All people are shit, a bad trip tattooed on my brain.

Tiedättekö kun on semmonen teoria, että ihmisen musamaku (ja ehkä muutkin maut? nais? mies? ???) muodostuu siinä jossain 13-20 ikävuoden välillä – tästä ikähaarukasta on kai erilaisia näkemyksiä, mut pointtina kaiketi että vaikutteille alttein aika on teini-ikä – ja sitten se ikään kuin kivettyy siihen ja niillä mennään? Noh, en ehkä ihan ainakaan tän teorian äärimuotoa allekirjoita, koska oon tälläkin vuosituhannella alkanut kuunnella uusia artisteja ja bändejä ja jopa genrejä, mutta kyllä mä väittäisin että siinä jotain perää kuitenkin on.

Mietin nimittäin tänään¹, että jos pitäis listata vaikka top 6 bändeistä, jotka on niinsanotusti kulkeneet mukana koko tähänastisen elämän, niin kyllähän se valikoima on ajallistettavissa tohon haarukkaan ja ennen kaikkea sen alkupäähän. Varmaan silleen jotain päiväkohtaista vaihtelua vois olla, mut pääpiirteissään lista ois varmaankin (aakkosjärjestyksessä):

• Bad Religion
• Faith No More
• Lagwagon
• NOFX
• Pulp
• Therapy?

Periaatteessa ainakin Metallicalla ja Trickyllä (jos ei joillain muillakin) ois myös mahdollinen kiinnitys listalle, näissä tosin on ollu pidempiä eli useamman vuoden pätkiä kun en oo ainakaan tarkoituksellisesti kuunnellut aktiivisesti, toisin kuin listan kuudella bändillä. Nää on nimittäin kaikki sellaisia, joiden kohdalla ei oo missään vaiheessa bändiin tutustumisen jälkeen kulunut ainakaan kuukautta, useimpien kohdalla ei varmaan ees viikkoa ilman että oisin kuunnellut. Joten asiaan! Nimittäin listan viimeiseen bändiin.

Koskapa siis (tätä kirjoittaessani) tänään olin Therapy?n livekeikalla ekaa kertaa sitten Ruisrock… 2004:n (meinasin laittaa 2005 mut tarkistin Wikipediasta), muuten en varmaan ois mennytkään mutta kyseessä oli Troublegum-albumin 30-vuotisjuhlakiertue ja asia on olennainen siksi, että tää kirjoitus käsittelee yhtä paljon Therapy?a kuin Troublegumiakin. Sillä Troublegum on hyvin mahdollisesti sekä kaikkien aikojen eniten kuuntelemani levy että kaikkien aikojen paras levy. Ja mulla on muutamia siihen liittyviä muistoja, jotka haluan jakaa kanssani (ei typo).

No niin. En yleensä tykkää brassailla sillä että oon “löytänyt” jonkun bändin ennen kuin se on lyönyt ittensä läpi.² Mut tässä tapauksessa se on oleellista, koska olin tutustunut Therapy?yn jonkun MTV:n (nuor. huom. MusicTV, ei Maikkari) ohjelman kautta – varmaankin Alternative Nation, josta nauhoittelin videolle biisejä – josta tarttui nauhalle aika härö Teethgrinderin musavideo, ajanhetki oli ehkä alkuvuosi 1993. Yritin sit tietysti hehkuttaa kavereille tätä löytöä, mut vastaanotto oli lähinnä kädenlämpöinen eli bändiä ja biisiä ei arvostettu.

En antanut tän kuitenkaan haitata, vaan hommasin varmaan Kanesta tai Hansakorttelin Mega Epesistä Nurse-älppärin, joka oli just tasan niin kova kuin mitä Teethgrinderin pohjalta olin kuvitellutkin. Meininkihän sit vaan koveni kun syksyllä 1993 eetteriin pätkähti uusi sinkkubiisi Opal Mantra, joka muuten edelleen on meikän Therapy?-suosikkibiisi, ja Born in a Crash -EP, joka tietty samoin tein löysi tiensä levyhyllyyn. Edelleenkään kukaan kaveripiiristä ei arvostanut.

