All people are shit, a bad trip tattooed on my brain.

Tiedättekö kun on semmonen teoria, että ihmisen musamaku (ja ehkä muutkin maut? nais? mies? ???) muodostuu siinä jossain 13-20 ikävuoden välillä – tästä ikähaarukasta on kai erilaisia näkemyksiä, mut pointtina kaiketi että vaikutteille alttein aika on teini-ikä – ja sitten se ikään kuin kivettyy siihen ja niillä mennään? Noh, en ehkä ihan ainakaan tän teorian äärimuotoa allekirjoita, koska oon tälläkin vuosituhannella alkanut kuunnella uusia artisteja ja bändejä ja jopa genrejä, mutta kyllä mä väittäisin että siinä jotain perää kuitenkin on.

Mietin nimittäin tänään¹, että jos pitäis listata vaikka top 6 bändeistä, jotka on niinsanotusti kulkeneet mukana koko tähänastisen elämän, niin kyllähän se valikoima on ajallistettavissa tohon haarukkaan ja ennen kaikkea sen alkupäähän. Varmaan silleen jotain päiväkohtaista vaihtelua vois olla, mut pääpiirteissään lista ois varmaankin (aakkosjärjestyksessä):

• Bad Religion
• Faith No More
• Lagwagon
• NOFX
• Pulp
• Therapy?

Periaatteessa ainakin Metallicalla ja Trickyllä (jos ei joillain muillakin) ois myös mahdollinen kiinnitys listalle, näissä tosin on ollu pidempiä eli useamman vuoden pätkiä kun en oo ainakaan tarkoituksellisesti kuunnellut aktiivisesti, toisin kuin listan kuudella bändillä. Nää on nimittäin kaikki sellaisia, joiden kohdalla ei oo missään vaiheessa bändiin tutustumisen jälkeen kulunut ainakaan kuukautta, useimpien kohdalla ei varmaan ees viikkoa ilman että oisin kuunnellut. Joten asiaan! Nimittäin listan viimeiseen bändiin.

Koskapa siis (tätä kirjoittaessani) tänään olin Therapy?n livekeikalla ekaa kertaa sitten Ruisrock… 2004:n (meinasin laittaa 2005 mut tarkistin Wikipediasta), muuten en varmaan ois mennytkään mutta kyseessä oli Troublegum-albumin 30-vuotisjuhlakiertue ja asia on olennainen siksi, että tää kirjoitus käsittelee yhtä paljon Therapy?a kuin Troublegumiakin. Sillä Troublegum on hyvin mahdollisesti sekä kaikkien aikojen eniten kuuntelemani levy että kaikkien aikojen paras levy. Ja mulla on muutamia siihen liittyviä muistoja, jotka haluan jakaa kanssani (ei typo).

No niin. En yleensä tykkää brassailla sillä että oon “löytänyt” jonkun bändin ennen kuin se on lyönyt ittensä läpi.² Mut tässä tapauksessa se on oleellista, koska olin tutustunut Therapy?yn jonkun MTV:n (nuor. huom. MusicTV, ei Maikkari) ohjelman kautta – varmaankin Alternative Nation, josta nauhoittelin videolle biisejä – josta tarttui nauhalle aika härö Teethgrinderin musavideo, ajanhetki oli ehkä alkuvuosi 1993. Yritin sit tietysti hehkuttaa kavereille tätä löytöä, mut vastaanotto oli lähinnä kädenlämpöinen eli bändiä ja biisiä ei arvostettu.

En antanut tän kuitenkaan haitata, vaan hommasin varmaan Kanesta tai Hansakorttelin Mega Epesistä Nurse-älppärin, joka oli just tasan niin kova kuin mitä Teethgrinderin pohjalta olin kuvitellutkin. Meininkihän sit vaan koveni kun syksyllä 1993 eetteriin pätkähti uusi sinkkubiisi Opal Mantra, joka muuten edelleen on meikän Therapy?-suosikkibiisi, ja Born in a Crash -EP, joka tietty samoin tein löysi tiensä levyhyllyyn. Edelleenkään kukaan kaveripiiristä ei arvostanut.

