Tricky: Pre-Millennium Tension (1996, Island 524302)

1990-luvun puolivälin tienoilla oli hauska seurata, kun musiikkiharrastajat ympäri maailman (pääasiassa tietysti lehdistössä, internetiä ei oltu keksitty vielä) kompastelivat toistensa jalkoihin yrittäessään keksiä parasta nimeä uudelle genrelle, joka yhdisteli hitaita ambientmaisia konemusataustoja hiphopiin ja jazzmaisiin elementteihin. Euroopassa päädyttiin vähän tyhmään mutta sinänsä kuvaavaan genrenimeen trip hop, jenkit puolestaan niputtivat tuolloin about kaiken konemusiikin aivan pökerryttävän typerän electronica-nimityksen alle. Tunnetuimpia artisteja tuolta lajityypin alkuhämäristä ovat sellaiset kaikille tutut aktit kuin Massive Attack, Portishead ja Tricky, jonka kakkosalbumi Pre-Millennium Tension on myös yksi koko triphop-skenen parhaista levytyksistä.

Tricky aloitti uransa Massive Attackin riveissä ja räpäytteli ihan onnistuneesti Blue Linesillä jo vuonna 1991, mutta muutamaa vuotta myöhemmin lähti omille teilleen ja tuuttasi ulos ihan mainion Maxinquaye-debyytin. Ihan täysosuma tuo levy ei kuitenkaan meitsille ollut, sillä hyvästä biisimatskusta huolimatta kokonaisuus on vähän pirstaleinen ja epätasainen. (Huomionarvoista levyllä vieraileva Alison Goldfrapp, joka puoli vuosikymmentä myöhemmin nousi esille huikean hyvänä sooloartistina.) Loppuvuodesta 1996 ilmestynyt Pre-Millennium Tension sen sijaan on jotakuinkin täyden kympin levy, joka onnistuu olemaan ehyempi, tylympi ja toimivampi paketti kuin edeltäjänsä.

Levyn yleistunnelma on jopa synkkyydestä ja laahaavuudesta tunnetussa lajityypissä poikkeuksellisen raskas ja ahdistava. Taustabiitit ovat pelkistettyjä, samplet säriseviä, bassot kumisevia ja kaiken yllä häilyy jonkinlainen epämääräinen väkivallan ja uhkaavuuden tunne. Ihan alusta loppuun ei silti möyritä pohjamudissa, vaan parissa biisissä kuten Sex Drive ja Lyrics of Fury (Eric B. & Rakim -coveri) tempo on kiivaampi muttei silti yhtään anteeksiantavampi. Linjakkuus säilyy läpi levyn ja biisit tuntuvat tehokkaan kokonaisuuden osilta eivätkä irrallisilta vedoilta. Myös lyriikkapuolella Tricky on löytänyt riimeihinsä melkoisen määrän maailmantuskaa ja angstia. Astmalääkkeet piilotetaan, paholaisia nähdään (vieläpä Helsingissä, hyvä Soumi jee), hikisiä painajaisia, pelkkiä vastoinkäymisiä, julkisuus ja elämä on kurjaa ynnä muuta pahaa. Ikävyyksistä huolimatta flow on sutjakkaa ja Trickyn itsensä lisäksi Martina Topley-Bird paremmassa vedossa kuin koskaan. Levyn päättävä Piano teki sanoituksiltaan muhun silloin joskus sellaisen vaikutuksen, että raapustelin sen sanat silloiselle tyttöystävälleni lähettämäni kirjeen reunoille. (Moikka Tytti! (nimi muutettu (vai onko))) Suhde ei tosin kestänyt, joten en suosittele kenellekään marginaalikuvitusten etsimistä tällaisten levyjen biiseistä, ei se toimi. Miksei muuten ihmiset enää kirjoita toisilleen kirjeitä muutenkaan? Joku persoonaton sähköposti tai passiivis-aggressiiviset Facebook-tykkäämiset on tosi plaah verrattuna postissa saatuihin paperikirjeisiin!