Ja sitten, alkuvuodesta 1994, tämän saastaisen maailman valon näki TROUBLEGUM. En muistaakseni jaksanu ees odotella mitään Soundin ja vastaavien arvioita vaan julkaisupäivänä kauppaan, jo kansikuva kertoi että tää on AIVAN VITUN KOVAA KAMAA ja lättyä käteen ja suoraa päätä himaan kuuntelemaan³ Ja kliseisesti tajuntani jotakuinkin räjähti, koska levy oli alusta loppuun vaan niin vitun hyvä. Tosin tässä kohtaa tunnustettakoon, että mietin aika pitkään, onko oma kappaleeni jotenkin viallinen, kun Brainsawin jälkeinen “You Are My Sunshine” vaan jatkui ja jatkui.

Noh, siinä joskus sit Troublegumin ilmestymisen jälkeen eli eeeehkä 1994 hiihtolomalla lähdin bussilla Turusta Kokkolaan hengaamaan serkkujen kanssa, ajankohta tais olla perjantai-ilta, mikä osaltaan selittää tän seuraavan tarinan käänteet. Mun edessä olevalla paikalla istui ehkä noin pari-kolmekymppinen mimmi (en osannu silloin enkä osaa edelleenkään arvioida ihmisten ikää kauheen hyvin), joka sit siinä alkumatkasta paljastui ehkä vähän humalaiseksi ja vaikka koitin olla lähinnä omissa oloissani ja kuunnella korvalappustereoilla musaa niin tää tyyppi katsoi aiheelliseksi aloitella kaikenlaisia keskusteluja mun kanssa. Siinä sit keskusteltiin vaikka mistä, musiikista, sarjiksista, tytöistä, miehistä, kukista, mehiläisistä… Asiat johtivat toiseen – ei, jos ajattelit “seksiin” niin olet perverssi – ja sain siinä sit kuulla oikeastaan kaiken tän mimmin (jonka nimeä en muista) elämästä ja parisuhteesta ja ties mistä ja myös melkoisen tukun kaikenlaisia tuolloin enemmän tai vähemmän hämmentäviä elämänohjeita. Viinapiru ei tietty ollut itellenikään enää tuolloin aivan vieras tuttavuus, mut kun tää mimmi jäi pois Porissa ja jätti vielä jotkut MUISTA SITTEN ISOMPANA ETTÄ –ohjeet niin mietin että ei helvetti, tommostako se aikuisten elämä sitten on? Nyt voin sanoa että ei, se on vielä pahempaa.

Mutta siis, kuten sanottu, Troublegumhan on kaikin puolin täydellinen levy. Pituutta löytyy jotakuinkin täsmällisesti 45 minuuttia (jos sitä Brainsawin lopetusta vähän leikkaa) eli menee justiinsa 90-minuuttisen C-kasetin yhdelle puolelle. Levyn rakenne on täydellinen niin, että toi kolme varttia ei oo alusta loppuun älytöntä tykitystä, vaan väliin osuu vähän rauhallisempiakin hetkiä, ja ylipäätään räminää on Nursesta vähennetty aika reippaasti. Muistelen, että muinaisessa Pelit-BBS:ssä joku kusipää nimitti tätä “pop-punkiksi” tai “pop-levyksi” tai jotain muuta aivan älytöntä ja teki mieli puukottaa netin yli jos sellainen olisi mahdollista.

Oli miten oli, meikällä kuitenkin Troublegum kolahti sen verran kovaa, että levy soi varmaan päivittäin niissä mainituissa korvalappustereoissa. Suht eläväisesti on myös syöpynyt mieleen, kun jonain viikonlopun ryyppyiltana näin oli ja siinä sit futiskentän laidalla löin silloiselle tyttöystävälleni ne kuulokkeet päähän ja olin että “siis kuuntele miten hyvä biisi, vittu kuuntele näitä sanoja, eikö ookin mahtava” – biisi oli Stop It You’re Killing Me – ja yritin hehkuttaa sekä biisin että levyn kokonaisvaltaista nerokkuutta. En tiedä oliko se sit loppujen lopuks Minttusuklaa vai silloinen tyttöystäväni joka puhui, mutta reaktio oli jotakuinkin “joo okei” ja päättelin, että tässä nyt selvästikään ei arvosteta.

Enkä tietty itekään aina arvostanut. Therapy?n seuraava levy Infernal Love pullahti ulos kesällä 1995 ja tietty odotin, että se olis vähintään yhtä hyvä kuin Troublegum, mitä se ei tietenkään ollut. Itse asiassa se kuulosti ihan paskalta. Myöhemmin oon kuitenkin alkanut tykkäämään siitä aika paljonkin, mikä kertoo siitä, että tän kirjoitelman alussa mainittu musamakuteoria ei sinällään oo täysin totta.