Ja sitten, alkuvuodesta 1994, tämän saastaisen maailman valon näki TROUBLEGUM. En muistaakseni jaksanu ees odotella mitään Soundin ja vastaavien arvioita vaan julkaisupäivänä kauppaan, jo kansikuva kertoi että tää on AIVAN VITUN KOVAA KAMAA ja lättyä käteen ja suoraa päätä himaan kuuntelemaan³ Ja kliseisesti tajuntani jotakuinkin räjähti, koska levy oli alusta loppuun vaan niin vitun hyvä. Tosin tässä kohtaa tunnustettakoon, että mietin aika pitkään, onko oma kappaleeni jotenkin viallinen, kun Brainsawin jälkeinen “You Are My Sunshine” vaan jatkui ja jatkui.

Noh, siinä joskus sit Troublegumin ilmestymisen jälkeen eli eeeehkä 1994 hiihtolomalla lähdin bussilla Turusta Kokkolaan hengaamaan serkkujen kanssa, ajankohta tais olla perjantai-ilta, mikä osaltaan selittää tän seuraavan tarinan käänteet. Mun edessä olevalla paikalla istui ehkä noin pari-kolmekymppinen mimmi (en osannu silloin enkä osaa edelleenkään arvioida ihmisten ikää kauheen hyvin), joka sit siinä alkumatkasta paljastui ehkä vähän humalaiseksi ja vaikka koitin olla lähinnä omissa oloissani ja kuunnella korvalappustereoilla musaa niin tää tyyppi katsoi aiheelliseksi aloitella kaikenlaisia keskusteluja mun kanssa. Siinä sit keskusteltiin vaikka mistä, musiikista, sarjiksista, tytöistä, miehistä, kukista, mehiläisistä… Asiat johtivat toiseen – ei, jos ajattelit “seksiin” niin olet perverssi – ja sain siinä sit kuulla oikeastaan kaiken tän mimmin (jonka nimeä en muista) elämästä ja parisuhteesta ja ties mistä ja myös melkoisen tukun kaikenlaisia tuolloin enemmän tai vähemmän hämmentäviä elämänohjeita. Viinapiru ei tietty ollut itellenikään enää tuolloin aivan vieras tuttavuus, mut kun tää mimmi jäi pois Porissa ja jätti vielä jotkut MUISTA SITTEN ISOMPANA ETTÄ –ohjeet niin mietin että ei helvetti, tommostako se aikuisten elämä sitten on? Nyt voin sanoa että ei, se on vielä pahempaa.

Mutta siis, kuten sanottu, Troublegumhan on kaikin puolin täydellinen levy. Pituutta löytyy jotakuinkin täsmällisesti 45 minuuttia (jos sitä Brainsawin lopetusta vähän leikkaa) eli menee justiinsa 90-minuuttisen C-kasetin yhdelle puolelle. Levyn rakenne on täydellinen niin, että toi kolme varttia ei oo alusta loppuun älytöntä tykitystä, vaan väliin osuu vähän rauhallisempiakin hetkiä, ja ylipäätään räminää on Nursesta vähennetty aika reippaasti. Muistelen, että muinaisessa Pelit-BBS:ssä joku kusipää nimitti tätä “pop-punkiksi” tai “pop-levyksi” tai jotain muuta aivan älytöntä ja teki mieli puukottaa netin yli jos sellainen olisi mahdollista.

Oli miten oli, meikällä kuitenkin Troublegum kolahti sen verran kovaa, että levy soi varmaan päivittäin niissä mainituissa korvalappustereoissa. Suht eläväisesti on myös syöpynyt mieleen, kun jonain viikonlopun ryyppyiltana näin oli ja siinä sit futiskentän laidalla löin silloiselle tyttöystävälleni ne kuulokkeet päähän ja olin että “siis kuuntele miten hyvä biisi, vittu kuuntele näitä sanoja, eikö ookin mahtava” – biisi oli Stop It You’re Killing Me – ja yritin hehkuttaa sekä biisin että levyn kokonaisvaltaista nerokkuutta. En tiedä oliko se sit loppujen lopuks Minttusuklaa vai silloinen tyttöystäväni joka puhui, mutta reaktio oli jotakuinkin “joo okei” ja päättelin, että tässä nyt selvästikään ei arvosteta.

