2010 Parhaat #5: Arcade Fire — The Suburbs

Arcade Firen suurin ongelma on se, että bändi ei ikinä voi tehdä uutta Funeralia. Kyseinen albumi nimittäin kolahti silloin… alkuvuodesta 2005 (herranjumala onks siitä jo niin kauan) kovemmin kuin varmaan mikään levy sitä ennen tällä vuosituhannella. Lisäks mun omassa elämässä tapahtui noihin aikoihin kaikenlaista jännää ja vähän outoa, joten Funeral joutuu kantamaan myös sitä taakkaa niskassaan. Mutta se on ehkä tarina johonkin toiseen kertaan.

Joka tapauksessa tilanne on siis sellainen, että kaikki Arcade Firen Funeralia uudemmat tuotokset ovat jo lähtökohtaisesti ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa huonompia kuin tuo mittapuu johon niitä väistämättä tulee verrattua. Tiedän kyllä että tämä on tyhmä ja epäreilu lähestymistapa mutta minkäs teet! Vuoden 2007 Neon Bible oli “ihan hyvä” joskin vähän epätasainen kokonaisuus ja lyhyesti sanottuna niin on myös The Suburbs. Tietysti pitää huomioida että Arcade Firen tapauksessa tuo ihan hyvä riittää viitossijaan koko vuoden parhaiden levyjen listalla eli ei lainkaan hullummin sit kuitenkaan.

Siitä ei pääse mihinkään, että The Suburbs kuulostaa erehtymättömästi Arcade Firelta. Soundi on varsinkin Neon Bibleen verrattuna reippaampi ja rokimpi, mutta noin keskimäärin meininki on varsin tutunkuuloista. Vähän indierokataan, välillä fiilistellään rauhallisemmissa tunnelmissa ja ajoittain mahtipontiseksi äityvä paisuttelu vetää parhaimmillaan melkein vertoja Funeralin huippubiisien kohokohdille. Oikeaoppisesti paras on jätetty loppuun, sillä levyn tokavika biisi Sprawl II (Mountains Beyond Mountains) nappaa paikkansa bändin parhaiden vetojen joukossa. Muutama muukin biisi toimii ihan kybällä ja levyn alku- ja loppupuoli ovat kokonaisuudessaan suht onnistuneita. Niin ja ilahduttavaa on toki se, että jos eka EP lasketaan mukaan niin tämä on jo toinen Arcade Firen levy, jolla ei ole No Cars Gota (se on aika huono biisi). Yli tunnin mittainen levy sisältää kuitenkin pari ohilyöntiä ja pahin notkahdus tapahtuu levyn keskivaiheilla, jossa biisit ovat vähän kuin variaatioita teemasta eivätkä nouse kovinkaan hyvin tai mieleenjäävästi esiin erillisinä kappaleina. Tästä olisi ihan hyvin voinut karsia 3-4 turhinta tai keskinkertaisinta biisiä kokonaisuuden ihmeemmin kärsimättä, ja voipa olla, että tällaisella kevyellä mutta harkitulla raakkauksella levy olisi vielä parempi.

Jos John Lennon disautti aikoinaan Bob Dylania synonyymisanakirjan liiallisesta käytöstä niin joku voisi ostaa Win Butlerille ensi vuonna joululahjaksi sellaisen. The Suburbsilla useimmin toistuva sana on nimittäin “kids”, jonka esiintymiskertoihin ei kannata kiinnittää huomiota, sillä sen jälkeen biiseistä ei enää muuta kuulekaan. Joo, levy kertoo lapsuudesta ja nuoruudesta ja kasvamisesta esikaupungeissa ja lähiöissä, tajuttiin vähemmästäkin, ei sitä tarvi joka käänteessä alleviivata. Hatunnosto kuitenkin siitä, että levyn tematiikka on todella läpitunkeva ja kantaa hyvin alusta loppuun.

Sen lisäksi, että The Suburbs on vuoden parhaiden levyjen listalla, houkutus olisi suuri mainita se myös yhtenä vuoden pettymyksistä. Tosin se vasta epäreilua olisikin, sillä kuten sanottu, vaatimus Funeralin päihittämisestä on oikeastaan aika kohtuuton. Niinpä tyydyn uskottelemaan itselleni, että Arcade Firen uusin on omilla jaloillaan seisova erinomainen levy eikä lainkaan pettymys. Tai no… ehkä vähän. Ihan vähän!

iTunes

Seitsemän parasta on aika mielivaltaisesti valittu määrä, mutta top 5 olis ollut aivan liian vähän ja top 10 puolestaan vähän liikaa. Tämä seiskasija on ehkä se kaikkein vaikein valinta, sillä hyviä yrittäjiä ilmestyi viime vuonna mukavan paljon ja mikä tahansa niistä vaihtoehdoista, joita harkitsin tähän kohtaan niin ois tavalla tai toisella oikeutettu paikkaansa.