Itselleni Pre-Millennium Tension on yksi 90-luvun kovimpia levyjä ja muokkasi musamakuani enemmän kuin Maxinquaye tai Massive Attackin kaikki levyt yhteensä. Levyn painostava tunnelma on monella tapaa jäljittelemätön ja aivan ehdottomasti Trickyä parhaimmillaan. Bristolin ihmepojan myöhemmillä levyillä on ajoittain havaittavissa pilkahduksia PMT:n rosoisesta nerokkuudesta, ja vaikka nämä parhaimmillaan nousevatkin luokkaan “ihan jees”, eivät uudempien lättyjen sekalaiset tyylikokeilut sun muut aina toimi ihan odotetulla tavalla. Just tuossa aiemmin viikolla kuuntelin viime vuonna ilmestynyttä Mixed Racea, joka oli sinänsä hyvä esimerkki siitä, miten hyvästä yrityksestä huolimatta taso jää aika kauas viidentoista vuoden takaisesta kakkoslevystä. Hei Tricky, jos Pre-Millennium Tensionia kovemman klassikkolevyn tekeminen vaatii huonoa elämää ja ahdistuksessa rämpimistä, pliis tee se!

Spotify
iTunes

Ice-T: O.G. Original Gangster (1991, Sire 2-26492)

Häslääjä, jeps, pistän lippaast satoo
puren hammast, roiskin ja kaikki urpot lakoo
on korttelit setis, en kulmilla diilaa syyttä
viiminen mitä kelaan on dorka pahiskyttä
liikun kaduilla niinku kunkku
yrität näyttää, pam, taas tippuu runkku
sun pitää sietää koska sulla kato ei oo pakoo
ai miks? no vittu ei käteisel oo mitään jakoo
mulla on voitettavaa mut ei mitään hävittävää
ja aivoissa hakkaa kapitalismi, pian hajoo pää
meitsi ottaa tilin tänään, vittu se on varmaa
oon viilee, tsekkaan horot, ei oo pahaa karmaa
meitsi on julkkis, niin monta lorttoo meitsin seteis
sadan tonnin auto ja kuljen vaatteis reteis
ai kouluun? hei pliis aika paksuu
ime mun munaa, sorbus auki naksuu
vittu mä en jaksa kuunnella mitään paskaa
ai miks? no ennemmin oon Meri-Porin häslääjä

häslääjä
häslääjä
häslääjä
H-Ä-S-L-Ä-Ä-J-Ä
häslääjä

Jou jäbä tiätsä mitä mä sanon?
sulla on hyvät setit, mä tykkään et homma kulkee hyvin
sulla on kuumat biilit, muijat, helyt
tsekkaa toi sormus tossa
se on aito, vittu pakko olla aito
jäbä sä oot kuumin tyyppi ketä mä oon nähny!
jou, dude, mä vaan haluun hengaa sun kaa
miten mä voisin olla messis?!

Kuis panee? Sanot et haluut olla messis?
Hei relaa tai runkku oot pian haudas keissis
älä käy hyppiin, dorka, meitsi on pahin
luodinkestävä, vaikeemmin tapettava ku Matti Ranin
on kaverit lasteis, ostin uudet bemarit
niin paljon hilloo ettei jaksa kantaa ees demarit
mielessä vaan koka ja massit on meitsillä
mieti mua töissä jossain vitun hesellä (hahah)
toi oli vitsi koska meitsi ei tarvi ruoka-apuu
kun mä kuolen niin siellä on vittu luotei ja savuu
et diggaa mun tyylistä? no haist vittu!
mun jengi on Meri-Porin posse
ja mä oon häslääjä

