiasta. Another Day in America puolestaan on Homelandin kruununjalokivi, lähes 12-minuuttinen eepos, jossa Andersonin äänifiltterillä luoma miespuolinen alter ego Fenway Bergamot maalaa kuvan 2000-luvun Amerikan pimeästä keskiajasta. Maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana, ja vaikka levyn teemat ovat samankaltaisia kuin Andersonin 80-luvun United Statesissa, on teoksen yleinen tunnelma jotenkin paljon lohduttomampi.

Anderson ei tietenkään vastaa kaikista levyllä kuulluista instrumenteista itse, vaan keskittyy pääsoittimeensa viuluun. Mukana hääräävät muun muassa herra Anderson eiku siis Reed vinguttelemassa kitaraansa, John Zorn saksofonissa ja Four Tetin Kieran Hebden koskettimissa. Kaikki tekevät erinomaista työtä, mutta yhden vierailijan olisin jättänyt pois ja se on Antony & The Johnsonsin Antony Hegarty, joka ulisee kahdessa biisissä. Harmillisesti toinen näistä on jo mainittu Another Day in America, johon Antonyn läsnäolo ei kyllä tuo mitään lisäarvoa vaan pikemminkin vähän ärsyttää. En muutenkaan oo oikein ikinä ymmärtänyt sen kaverin ja bändinsä viehätystä, kyseessä on niin perinjuurin turha ja mitäänsanomaton artisti, joka vielä kuljeskelee ympäriinsä muiden levyillä pilaamassa hyviä biisejä. En mä nyt sano että Antonyn mukanaolo mikään katastrofi tässäkään on mutta jos kerran ilmankin selviäisi niin tarviiko sitä sitten väkisin ängetä…

Harkitsin todella vakavasti Homelandin nostamista jopa vuoden kärkikolmikkoon asti. Jonain toisena päivänä se olisi sinne saattanut päätyäkin. Tuntuu myös vähän siltä, että levyn käsittelemiä teemoja ei eurooppalaisena voi kokea yhtä vahvasti kuin niiden keskellä joka päivä elävä amerikkalainen kuulija. Toki monet ilmiöt tänä globalisaation aikana vaikuttavat tai näkyvät maailmanlaajuisesti, mutta amerikkalaisen kulttuurin arkitodellisuus jää kuitenkin hieman vieraaksi omien ongelmiensa kanssa painiville euroille. Niinpä myös Andersonin kappaleiden vahvasti kulttuurisidonnainen “sanoma” on meille erilainen ja jää jossain mielessä hieman vailinnaiseksi. Siitäkin huolimatta Homeland on väkevää sosiaalista kommentaaria sisältävä erinomainen taideteos, joka musiikillisen antinsa ohella saattaa jopa antaa jotain ajattelemisen aihetta.

Spotify
iTunes

2010 Parhaat #6: Momus — Hypnoprism

Eksentrinen skottikyklooppi Nick Currie alias Momus on 2000-luvulla ollut suhteellisen tuottelias ja pukannut ilmoille uuden lätyn noin vuoden-parin välein plus läjän yhteistyölevyjä ja sivuprojekteja. Ja mikäpä siinä, jäbän heikommatkin yritykset uppoavat meitsiin sekä analogibarokkisoundiensa että viiltävän nokkelien (ja joskus klassisti-humanistin egoa hivelevien) lyriikoidensa ansiosta.

Hypnoprism on nopeasti ja ehkä väärin laskien Currien 19. levytys Momus-nimen alla. Toisin kuin vuosituhannen vaihteen sikalevottomat elektrofolk-levyt, tämä uusin on Momuksen mittapuulla suorastaan seesteisen minimalistinen. Ehkä lähin vertailukohta aiemmasta tuotannosta ovat Ping Pongin tai Otto Spookyn loppupuolen pohdiskelevat tarinabiisit, sillä Hypnoprism on enimmäkseen samanhenkistä osastoa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta koko levyä leimaa suorastaan flegmaattinen verkkaisuus ja joissain kappaleissa Currien laiskasti ja epäselvästi mutisemat laulelut valuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Hypnoottista.