Mutta sitten iloisempiin asioihin! Nimittäin vuonna 1997 Therapy? oli tulossa Ilosaarirockiin ja kuinkas sattuikaan, kyseessä oli myös vuosi, jolloin täytin aivan vitun makeet 18 vuotta! Ja mikä VIELÄ PAREMPAA: Ilosaarirock järjestettiin 12.–13. heinäkuuta ja synttärini olivat 10. päivä. Ei helkkari! Tarinan synttäripäivästä ja seuraavan päivän matkasta halki Suomen Turusta Joensuuhun monet ovat kuulleet ja jotkut kokeneet, joten sitä on turha kerrata tässä, kenties siihen voidaan palata myöhemmin (samoin festarin muihin tapahtumiin⁴). Mutta! Therapy? tosiaan konsertoi ja olin NIIN fiiliksissä asiasta, että tein jopa törkeimmän etikettivirheen ja olin pukeutunut keikalla bändipaitaan, siis soittavan bändin. Olin kuitenkin niin humalassa kuin juuri ja juuri 18-vuotias tyyppi voi olla päästessään yhden kaikkien aikojen suosikkibändinsä keikalle, ja esimerkiksi crowdsurffauksen⁵ suhteen homma lähti aivan käsistä. Siinä vaiheessa kun järkkäri repi mut lavan edessä kolmannen kerran alas ja ilmoitti että “jos mä joudun vetään sut vielä kerran tuolta niin sä lennät helvettiin koko festarilta ja takas ei oo tulemista” niin otin opikseni ja ymmärsin että tää appelsiinikainaloinen jätkä ei arvostanut.

Seuraavana vuonna ilmestynyt lätyskä Semi-Detached oli sit omiin korviin enemmän paluuta sinne Nursen ja Troublegumin tyyliin, vaikka selkeesti mukana kuitenkin oli sitä Infernal Loven vähän pehmeempää otetta. Mut ehkä tässä semmonen pieni askel taaksepäin oli paikallaan, koska nyt näin muutaman vuosikymmenen fanituksen ja kuuntelun jälkeen voi varmaan tehdä jotain johtopäätöksiä ja ehkäpä johtopäätökseni on, että jos Troublegum on paras Therapy?-levy niin Semi-Detached on kyl Nursen kans aika tasoissa, jos nostalgiakerroin poistetaan, koska levyltä löytyy ihan käsittämättömiä tykittelyjä kuten vaikka Lonely, Cryin’ Only. Myöhemmistä levyistä en oo kokonaisuuksina niin välittänyt, vaikka kyl oikeestaan kaikilta löytyy aivan helvetin kovia biisejä. Jotenkin vaan tosiaan sit se levyn mitta ei oikein kestä, kun noi alkupään suoritukset on alusta loppuun niin tiukkaa tavaraa.

Tähän myöhäis-Therapy?n aikaan ehkä mahtunee vielä yks tarina jostain, hmm, haluaisin sanoa 2002 tai 2003, kun olin silloisen tyttöystäväni (eri kuin aiemmin, tää rupee tbh jo kuulostaan siltä Punk in Finlandin Cradle of Filth -juttujen “nykyiseltä rumpalilta”) kanssa Turun YO-kylässä jonkun sen kaverin luona etkoilla ja sit siinä luhtikäytävällä röökatessani tän tyttöystävän kaverin (jonka luona siis olimme) kaveri tuli lässyttämään jotain paskaa ja jotenkin juttu päätyi silloin tuloillaan olevaan Therapy?n keikkaan (jolle en ollut menossa). Mut keskustelu oli ilmeisen hyvä, sillä toi silloinen tyttöystävä ei todellakaan oo enää nykyinen, mutta silloinen röökikumppani “Juha” (nimi muutettu) on edelleen yks pitkäaikaisimpia kavereitani. Uskomatonta mihin tämä Therapy? pystyy.

Tää Troublegumin 30-vuotiskeikka oli kuitenkin ihan helvetin hyvä. Odotin kyl sellaista perinteistä “soitetaan kiertueen aihelevyn biisit järjestyksessä alusta loppuun”-settiä ja sen jälkeen jotain saman kauden irtobiisejä, mut tää oli vähän sekalaisempi järjestys vaikka tosiaan kaikki Troublegumin biisit sieltä tulikin. Eikä sinänsä haittaa, koska ne loput oli sit Nursea sun muuta, ja tuli sieltä myös ehkä sit kuitenkin se ehdoton Therapy?-suosikkibiisini eli Opal Mantra, joten en todellakaan valita. Livenäkin Troublegumin biisit toimii edelleen tälleen 30 vuoden jälkeen aivan helvetin hyvin ja onhan se myös semmonen levy, jolla ei oo yhtään heikkoa tai ees keskinkertaista biisiä, joten miksipä ne ei toimisi.