H-Ä-S-L-Ä-Ä-J-Ä
häslääjä
Meri-Pori, Meri-Pori…

täältä mä tuun, joten parempi lähtee meneen
kun mä kävelen niin kultaketjut heiluu taakse ja eteen
sä et kiinnosta paskaakaan, kato ihan sama
kaikki mist tykkään on massi ja kama
kuulostaa hullult? no ei oo, vitun reinot
tarkotus kato pyhittää kaikki keinot
sen opin koulus ja sit koko paskan lopetin
otin kadut haltuun ja nilkkei vähän opetin
mulla ei ollu mitään mut kaiken halusin
sulla oli kaikkee mut turhaan, tajusin
muutuin köyhäst ahneeks, hops vaan
koksulla mun menestys tuli nopsaan
mut ei oo helppoo, oon iso hermonippu
jokaisest eurost ku tienaan, yks frendi tippuu
tai ehkä se menee niin, en aina tajuu
voi vittu, välil on meininki ehkä liian rajuu
mut kun en tiedä niin ei oo varaa kohtaloo rienata
pakko saada liksa, hilloo lisää tienata
possen kans hengataan, kaduilla painetaan
bassarit tuuttaa, soppa aukee ja nauretaan
tsillaa ja kato ku vedän mersulla ku salama
onks tää painajaista vai porilainen unelma?
eli kelaa kahdesti jos oot tulos mun kulmille
haluut helvettiin? no voi paska lentää sun silmille
teinejä paksuna, muksut huutaa
on elämä rankkaa, ei voi muuta
et paljon tääl hengaa eikä ees kannata
väärä liike – pam – ja sut voi haudata
mun on saatava enemmän massii ku sulla on
mitä välii jos joku runkku on hengetön
niin tätä pelii kato pelataan
frendi kuolee, vittujaks kelataan
mut onneks kyttäasemalla nettiä vaan selataan
en oo käyny koului mut kukkaros on massit
kasvatettu ku sonni ja niin vitun isot kassit
nukun satiinis, kusetan ku paraskin kepulainen
mora on mun paras frendi, en oo koskaan krapulainen
pistä mut kakolaan ja luule et tää on lopullisesti ratkaistu
ei kato auta ku perinnettä ei oo katkaistu

Häslääjä.
Häslääjä.
H-Ä-S-L-Ä-Ä-J-Ä
Häslääjä…

Spotify
iTunes

Circle: Rautatie (2010, Ektro Records ektro-065)

Kun näin alkuvuodesta ei vielä ole ulos pumpsahtanut kauhean suurta määrää huomionarvoisia levyjä niin ajattelin tässä maanantaipalstalla kirjoitella vähän niistä viime vuoden helmistä, jotka eivät syystä tai toisesta päätyneet top seiskaan asti. Näistä ihan ehdottomasti maininnan (ja kuuntelemisen, toki) arvoinen on Circlen, tuon porilaisittain erittäin poikkeuksellisen eli hyvän bändin uusin jamittelu Rautatie, joka on kevyesti yksi viime vuoden parhaita suomalaisia.

Jostain syystä viime vuoden parhaimmistoon valikoitui aika monta konsepti- tai teemalevyä. Myös Rautatie kuuluu tähän joukkoon, tai ainakin siinä määrin kuin Circle-levy nyt voi kauhean koherentti teemalevy edes olla. Lätyn nimi paljastaa, mistä on kyse, eli junallahan tässä matkustellaan ja vaikka kiskojen kolinaa ei nyt ihan räiskyvin värein olekaan maalattu näkyviin, niin tematiikka nousee esiin pitkin levyä sekä lyriikoissa että melodioissa. Sinänsähän junan puksutus ja raiteilla reissaaminen muistuttaa henkisesti krautrockin rytmikkään jurnuttavaa runttausta, ja tämä fiilis kyllä välittyy Rautatien biiseistä. Circle-asteikolla levy on jopa aika helppoa kuunneltavaa. Välillä toki sukelletaan sisäavaruusosastolle, mutta keskimäärin biisimatsku on timmiä, tarttuvaa ja taidokasta eikä mitään helvetin puolen tunnin progeoopperaa.

Tunnelmallinen junamatka yltyy välillä kiivaammaksi rokkaukseksi, välillä taantuu rauhalliseksi himmailuksi ja parhaimmillaan vie mukanaan lähinnä jotain omituista unta muistuttaviin maisemiin. Ehkä parhaita esimerkkejä tästä trippailusta ovat biisit Lääke ja Kaasukello, joista ensinmainittu on kitaristi Janne Westerlundin vähän pelottavasti laulama hypnoottinen jumitus ja jälkimmäinen puolestaan hitaasti kasvava päätösbiisi, joka jää vainoamaan mielen perukoille kuin etäinen painajainen — mutta siis silleen hyvällä tavalla. Kokonaisuus on väkevä ja tyylistä toiseen hyppiminen jopa saman biisin sisällä toimii.

Kuten kaikki Circleen aiemmin tutustuneet tietävät, bändin diskografia on varsin mittava ja musan… noh, ajoittaisesta avantgardistisuudesta johtuen myös tyylillisesti aika venyvä. Rautatie on kuitenkin sen verran hyvä ja toimiva paketti, että sen voi huoletta sijoittaa Circlen tuotannon parempaan päähän ja jos bändi ei ole entuudestaan tuttu, Porin miesjunan kyytiin voi nousta vaikka sitten tältä asemalta.