Teemoiltaan Hypnoprismin biisit ovat niin ikään tuttua Momusta. Outoja tyyppejä, vähän seksiä, mukafilosofisia mietintöjä ja loputtomasti itsetarkoituksellisia (pop)kulttuuriviittauksia ja kielikuvia. Taustalla syntsa sanoo piip puup ja välillä elektroninen nakutus tuottaa jotain melodista kuviotakin, mutta tarttuvia tanssibiisejä Hypnoprismin kätköistä on turha etsiä. Kenties osuvinta havainnointia löytyy Datapanik-biisistä, jossa Currie listaa tietokoneen hajoamisen(!) yhteydessä kadonneita elämänpalasia kuten lomavalokuvia, kotipornovideoita, keskeneräisiä kirjoituksia ja nussuystävien yhteystietoja. Levyn parhaaksi vedoksi nousevaan katkeraan tilitykseen on todella helppo samaistua (kukapa ei olisi joskus kokenut samaa), ja traaginen sähköaivotarina palauttaa kuulijan mieleen, miten huoletta nykyään uskomme tärkeitäkin muistoja herkästi hajoavan ja oikuttelevan tekniikan haltuun.

Hypnoprism ei ole paras Momus-levy, mutta se on jälleen kerran osoitus siitä, miten antaumuksella Currie tekee omaa juttuaan. Välillä kokeellisemmin, välillä tutunkuuloisesti ja aina yhtä intensiivisellä taiteellisuudella. Epäilemättä joitakuita ärsyttää miehen tyyli, joka kieltämättä pahimmillaan on aika sisäänpäinlämpiävä ja suorastaan… tekotaiteellinen, jos nyt tota kamalaa sanaa haluaa käyttää? On myös helppo kuvitella Currien itsetyytyväinen hymy tämän kirjoitellessa hämärimpiä myyttiviittauslyriikoitaan tai kielellisiä temppuilujaan, joita ei välttämättä tajua tai rekisteröi edes kymmenennellä kuuntelukerralla. Ja juuri siksi mun on mahdotonta olla pitämättä tästä. Momus tekee mitä haluaa välittämättä paskaakaan siitä, miten se tulee myymään tai mitä muut ajattelevat. Luovuuden polte on selvästi kova ja se riittää, haters gonna hate mut mitä väliä.

Hypnoprismin “inspiraationa” on Currien mukaan ollut kaikkien rakastama YouTube (johon levyn nimi viittaa), ja levy löytyy artistin itsensä uppimana kokonaisuudessaan sieltä. Säästän lukijoilta yksittäisten linkkien kaivamisen vaivan ja heitän ne kaikki tähän pitkänä listana samassa järjestyksessä kuin levyllä. Niiden jälkeen vielä eMusic- ja iTunes-linkit niille jotka välittää semmosesta.

Hypnoprism
The Charm Song
Datapanik
Evil Genius
Mr Consistency
Deliverance
is There Sex in Marriage?
Death Ruins Everything
Bubble Music
The Building Song
Confiance Absolue
Adoration
Strawberry Hill

eMusic
iTunes

Parhaat suunnitelmat kypsyvät hitaasti.

Niin ainakin haluaisin uskoa, sillä varmaan vuosikausia kehitteillä ollut ajatus kunnon musiikkiblogin tekemisestä on vihdoin muuttunut — tai muuttumassa — todeksi. Idea on aikojen saatossa muuttanut muotoaan ja luonnettaan ja nyt oon jotakuinkin tyytyväinen siihen, millä tavoin ja millaisella sisällöllä haluan tämän toteuttaa. Ylevä tarkoitus oli aloittaa heti vuodenvaihteessa, mutta koska sitten taas tuli vähän “kaikenlaista” tielle, niin tämä projektin käynnistyminen venyi reilulla viikolla eteenpäin. Näin pieni viive kenties sallittakoon, ja esitän pahoitteluni niille tovereille, jotka tiesivät tästä proggiksesta ja ehkä jo ehtivät miettiäkin, onko koko homma taas hukkunut jonnekin toteuttamattomuuden syövereihin. Koska oon vähän laiska niin en vaivaudu värkkäilemään mitään uusia sivuja tai blogipohjia vaan käytän tätä vanhaa ja hyväksi havaittua saittiani, joka kaikessa karuudessaan antaa teknistaiteellisen hienostelun sijaan tilaa itse asialle. Tällainen tiukan funktionalistinen olemus.