2010 Parhaat #7: Janelle Monáe — The ArchAndroid

Hyvien ehdokkaiden joukosta ehkä vähän fiilispohjalta listalle selviytyi Janelle Monáen huikea scifi-ooppera-funk-soul-hiphop-elektro-mitälie-symboosi, joka jo ensikuuntelulla tekee selväksi, että tässä ei paljon mitään genrerajoja kunnioiteta tai kokeilevuutta pelätä. Eikä mikään ihmekään, sillä Janellen taustajoukkoihin kuuluu muun muassa rajojen rikkomisen ja kokeellisen indien ammattilainen, Of Montrealin boss man Kevin Barnes.

18 biisin ja yli tunnin mittainen eepos on itse asiassa vain Monáen Metropolis-sarjan kaksi keskimmäistä osaa. Sarjan ensimmäinen osa, Metropolis: The Chase Suite -EP liiti ainakin Suomessa melko täydellisesti tutkan alta syksyllä 2007 eikä edes uusintajulkaisu 2008 nostanut mitään ihmeempiä aaltoja. Niinpä ArchAndroid tuntuu ällistyttävän tuoreelta ja kekseliäältä, vaikka saundeiltaan ja tyyliltään onkin luontevasti samaa linjaa kuin edeltäjänsä, joskin selvästi visionäärisempänä ja hiotumpana.

ArchAndroidissa nti Monáe kertoo suht himmeän scifi-tarinan, johon sisältyy aikamatkustuksen, kloonauksen, vapauden, rakkauden ja robottien kaltaisia teemoja, eikä levyn musiikillinen anti päästä kuulijaa yhtään sen helpommalla. Elementtejä lainataan suorastaan pelottavan kiihkeästi sieltä sun täältä, ja biiseistä voi erottaa piirteitä jazzista, soulista, funkista, elokuva- ja maailmanmusiikista ja niin poispäin, mutta missään vaiheessa kappaleet ja nämä lainat eivät tunnu sillisalaattimaisilta tai irrallisilta. Toki mielleyhtymiä esimerkiksi vähän samalla tavoin elokuvamusiikin kanssa flirttailevaan Goldfrappin Felt Mountainiin syntyy, mutta ArchAndroid on kuitenkin kokonaisuutena niin omannäköisensä ja -kuuloisensa, että vaikutteet ja assosiaatiot eivät tunnu kopioinnilta vaan tyylitietoiselta lainaamiselta. Kaiken sitoo yhteen viileä futurismi ja tunne siitä, että vaikka tyylistä toiseen hypitään kuumeisesti, tämä kaikki on tarkoin harkittua. Kokonaisuus on timanttinen paketti ja rönsyilystä huolimatta levy on alusta loppuun miellyttävää kuunneltavaa. Biisitkin soljuvat yhteen niin mainiosti, että yksittäisten helmibiisien nostaminen joukosta on melkeinpä mahdotonta, mutta tällaisen konseptilevyn kohdalla se on vain hyvä asia. Levyllä vierailevista muutamasta feattaajasta Of Montreal sopii joukkoon yllättäen huonoimmin, sillä biisi Make the Bus kuulostaa siltä, että se kuuluisi pikemminkin jollekin bändin omista levyistä.

On ihan mahdollista, että ArchAndroid olisi kivunnut tällä listalla korkeammallekin, mutta levyn yli 68 minuutin pituus kääntyy vähän sitä itseään vastaan. Olisin ehkä mieluummin ottanut hieman tiiviimmän, sellaisen 50-55 minsan mittaisen paketin, sillä levy saa olla aivan helvetin hyvä että yli tunnin pituus on oikeutettu. ArchAndroid hipoo tuota oikeutuksen rajaa, mutta ei tällaisenaan aiiiivan ylitä sitä. Lähes uuvuttavasta pituudestaan huolimatta tässä on kuitenkin aivan helposti vuoden yllättäjä ja hieno levy, joka määrätietoisen linjattomuutensa ja aavistuksen mielipuolisen mutta toimivan konseptinsa ansiosta tulee kestämään kuuntelua ehkä jopa siellä levyn maalailemassa tulevaisuudessa asti.

Spotify:
Metropolis: The Chase Suite
The ArchAndroid

iTunes