Spotify
eMusic
iTunes

Faith No More: Angel Dust (1992, Slash 2-26785)

Taisipa olla joskus vuoden 1992 lopulla tai ihan 1993 alkuvuodesta, kun Ruskon kirjaston musiikkihyllystä 13-vuotias Miika teki huikean löydön, nimittäin erään Faith No More -nimisen yhtyeen tuoreehkon pitkäsoiton. Olin kyllä kuullut bändistä ja bändiä jo aiemmin Music TV:n ja Super Channelin musavideoiden kautta ja vaikka Epic, Falling to Pieces ja Midlife Crisis olivatkin tehneet jonkinasteisen vaikutuksen, en ollut jaksanut säästää viikkorahoja kokonaisen levyn ostamiseen. En tiedä, kuka kirjastotädeistä oli vastuussa Angel Dustin hankkimisesta, mutta haluaisin näin blogitse lähes 20 vuotta myöhemmin osoittaa ylitsevuotavan kiitollisuuteni asian johdosta.

Kyseinen albumi nimittäin oli kokonaan kuunneltuna aika tajunnanräjäyttävää matskua. Vaikka tosiaan noihin aikoihin olin jo parin vuoden ajan kuunnellut musiikkia “tosissani” eli silleen vakavalta harrastuspohjalta uutta, hyvää musaa etsien ja myös jo vähän kriittisesti kuunnellen, oli Angel Dust tyylillisesti ja laadullisesti jotain aivan ennenkuulemattoman hyvää settiä rajallinen kokemuspohjani huomioiden. Meininki levyllä oli jännittävämpää ja rokimpaa kuin joku perus-Metallica-hevirunttaus, asenteeltaan vähän punkahtavaa mutta kuitenkin selvästi… hm, melodisempaa ja hiukan rosoista muttei sentään mitään grungea. Jonkinlaisena todisteena Angel Dustin innovatiivisuudesta voi kai pitää sitä, että vielä nykyäänkin levy välttelee tehokkaasti kaikenlaista kategorisointia eikä asetu oikein mihinkään genreen luontevasti. Esikuvia Faith No Moren tuolloiselle soundille ja tyylille varmasti löytyy, sitä en kiistä, mutta niistä sekalaisista aineksista syntyvä piirakka on monessa mielessä ihan oma, jäljittelemätön reseptinsä.

Angel Dust on myös siinä mielessä poikkeuksellinen levy, että se on pysynyt omassa ns. soittokierrossani oikeastaan siitä asti, kun lättyä ekan kerran kuulin. Muutenhan sitä usein huomaa kuuntelevansa levyjä, bändejä tai kokonaisia tyylilajeja silleen kausittain, mutta Angel Dust (tai ehkä Faith No More yleensäkin) on onnistunut pysyttelemään tämän syklisyyden ulkopuolella ja olemaan osana jos jonkinlaisissa käänteissä. Mieleen tulee eräskin Ilosaari-reissu jostain vuodelta 1997, kun Majurin ja Henkan kanssa ajeltiin Turusta Joensuuhun ja epäonnisen sattuman tuloksena mukana oli muistaakseni kokonaista kolme musiikkikasettia: Moonspellin Goat on Fire / Irreligious, Cradle of Filtin Vempire / Dusk and Her Embrace ja tietysti Angel Dust (B-puolella taisi olla Nirvanaa). Näitä sitten veivattiin koko pitkä, pitkä automatka edestakaisin ja jostain syystä Lahden kohdalla paukahti soimaan molempiin suuntiin mennessä Be Aggressive. Good times! Faith No Morea on myös kiittäminen sittemmin kunniakkaasti jatkamani festareillakönyämisuran käyntiinsaattamisesta: bändi nimittäin esiintyi Ruisrockissa 1993 ja vielä syntymäpäivänäni, joten totta kai mun oli AIVAN PAKKO päästä keikalle porukoiden kevyestä vastustuksesta huolimatta. Noh, 14-vuotias on kuitenkin jo melkein aikuinen ja pärjää Ruisrockissa ihan hyvin itsekseen (en tosin muista, millainen vinkumisen ja kinuamisen määrä liittyi siihen, että lopulta lippurahat ja lupa heltisivät) ja kyllä kannatti! Aika lähtemättömästi mieleenpainunut tapahtuma, ekat festarit ja hitto soikoon vielä Faith No More lavalla. Kyseiseen keikkaan liittyy myös tarina Mehukatti-kanisteriin virtsanneesta Mike Pattonista ja siitä, kuinka kyseinen kanisteri päätyi yleisön joukkoon ja virtsa jonkun epäonnisen mutta janoisen festarikävijän suuhun. Anekdootin todenperäisyys on ehkä kyseenalainen, sillä itse kuulin sen ensimmäistä kertaa vähän keikan jälkeen ja seuraavien 17 vuoden aikana ainakin kolmesta täysin eri lähteestä.