Tarkoituksena on siis kirjoittaa toivon mukaan viihdyttävästi mutta ehkä myös opettavaisesti musiikista pääasiassa levyarvioiden muodossa. Tai no, arvio on ehkä hieman väärä sana, sillä tekstit ovat enemmänkin esittelyjä kuin arvosteluja ja tyyli enemmän Maskulaa kuin Christgauta, sillä aion jaaritella epäolennaisuuksista enkä todellakaan jakaa tähtiä tai pisteitä. Jaan kiitosta ja kritiikkiä suunnilleen yhtäläisissä määrin ja kaikki esitetyt mielipiteet ovat ehdottoman subjektiivisia mutta myös ehdottoman oikeita — keskustelu kommenttiosiossa on toki sallittua ja toivottavaa! Kirjoittelen pääasiassa omaksi ilokseni ja fiilispohjalta, siispä mitään kultakorvahenkistä pohdiskelua soittotekniikoista tai saundien puhtaudesta ei välttämättä kannata odottaa.

Alustavan suunnitelman mukaan uutta sisältöä blogiin ilmestyy kolme kertaa viikossa. Maanantain Viikon levy nostaa esiin jonkun viime aikoina runsaasti soittoaikaa saaneen lätyn, joka ideaalitilanteessa on vielä suhteellisen tuore eli viimeisten muutaman kuukauden aikana ilmestynyt. En tosin rajoita valintaani kovin ankarasti, joten mukaan eksyy varmasti myös vanhempaa mutta syystä tai toisesta ajankohtaista kamaa. Mukana varmasti niin Pitchforkin hyväksymää mainstreamia kuin marginaalisempaakin meininkiä.

Keskiviikon Klassikkolevy kaivaa sitten levyhyllystäni ansaitusti tai ansiotta klassikkoasemaan nousseita äänitteitä pääasiassa viime vuosituhannen puolelta. Tulee huomioida, että nämä eivät välttämättä ole mitään yleismaailmallisia arvostuksen kohteita vaan täysin omia näkemyksiäni, ja tässä ei genrerajoista paljon välitetä vaan mukana on settiä ihan laidasta laitaan. Sama tietysti koskee blogia ihan yleisesti, eli mitään rajauksia hyviin tai huonoihin musalajeihin ei tehdä, sillä genrejaottelua tärkeämpää on itse musiikin laatu — hyvä on hyvää ja paska on paskaa paketista riippumatta.

Perjantain Indiedisko on sitten eräänlainen levyarvioiden irtokarkkipussi, josta voi odottaa löytävänsä melkeinpä mitä tahansa, ei pelkästään indietä ja diskoa. Tällä hetkellä kuvittelisin, että yritän poimia tälle osastolle levyjä, jotka jostain syystä koen esittelyn arvoisiksi, vaikka ne eivät olisikaan varsinaisia klassikoita tai edes lähiaikoina paljon kuuntelemiani. Chiptunea, kellaribläkkistä, ruotsipoppia, ghettotechiä, casioelektroa, Suomi-iskelmää… you name it. Ehkä kantavana ajatuksena semmonen hyvin viikonlopun setteihin sopiva runttaus ja punttaus, ei mitään kahden tunnin proge-eepoksia vaan soundtrackia iloihin ja suruihin, nousuihin ja laskuihin.

Yritän mahdollisuuksien mukaan liittää jokaiseen arvioon Spotify-, eMusic- tai iTunes-linkit, jotta lukijat voivat sitten omin korvin todeta, millaisesta matskusta on kyse ja kohtaavatko omat näkemykset mun mietintöjen kanssa! Ja ei, ennen kuin joku kysyy niin mulle ei makseta niistä linkkauksista mitään, vaan teen sen(kin) pelkästään rakkaudesta musiikkiin ja hyvien levyjen ilosanoman levittämiseksi. Tarkoitus olisi myös silloin tällöin (varsinkin jos en itse ehdi/jaksa/viitsi/halua) heittää sivuille vierailevien kirjoittajien tekstejä, mutta niistä lisää sitten joskus myöhemmin.