Enkä tietty itekään aina arvostanut. Therapy?n seuraava levy Infernal Love pullahti ulos kesällä 1995 ja tietty odotin, että se olis vähintään yhtä hyvä kuin Troublegum, mitä se ei tietenkään ollut. Itse asiassa se kuulosti ihan paskalta. Myöhemmin oon kuitenkin alkanut tykkäämään siitä aika paljonkin, mikä kertoo siitä, että tän kirjoitelman alussa mainittu musamakuteoria ei sinällään oo täysin totta.

Mutta sitten iloisempiin asioihin! Nimittäin vuonna 1997 Therapy? oli tulossa Ilosaarirockiin ja kuinkas sattuikaan, kyseessä oli myös vuosi, jolloin täytin aivan vitun makeet 18 vuotta! Ja mikä VIELÄ PAREMPAA: Ilosaarirock järjestettiin 12.–13. heinäkuuta ja synttärini olivat 10. päivä. Ei helkkari! Tarinan synttäripäivästä ja seuraavan päivän matkasta halki Suomen Turusta Joensuuhun monet ovat kuulleet ja jotkut kokeneet, joten sitä on turha kerrata tässä, kenties siihen voidaan palata myöhemmin (samoin festarin muihin tapahtumiin⁴). Mutta! Therapy? tosiaan konsertoi ja olin NIIN fiiliksissä asiasta, että tein jopa törkeimmän etikettivirheen ja olin pukeutunut keikalla bändipaitaan, siis soittavan bändin. Olin kuitenkin niin humalassa kuin juuri ja juuri 18-vuotias tyyppi voi olla päästessään yhden kaikkien aikojen suosikkibändinsä keikalle, ja esimerkiksi crowdsurffauksen⁵ suhteen homma lähti aivan käsistä. Siinä vaiheessa kun järkkäri repi mut lavan edessä kolmannen kerran alas ja ilmoitti että “jos mä joudun vetään sut vielä kerran tuolta niin sä lennät helvettiin koko festarilta ja takas ei oo tulemista” niin otin opikseni ja ymmärsin että tää appelsiinikainaloinen jätkä ei arvostanut.

Seuraavana vuonna ilmestynyt lätyskä Semi-Detached oli sit omiin korviin enemmän paluuta sinne Nursen ja Troublegumin tyyliin, vaikka selkeesti mukana kuitenkin oli sitä Infernal Loven vähän pehmeempää otetta. Mut ehkä tässä semmonen pieni askel taaksepäin oli paikallaan, koska nyt näin muutaman vuosikymmenen fanituksen ja kuuntelun jälkeen voi varmaan tehdä jotain johtopäätöksiä ja ehkäpä johtopäätökseni on, että jos Troublegum on paras Therapy?-levy niin Semi-Detached on kyl Nursen kans aika tasoissa, jos nostalgiakerroin poistetaan, koska levyltä löytyy ihan käsittämättömiä tykittelyjä kuten vaikka Lonely, Cryin’ Only. Myöhemmistä levyistä en oo kokonaisuuksina niin välittänyt, vaikka kyl oikeestaan kaikilta löytyy aivan helvetin kovia biisejä. Jotenkin vaan tosiaan sit se levyn mitta ei oikein kestä, kun noi alkupään suoritukset on alusta loppuun niin tiukkaa tavaraa.