Osaan kuvitella sen hetken kun oon että “Lapseni. Tässä on Therapy?n Troublegum, joka on kenties paras äänite, mitä ihmiskunnan historiassa on julkaistu. Kuuntele se.” ja sit kaveri kuuntelee ja on että “En arvosta.” Ja sit oon vaan silleen ei helvetti, tyyppi EI ARVOSTA!

Troublegum (Spotify)

1) Eilen.

2) Tämä on valhe.

3) Nuor. huom. Silloin levyt piti tosiaan kuunnella ihan fyysisesti jossain, ei voinut vaan “laittaa soimaan” jostain “kännykästä” tms.

4) Cradle of Filth.

5) Nuor. huom. Tää lienee nykyään festareilla kiellettyä, mutta se on siis semmosta kun joku yleisöstä nousee muun yleisön käsien päälle ja sitä sitten liikutellaan niiden käsien varassa siellä ylhäällä.

On tunnustusten aika.

Kävi sitten niin, että useiden kymmenien yritysten jälkeen viisaampi antoi periksi ja tunnustin Abnormalityn “Visions”-kappaleen olevan vahvempi kuin oma henkeni ja ruumiini. Tämän tuntikausia kestäneen taistelun aikana pääsin parhaimmillaan 26% suoritukseen, joka nyt ei sitten todellakaan ollut edes lähellä onnistumista. Tappion kalkki oli täynnä häpeän karvasta kalkkia, mutta se oli väistämättä nieltävä ja tämä lopulta osakseni koitui, achievement jäi saamatta ja käytännössä puolen vuorokauden urakka päättyi siihen. Halusin kuitenkin tuntea itseni henkiseksi voittajaksi, sillä tiesin, että Visionsin jälkeiset kaksi viimeistä biisiä eli Dream Theaterin Panic Attack ja Judas Priestin Painkiller olivat täysin voitettavissa ja niinpä itkuisin silmin soitin molemmat. Ensimmäisellä yrityksellä läpi. Ja “painkiller” tulee huomenna tarpeeseen jos tämänhetkistä niskan sattumista on lainkaan uskominen.

Olin saavuttanut kaiken — mutta en ollut saavuttanut mitään.

Nyt tässä olutta vaihteeksi vapautuneesti siemaillessani ja Saint Etienneä kuunnellessani palaan mielessäni noihin tunteihin, jotka haaskasin yrittäessäni päihittää tuota katalaa videopeliä. Kokemuksena Endless Setlist 2 oli helvetin hauska ja palkitsevakin aina tuohon Visionsiin asti, mutta siinä biisissä maistui kyllä vähän sellainen häpeilemättömän vittuilun maku, varsinkin jos huomioidaan kahden viimeisen biisin suhteellinen helppous tähän ylitsepääsemättömäksi haasteeksi muodostuneeseen “musiikkikappaleeseen” verrattuna. En kuitenkaan missään vaiheessa tuntenut vihaa tai raivoa, vaan lähinnä epätoivoa ja huvittuneisuutta. Enkä voi olla ajattelematta tätä koko suoritusta jonkinlaisena psykofyysissosiaalisena kokeena: olinhan sentään lähestulkoon puolen vuorokauden ajan toiminut aivan inhimillisen suorituskyvyn rajoilla, pyrkiessäni sormet verta vuotaen aina lähemmäs ja lähemmäs tuota niin saavuttamattomiin jäänyttä 50 pisteen arvoista achievementia tavoitellessani.

En tiedä, ehkä tunnen jonkinasteista häpeää siitä, että loppujen lopuksi jouduin luovuttamaan enkä päässyt nauttimaan puhtaasta ja makeasta voitosta. Toisaalta kuitenkin tunnen itseni voittajaksi: 83/84 ei ole lainkaan huonosti. Eihän?

Anteeksi ja hyvää yötä, Suomen kansa.