No mutta entä itse levy eikä sen oheismuistot? Rakenteeltaan ja rytmitykseltään Angel Dust on ihan helvetin täydellinen. Jo avausbiisi Land of Sunshine tekee selväksi, että tässä ei olla enää tekemisissä Real Thingin aikaisen teiniääni-Pattonin kanssa vaan runttaus tulee olemaan raaempaa ja armotonta eikä mitään funkkipuhaltelua. Jos bändin sisällä oli jo tuohon aikaan niitä sisäisiä ristiriitoja, jotka myöhemmin johtivat miehistövaihdoksiin ja lopulta hajoamiseen, ne eivät Angel Dustilla näy vielä millään tavalla. Pattonin ääni ja sen avulla temppuilu on toki olennainen ja leimallinen osa levyä, mutta sen lisäksi muutkin jäsenet ovat elementissään, vetävät ihan nappisuoritukset ja Patton pysyy suht hyvin aisoissa eikä pääse varastamaan koko souvia.

Biisimateriaali on alusta loppuun erittäin vahvaa ja Angel Dust onkin Faith No Moren levyistä selvästi tasaisin kokonaisuus, jolle ei ole eksynyt mukaan yhtään edes keskinkertaista viisua. Tunnin kesto sujahtaa ohi yllättävän nopeasti, kun levyn yleisvaikutelma on karski ja hikinen, biisit runnotaan läpi tiukalla meiningillä eikä suvantokohtia pahemmin löydy. Levyn päättävä John Barryn Midnight Cowboyn coveri on jotakuinkin täydellinen ja vähän yllättäväkin “lopputekstibiisi”, joka vetää homman nätisti pakettiin. Tulee kuitenkin huomata, että Angel Dustista on liikkeellä myös myöhempi vuonna 1999 julkaistu versio, joka sisältää bonusbiisinä MTV:llä runsaasti soittoaikaa saaneen Commodores-coveri Easyn. Alkujaan B-puoleksi äänitetty ja lopulta omana sinkkunaan julkaistu biisi on silleen pari ekaa kertaa kuunneltuna hauska läppäveto, mutta Angel Dustin loppuun liimattuna aika pitkälti pilaa muuten onnistuneen kokonaisuuden. Vähän tällaista “eka painos”-snobbailua, joo, mutta tosiasioita on ikävä mennä kiistämään.

Bändin muista Patton-ajan levyistä The Real Thing on kenties kokeellisempi, King for a Day, Fool for a Lifetime hiotumpi ja Album of the Year kunnianhimoisempi, mutta tästä huolimatta Angel Dust on mulle ehdottomasti se täydellisin Faith No More -kokemus ja levy, joka mielettömässä loistavuudessaan toimi koko 90-luvun ajan ja miksei oikeastaan edelleenkin jonkinlaisena mittatikkuna, johon muita, tyylillisesti edes läheltä liippaavia levyjä tulee automaattisesti verrattua. Ehdottomasti ja täysin ansaitusti 90-luvun viiden parhaan levyn joukossa ja vahva kiinnitys kärkisijoihin kaikkien aikojen kovimpien äänitteiden listalla.