Tähän myöhäis-Therapy?n aikaan ehkä mahtunee vielä yks tarina jostain, hmm, haluaisin sanoa 2002 tai 2003, kun olin silloisen tyttöystäväni (eri kuin aiemmin, tää rupee tbh jo kuulostaan siltä Punk in Finlandin Cradle of Filth -juttujen “nykyiseltä rumpalilta”) kanssa Turun YO-kylässä jonkun sen kaverin luona etkoilla ja sit siinä luhtikäytävällä röökatessani tän tyttöystävän kaverin (jonka luona siis olimme) kaveri tuli lässyttämään jotain paskaa ja jotenkin juttu päätyi silloin tuloillaan olevaan Therapy?n keikkaan (jolle en ollut menossa). Mut keskustelu oli ilmeisen hyvä, sillä toi silloinen tyttöystävä ei todellakaan oo enää nykyinen, mutta silloinen röökikumppani “Juha” (nimi muutettu) on edelleen yks pitkäaikaisimpia kavereitani. Uskomatonta mihin tämä Therapy? pystyy.

Tää Troublegumin 30-vuotiskeikka oli kuitenkin ihan helvetin hyvä. Odotin kyl sellaista perinteistä “soitetaan kiertueen aihelevyn biisit järjestyksessä alusta loppuun”-settiä ja sen jälkeen jotain saman kauden irtobiisejä, mut tää oli vähän sekalaisempi järjestys vaikka tosiaan kaikki Troublegumin biisit sieltä tulikin. Eikä sinänsä haittaa, koska ne loput oli sit Nursea sun muuta, ja tuli sieltä myös ehkä sit kuitenkin se ehdoton Therapy?-suosikkibiisini eli Opal Mantra, joten en todellakaan valita. Livenäkin Troublegumin biisit toimii edelleen tälleen 30 vuoden jälkeen aivan helvetin hyvin ja onhan se myös semmonen levy, jolla ei oo yhtään heikkoa tai ees keskinkertaista biisiä, joten miksipä ne ei toimisi.

Osaan kuvitella sen hetken kun oon että “Lapseni. Tässä on Therapy?n Troublegum, joka on kenties paras äänite, mitä ihmiskunnan historiassa on julkaistu. Kuuntele se.” ja sit kaveri kuuntelee ja on että “En arvosta.” Ja sit oon vaan silleen ei helvetti, tyyppi EI ARVOSTA!

Troublegum (Spotify)

1) Eilen.

2) Tämä on valhe.

3) Nuor. huom. Silloin levyt piti tosiaan kuunnella ihan fyysisesti jossain, ei voinut vaan “laittaa soimaan” jostain “kännykästä” tms.

4) Cradle of Filth.

5) Nuor. huom. Tää lienee nykyään festareilla kiellettyä, mutta se on siis semmosta kun joku yleisöstä nousee muun yleisön käsien päälle ja sitä sitten liikutellaan niiden käsien varassa siellä ylhäällä.

Hautuumaalla nussiminen on syystä tai toisesta valitettavan alikäytetty topos länsimaisen populaarimusiikin kentällä. Hieman synkempiin genresyövereihin sukeltamalla esimerkkejä toki varmasti löytyisi lukuisia — mieleen juolahtavat lähinnä erilaisten goottilaisten sekä blackmetallististen tyylisuuntien edustajat, joiden eräänlaista leipätyötä tämä aihepiiri on — mutta jos pitäydytään jonkin verran mainstreamimmissa artisteissa, on valikoima selkeästi rajatumpi. Lähestykäämme vaikeaa aihetta kahden erilaisen mutta tavallaan samanlaisen kappaleen voimin. Toisen biisin nimi kertoo suoraan missä mennään, toisen on hieman romanttisempi ja arvoituksellisempi, mutta tematiikka yhtäläisen väkevä.

2. Rammstein: Heirate Mich

Saksan raavaat työmiehet ovat punnertaneet ilmoille musiikkia yhdestä jos toisestakin moraalisesti arveluttavasta aiheesta, joten ei liene yllätys, että lemmentyöt kirkkomaalla kuuluvat tähän joukkoon. Bändin debyytti-täyspitkä Herzeleid (1995) sisältää kappaleen, joka oli tuttu jo David Lynchin Lost Highway -leffan soundtrackilta, ja useimmille tuo soundtrack oli se lätty, joka toi Germanian iloiset veikot paikalliselle musiikilliselle kartalle. Itsekin lähdin tätä debyyttilevyä sitten kyselemään Turun paikallisista levykaupoista, joissa reaktiona oli lähinnä hämmentynyt olankohautus. Lopulta kuitenkin Mega Epe’s (Kultatalon kakkoskerroksessa) tarjosi helpotusta ja levyä tiskin alta.