Battery selvitetty, 81/84

LETS DO THIS SHIT

Joo tosiaan tuli sit vastaan eka biisi joka osoittautu liian kovaksi vastukseksi mut meni se sentään kolmannella yrityksellä melko hätäisesti 80% oikein joten eipä siitä sen enempää (käytin tyhmissä tilutuskohdissa noloo taktiikkaa jossa jätetään oranssit kokonaan huomiotta :)

Soundgarden – “Spoonman”
Motorhead – “Ace of Spades”
Avenged Sevenfold – “Almost Easy”
Allman Brothers – “Ramblin’ Man”
Anarchy Club – “Get Clean”

Soundgardenin Spoonman oli kyl aikoinaan ja miksei ehkä vieläkin aika kova biisi! Muistan kuin eilisen päivän sen erään kesäkuisen… päivän (anteeks toisto) kun ostin tän kyseisen levyn ja kuuntelin sitä ekan kerran bussissa matkalla Vahto Rock Cityyn Sussan synttäreille. Olin samana päivänä lainannut kirjastosta Gaimanin Sandman: Doll’s Housen suomenkielisenä ja se oli kans siihen asti lähinnä Hämiksiä ja Ryhmä-Äxiä lukeneelle Miikalle aika hiton kova juttu, olin mä kyl muinaisesta Kalmasta lueskellu niitä siinä julkaistuja ekoja Sandmaneja mut ei ne oikein auennu samalla tavalla — ja jos nyt ihan totta puhutaan niin onhan ne ekat aika paskoja Doll’s Houseen ja sen jälkeisiin verrattuna. Mut se oli joka tapauksessa hieno päivä se (kuten Ice Cube sanois)! Skebasta loppui paristot ikävästi kesken Spoonmanin ja sinne katos kertoimet kuin kulli hetairan suuhun, onneks oli toiset varalla ladattuna mut tietysti tän vaihdon ois voinut tehdä settien välissä.

Ace of Spades nyt ei varmaan vaadi mitään selittelyjä, mut toi Avenged Sevenfold oli taas niin hirveetä epämusiikkioksennusta että ihan oksetti itseänikin. Siis kelatkaa, näiden jätkien “taiteilija”nimet on tyyliin Zach Vengeance ja Synyster Gates! SYNYSTER GATES!!! Hahahahah ei helvetti. Noi jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen.

Ramblin’ Man on toki klassikko vaiks ehkei lajityyppinsä tyypillisenä edustajana silleen nappaakaan, yllättävän hauska myös soittaa joskin sisältää aiiiivan vitun pitkän soolon suoraan helvetistä. Tosta Anarchy Clubista en nyt edelleenkään sit… no joo.

Mut nythän on sit enää LOPPUHEVIT jäljellä, yhdeksän biisii eli kalja auki ja tukka kasvamaan ja sormet vireeseen ja vitulliset tilutukset ja anteekspyyntö naapureille jos luette tätä! (toivottavasti ette) LET’S ROLL!!! \,,/

Foo Fighters – “Everlong”
Tenacious D – “Master Exploder”
Rise Against – “Give it All”
Kansas – “Carry On Wayward Son”
That Handsome Devil – “Rob the Prez-O-Dent”

Pikkasen naheempi setti tähän väliin mut se nyt on ehkä odotettavissakin kun ollaan jo niin loppusuoran tuntumassa. Foo Fighters on semmosta hajutonta ja ehkä vähän mautontakin Pirkka-musiikkia joka ei ärsytä ketään ja satunnaisista tuotteista voi tykätä mut siinäpä se sit onkin, Everlong on tuotannosta sieltä paremmasta päästä ja jopa ihan hauska soittaa. Tenacious D totta kai omistaa, harmi vaan et Master Exploder on kiusallisen vittumainen RB-biisi ja siks ehkä se jäikin karvan verran vaille neljää tähtee. Rise Against meni tommosena punkhenkisenä välipalana neljään. Mut sitten! Ihan puskista tuli toi Kansasin Carry On Wayward Son, täähän oli siis jossain niissä ihan ekoissa Guitar Heroissa, oisko ollu jopa aivan ensimmäisessä, ja sitä tulikin sit silloin aikoinaan veivattua sen verran paljon et meni helposti viiteen tähteen! Vaiks nyt toi musagenre ei sinänsä niin hirrrrveesti mulle anna sydämentykytyksiä saati erektioita niin olihan toi edelleen melko tarttuva ja semmonen leppoisan mukava soiteltava. Tosta vitun Rob The Prez-O-Dentistä en viitti ees sanoa muuta kuin sen että se on yks RB2:n paskimmista biiseistä okei moro