Spotify
iTunes

2010 Parhaat #2: Of Montreal — False Priest

Kevin Barnes on taas niitä tyyppejä, joilla on joku hullun maaninen luovuuden palo, joka sitten purkautuu runsaana levytuotantona ja miljardina sivuprojektina. Tälläkin listalla mies teki visiitin jo Janelle Monáen levyn yhteydessä, eikä Barnes ole ollut omankaan bändinsä kanssa toimettomana. Parin vuoden takainen kiekko Skeletal Lamping oli jopa Of Montreal -mittapuulla ja tälleen fanin näkökulmasta vähän turhan sekava ja kokeellinen, sillä levyllä siirryttiin pois bändin tutusta psykedeliaindiesoundista sinänsä kiinnostavaan mutta outoon ja aika happoisaan pornofunkiin. False Priest jatkaa oikeastaan samalla linjalla, mutta onneksi huomattavasti koherentimpana ja toimivampana versiona.

Tuntuukin siltä, että tällä kertaa Barnes on löytänyt tämän tyylilajin (sikäli kun levyn varsin ainutlaatuista tyyliä voi lajiksi kutsua) ytimen ja onnistunut tekemään toimivampia biisejä kuin edellisellä levyllä. False Priest rullaa eteenpäin hikisenä ja kiimaisena lihajunana, joka ei paljon asemilla pysähtele vaan työntyy… no joo ehkä tää vertaus ei oikein. Mutta siis meininki on kiihkeää ja limaista ja vaikka Barnesin esitystä on verrattu (vielä) pornompaan Princeen, kenties parempi rinnastus olisi Beckin Midnight Vultures, joskin kovemmin ja korkeammalta. Ihan koko levyn mitalta vyörytys ei jatku, vaan parissa biisissä chillataan asianmukaisesti.

Barnes huokailee ja kirkuu ja monkuu kolmentoista biisin ajan kuin kissa nussupistoksissa, laulaa seksistä ja suhteista ja panemisesta ja muusta vastaavasta koko (laajan) äänialansa voimin. Levyn teemat ja sanoitukset tosiaan liikkuvat pääasiassa tuolla osastolla, tosin tuttuun tapaansa Kevin-setä käyttää välillä sen verran omalaatuisia ja tolkuttomia kielikuvia, että niiden merkityksestä ei voi olla aivan varma. Lisäksi on syytä huomioida, että periaatteessa biisit tulkitsee Barnesin intersukupuolinen ja hyperseksuaalinen sivupersoona Georgie Fruit. Joo en mäkään tiedä että mitä vittua, pääasia kai että musa on hyvää ja sitähän se totta vie on!

Turboahdettujen kairausbiisien joukosta on nostettava esiin muutama ylitse muiden oleva viisu. Kuin jonkin kivan sukupuolitaudin lailla tarttuva Like a Tourist (työnimeltään Teenage Unicorn Fisting… voi Kevin sentään) on ehkä yksi bändin kaikkien aikojen parhaista biiseistä ja suorastaan vaatii kuulijaa venkuttamaan ruumistaan vaikkapa tanssimisen tai nussimisen merkeissä. Tässä myös Barnesin huikea falsetti pääsee oikeuksiinsa, sillä muutamassa kohdassa vedetään melkein siellä myyttisellä lasiensärkymisalueella. Toinen nerokas biisi on alkupuolen Enemy Gene, jolla kuullaan vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti levyllä vierailevaa Janelle Monáeta. Yllättävästi Barnes ja Monáe onnistuvat kuulostamaan niin samalta, että kappaleen aikana on välillä vaikea sanoa, kumpi on äänessä. Tätä piirrettä hyödynnetään hienosti esimerkiksi kertseissä laulajaa vaihtamalla. Tosin hieman mietityttää, onko biisipajalla käynyt moka, sillä Enemy Gene on teemoiltaankin paremmin Janellen ArchAndroidille sopiva kappale, kun taas siltä levyltä löytyvä Make the Bus voisi hyvin olla kuin kotonaan False Priestilla. Tai ehkä kyseessä onkin jälleen yksi Barnesin tarkoituksellinen mindfuck?!

Of Montrealin uusin on siis mielettömän kiivas bilelevy, jolla Barnesin luomisvimma on päässyt oikeuksiinsa mitä parhaimmalla tavalla. Biisimatsku toimii, bändille leimallinen häröily on pysynyt (riittävästi) aisoissa mutta on kuitenkin läsnä ja levy kuulostaa raikkaalta. Pornofunkdiskon saralla tästä on vaikea enää parantaa, joten kenties seuraavalla lätyllä kuullaan taas vähän erilaista Of Montrealia.

Spotify
eMusic
iTunes