Tietysti vain saksan- tai ranskantaitoiset pääsivät tuolloin osallisiksi kappaleiden lyyrisestä annista, koska 1) sanoituksia ei voinut googlata internetistä, 2) sanoituksia ei voinut kääntää Google Translatella, 3) levyn kansilipareeseen on mielenkiintoisesti painettu osa biisien sanoista saksaksi ja osa ranskaksi (bändin oma “selitys” tähän oli muuten se, että nämä vähän enemmän seksihommia käsittelevät sanoitukset ovat paheksujienkin mielestä ranskaksi ihan ok vaikka saksaksi niistä olisi hermostuttu — varmaan ihan totta). Toisaalta sanoitusten pohtiminen yhteistuumin väkevän ja makean viinin äärellä toi sellaista yhteisöllisyyttä, joka nykyään on sitten jäänyt hieman vähemmälle internetin rappeuttavan vaikutuksen ansiosta. Tematiikka toki oli usein ilmiselvää, mutta ei ehkä aivan niin natsistista kuin olisi esittämistyylistä voinut ajatella.

Joka tapauksessa Heirate Michissä on kyse siitä, että laulaja/hanuristi Till Lindemann antaa aluksi ymmärtää, ettei kappaleessa esitä itseään kuten Rammsteinin kappaleissa usein, vaan toimii ainoastaan toisen käden huhupuheen jatkajana eli niin sanottuna kertojana. Surullinen tarina käsittelee miestä (saksassa pronominit ovat sukupuolitettuja, joten tässä ei ole varaa spekuloinnille vaikka toki kaikkien sukupuolten hautuumaalla nussiminen on yhtä ok) jonka rakastettu (nainen, kts. yllä) on vuosi sitten menehtynyt ja siitä lähtien hemmo on pyöriskellyt hautuumaan kulmilla kuin mikäkin kaamio. Heti intron jälkeen ensimmäisessä säkeistössä seuraa kuitenkin kappaleen yllättävä juonenkäänne ja Till paljastuu tarinan päähenkilöksi! Juonellinen ulottuvuus ei noin muuten ole kovinkaan syvä, vaan loppulaulussa keskitytään lähinnä siihen, miten hautaa sitten öisin kaivellaan ja etanoiden ja hautakivien keskellä nukutaan.

Lyriikoiden ajallista ulottuvuutta ei kannata sen kummemmin miettiä, sillä jossain kohdassa kertojamme kaivautuu niin syvälle maan poveen, että morsmaikku saadaan taas käsien ulottuville — helposti sitä kuvittelisi, että näin voisi tehdä yhden tai korkeintaan kahden yön aikana, hautojen syvyys taitaa Saksassakin olla vain se pari metriä — ja siinä kohtaa sitten päästään itse asiaan. Noh, kuu luo kalvakkaa valoaan ja morsmaikun pusu on kylmä ja lopulta sitten koko rouvanraato hajoilee paperin tavoin Tillin käsiin. Tästä sankarimme ei kuitenkaan lannistu, vaan hoitaa homman loppuun jäljelläolevien osien kanssa, mutta lopulta menettää rouvansa uudelleen. Kappaleen sanoma lieneekin siis se, että jos jonkin asian on menettänyt jo kerran, sen menettää myös uudelleen vaikka mitä tekisi. Aina kannattaa kuitenkin yrittää! Kyseenalaisena eläinsuojelullisena yksityiskohtana luontonsa mukaisesti auringonnousua ylistävä, laulun tapahtumiin täysin syytön kukko saa surmansa vihaisen miehen käden kautta, vaikka varsinainen akti on jo ohi. Koska en ole psykologi, en lähde sen enempää arvioimaan kukkoepisodin freudilaisia ulottuvuuksia.