Näillä siis mennään, ja koska tää tekninen puoli on tosiaan vähän karu, voi olla että blogin ulkonäkö ja rakenne yms. muuttuvat tässä homman edetessä. Samoin tuo yllämainittu jaottelu kolmeen eri palstaan ja niiden päivitystiheyteen saattaa epäonnistua aivan täysin, mutta hei, parempi tähdätä korkealle ja feilata kuin tehdä kaikki silleen puolivillaisesti vai miten se nyt olikaan?! Jotain tommosia hienoja Facebookin likettämissysteemejä ja eteenpäinjakonappeja säädin toimimaan(?), joten niitä saa halutessaan painella jos teksti miellyttää. Pakko ei tietenkään oo.

Ensimmäisen viikon kunniaksi julkaisukalenteri on tuosta aiemmasta suunnitelmasta poikkeava. Vuoden alkuun sopii nimittäin mainiosti top-lista viime vuoden parhaista levyistä, ja niinpä esittelen joka päivä yhden oman Best of 2010 -listani ooohh-tasoisista tuotoksista ja tietenkin paremmuusjärjestyksessä eli parhaan viimeisenä. Siitä lienee sitten hyvä jatkaa, joten eipä sit kai muuta kuin rock on, toivottavasti tästä tulee hauskaa! :)

On tunnustusten aika.

Kävi sitten niin, että useiden kymmenien yritysten jälkeen viisaampi antoi periksi ja tunnustin Abnormalityn “Visions”-kappaleen olevan vahvempi kuin oma henkeni ja ruumiini. Tämän tuntikausia kestäneen taistelun aikana pääsin parhaimmillaan 26% suoritukseen, joka nyt ei sitten todellakaan ollut edes lähellä onnistumista. Tappion kalkki oli täynnä häpeän karvasta kalkkia, mutta se oli väistämättä nieltävä ja tämä lopulta osakseni koitui, achievement jäi saamatta ja käytännössä puolen vuorokauden urakka päättyi siihen. Halusin kuitenkin tuntea itseni henkiseksi voittajaksi, sillä tiesin, että Visionsin jälkeiset kaksi viimeistä biisiä eli Dream Theaterin Panic Attack ja Judas Priestin Painkiller olivat täysin voitettavissa ja niinpä itkuisin silmin soitin molemmat. Ensimmäisellä yrityksellä läpi. Ja “painkiller” tulee huomenna tarpeeseen jos tämänhetkistä niskan sattumista on lainkaan uskominen.

Olin saavuttanut kaiken — mutta en ollut saavuttanut mitään.

Nyt tässä olutta vaihteeksi vapautuneesti siemaillessani ja Saint Etienneä kuunnellessani palaan mielessäni noihin tunteihin, jotka haaskasin yrittäessäni päihittää tuota katalaa videopeliä. Kokemuksena Endless Setlist 2 oli helvetin hauska ja palkitsevakin aina tuohon Visionsiin asti, mutta siinä biisissä maistui kyllä vähän sellainen häpeilemättömän vittuilun maku, varsinkin jos huomioidaan kahden viimeisen biisin suhteellinen helppous tähän ylitsepääsemättömäksi haasteeksi muodostuneeseen “musiikkikappaleeseen” verrattuna. En kuitenkaan missään vaiheessa tuntenut vihaa tai raivoa, vaan lähinnä epätoivoa ja huvittuneisuutta. Enkä voi olla ajattelematta tätä koko suoritusta jonkinlaisena psykofyysissosiaalisena kokeena: olinhan sentään lähestulkoon puolen vuorokauden ajan toiminut aivan inhimillisen suorituskyvyn rajoilla, pyrkiessäni sormet verta vuotaen aina lähemmäs ja lähemmäs tuota niin saavuttamattomiin jäänyttä 50 pisteen arvoista achievementia tavoitellessani.

En tiedä, ehkä tunnen jonkinasteista häpeää siitä, että loppujen lopuksi jouduin luovuttamaan enkä päässyt nauttimaan puhtaasta ja makeasta voitosta. Toisaalta kuitenkin tunnen itseni voittajaksi: 83/84 ei ole lainkaan huonosti. Eihän?

Anteeksi ja hyvää yötä, Suomen kansa.

Battery selvitetty, 81/84

LETS DO THIS SHIT