Musiikillisesti Heirate Mich on sinänsä tuttua ysäri-Rammsteinia. Runttaus on kovaa, riffit jäävät soimaan päähän, rytmiosasto toimii saksalaisella tarkkuudella ja Flaken synat helvetin tiukkoja kuten aina. En sinänsä ihmettele, miksi Rammsteinin varhaistuotannosta just tämä biisi päätyi bändin nimikkobiisin ohella Lynchin leffaan, sillä vaikka debyyttilevy onkin puhdasta natsikultaa alusta loppuun, Heirate Mich nousee edelleen hyvien biisien joukosta esiin yhtenä parhaista. Ja muutenkin, olihan Rammstein tykittelyineen omassa kaveriporukassa aivan niitä definitiivisiä ysärin lopun bändejä, jotka onnistuivat toimittamaan industrialin ehkä vähän pelottavan metelin sellaisena helppona kaljanjuontiversiona. Vuosien 1996-2001 välisenä aikana Rammstein oli ehdoton osa amforan kallistelua erityisesti Herzeleidin ja Sehnsuchtin aikoihin. Harmi, että Mutterin myötä ja jälkeen bändi meni vähän paskaksi, mutta aikansa kutakin, sanoi Till Lindemann kun hautuumaalla nussi.

Spotify

1. Black Mountain: Cemetery Breeding

Yksi on kuitenkin aina ylitse muiden, ja tässä lajityypissä kruunu lankeaa kanadalaisen stonerhevibändin Black Mountainin ansioituneille harteille. Toisin kuin pitkän linjan lihaksikkaat (paitsi Flake) saksalaiset, Black Mountain pätkähti ilmoille vasta tuossa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen (onko tälle muuten jotain vakiintunutta nimeä?) puolivälin kieppeillä samannimisellä debyyttilevyllään. Uutta plattaa on puskenut ilmoille rauhalliseen tahtiin noin parin-kolmen vuoden välein, viimeisimpien eli Wilderness Heartin (2010) ja IV:n (2016) välillä tosin vierähti hieman pidempään, mutta välissä bändi ehti tehdä Year Zero -leffan soundtrackin erään Trent Reznorin kanssa (huomionarvoista tämän top 2 -listan kannalta lienee se, että Reznor oli tuottajana messissä myös Lost Highwayn soundtrackilla), ja useampikin bändin jäsenistä puuhailee jatkuvasti omien projektiensa parissa.

Black Mountain sijoittuu tähän semisti kummalliseen oikeastaan Black Sabbathista alkaneeseen jumitusrockin jatkumoon, joka sitten on vuosikymmenten varrella kaikkien muiden musagenrejen tavoin pirstoutunut miljoonaksi eri alagenreksi. Olipa genrenimi sitten stoner, psych, sludge, Sleep, doom, drone tai mikä milloinkin, yhteistä kuitenkin on jumitus, raskaat riffit, usein aika hidas meno ja se, että kaikkien bändien nimissä on vähintään yksi seuraavista sanoista: Electric, Black, Witch, Doom, Goblin, Bong, Mountain, Wizard, Space, Warlock. Viimeistään vuonna 2050 on odotettavissa superbändi jossa kaikki nämä.

Debyytin jälkeen Black Mountain on muuttanut tyyliään maltillisesti levy levyltä, mutta kuulostanut silti jotakuinkin aina itseltään. Menemättä sen enempää kolmen ensimmäisen levyn tyylillisiin muutoksiin, mainittakoon silti, että viimeisimmällä tämän kilpailubiisin sisältävällä levyllä IV (2016) syntsien määrä on lisääntynyt merkittävästi ja meno on jo avausbiisistä lähtien muutenkin lähempänä jotain 70-luvun progefiilistelyä kuin Sabbath-tyyppistä hevirunttausta.

Mutta asiaan! Biisissä Cemetery Breeding tapaamme siis henkilön — todennäköisesti miespuolinen sillä laulaja on mies, mutta kappaleen lyriikoissa ei ole vahvistusta mihinkään suuntaan — joka odottaa rakastettuaan (nainen) hautuumaalla. Kaupungin ikävyys ahdistaa, kukat kuolevat ikkunalaudalla ja muutenkin meno on aika ankeaa. Kyseessä ei kuitenkaan taida olla ensimmäinen kerta kun kertoja ja rouvansa puuhailevat hautakivien keskuudessa, sillä kerronnasta puuttuu sellainen ensimmäisen kerran jännitys ja kertoja ikään kuin muistelee noita täydellisiä raajoja, jotka lemmenleikkien lomassa häneen takertuvat.

Missään kohtaa tapahtumapaikka ei siis ole mysteeri eikä Black Mountainin kilpailuentryssä myöskään jätetä kappaleen viestiä kuuntelijan tulkinnan varaan, sillä kohdassa 02:02 kertoja toteaa lakonisesti

fucking in the graveyard

mikä ei tietysti jätä mitään seliteltävää. Ja miksi pitäisikään?

Kappaleen tarinaa lähemmin tarkastellessa esiin nousee kuitenkin kysymys siitä, onko Cemetery Breedingillä enemmänkin yhteistä Heirate Michin kanssa kuin miltä ensikuulemalta tai -silmäykseltä vaikuttaa? Epäselväksi nimittäin jää, onko aktin toinen osapuoli ollut missään vaiheessa tarinaa elävien kirjoissa, vai onko kyseessä samanlainen epätoivoinen viimeinen tai jopa viimeisen jälkeinen rakastelu, josta Till Lindemann kertoo? Ajatteleeko kertoja, että osoittamalla viimeisen kerran fyysillistä rakkauttaan jo haudan lepoon saatettua puolisoaan kohtaan ikuisuuden jäätävä pimeys lunastaisi myös hänet mukaansa? Tai sitten kyseessä on vain kahden elävän ja hengittävän hahmon romanttinen kohtaaminen kylmien hautakivien keskellä, kuumien vartaloiden sulattaessa huurteiset ruohonkorret rakkauden aktin aikana, molempien toivoessa kuoleman tuomaa ikuista unohdusta, pääkallojen ja luurankojen katsellessa haudan syvyyksistä.

Musiikillisesti Cemetery Breeding on sekä bändin että levyn ehdotonta kärkeä. Taustalla vetävä syntsakuvio on sopivan 70-lukulainen mutta ei liian törkeä pastissi, kaikki soolot kuulostavat mainioilta ja solisti (Stephen McBean?) tulkitsee vakavaa aihetta sopivalla tunnelatauksella. Homma pysyy hanskassa ja myös linjassa levyn yleisen seiskariprogetunnelman kanssa. Todellinen mestariteos kaikin puolin, IV oli yksi vuoden 2016 kevyesti parhaista levyistä ja Cemetery Breeding käsitteli harvinaista teemaa erittäin hyvin, nousten yhdeksi levyn parhaista biiseistä — ellei jopa parhaaksi.

Joten eipä muuta kuin olkoon kallot kanssanne!

Spotify

---

JÄLKIKIRJOITUS

Herättelin tän sitten henkiin jollain ajatuksella josta en ehkä itekään ole ihan selvillä. Lähinnä kelailin että tää musiikkimaailma on seitsemässä vuodessa varmaan elänyt taas jonkun verran ja silleen, joten kaipa siitä vois taas jotain kirjoitellakin silloin tällöin. Mitään ton 2011 projektin kaltaista kolmesti viikossa -tahtia on turha odottaa ja noi kirjoitelma-aiheet varmaan tulee vähän joustamaan siitä mitä ne oli. Kirjoittelen varmaan vaan jotain tyhmää paskaa ja varhaismuistelmia samalla kun juon kaljaa, jos joku näiden perusteella löytää jonkun hyvän bändin tai biisin niin se on ihan jees.

Katotaan nyt ainakin viime vuoden parhaat levyt (spoiler: neljä viidestä on Sacred Bonesin julkaisuja), pari retrospektiiviä, Bruce Springsteenin supertripla ja semmosta kaikkea.