Archive for July, 2024

Time is a flat circle

Juuh elikkäs.

Jännästi (tai “jännästi”) tää blogi etenee jossain noin seitsemän vuoden sykleissä. Tai jos totta puhutaan niin en tiedä voiko puhua varsinaisesti sykleistä kun koko sisältö on RB2 Endless Setlist Let’s Play, kuukauden verran määrätietoista postausta, seitsemän vuoden paussi, yks mietitty kirjoitus, lähes seitsemän vuoden paussi, draftin julkaisu ja joku puolivillainen kirjoitus. No mutta.

Lupauksiahan aina riittää ja ainoa lupaus jonka pystyn pitämään on näemmä se, että en pysty pitämään mitään lupauksia (entiset avopuolisot tms. voi varmaan vahvistaa). Palauttakaamme mieliimme 19. tammikuuta 2018 kirjoitetut sanat: “Katotaan nyt ainakin viime vuoden parhaat levyt (spoiler: neljä viidestä on Sacred Bonesin julkaisuja), pari retrospektiiviä, Bruce Springsteenin supertripla ja semmosta kaikkea.”

  1. Ei muuten katottu
  2. En todellakaan muista, mitkä oli 2017 parhaat levyt (enkä ehkä näin 2024 ois varma että 4/5 ois Sacred Bonesin julkaisuja vaikka kaipa se on mahdollista)
  3. En todellakaan muista, mitä retrospektiivejä mietin – ehkä jossain aiemmassa kirjoitelmassa mainittu Tricky? Ehkä Bad Religion? NOFX? Saint Etienne? Talking Heads? Mortiis? Martti Servo & Napander? Jostain syystä tulee mieleen Tori Amos? Björk? Kukapa tietää!
  4. Springsteenin supertripla on toki jokaiselle Pomon ystävälle ilmiselvä mut ehkä niistä pitäis olla jotain semijärkevää sanottavaakin
  5. Ei ollut “semmosta kaikkea”

Noh, tässä sitä nyt sit taas kuitenkin ollaan, lähes seitsemän vuotta myöhemmin ja oikeastaan sattuman kautta: aattelin nimittäin vain tsekata, mitä blogin tekniselle puolelle (eli meidän “ammattilaisten” termein “backendille”, heh :smugdog:) kuuluu, ja sit siellä olikin pari julkaisematonta kirjoitusta ja ajattelin että… entä jos… mikäpä ettei…

Toisen niistä yli kuus vuotta sit roikkumaan jääneistä naputteluista jo julkaisin, toinen vielä odottelee koska se on selkeästi keskeneräinen (tekstin keskellä on jotain “öäöääöäö tähän jotain”-kommentteja) joten yritän jossain kohtaa palata mielessäni kuuden vuoden taakse ja tehdä siitä julkaisukelpoisen.

Tietty tässä kuudessa vuodessa monet asiat on muuttuneet, esimerkiks se että… noh… että… no aika moni asia on eri tavalla kuin ennen! Ainakin aika menee ihan helvetisti nopeammin, jossain vanhassa vuoden 2011 levyarviossa pohdiskelin et miten vuodesta 2005 voi olla jo kuusi vuotta aikaa kun nykyään tommonen menee ihan silmänräpäyksessä. Osin siitä syystä varmaan tulee kuunneltua myös uutta musaa aika paljon vähemmän kuin ennen eikä oo silleen aikaa perehtyä mihinkään uuteen, vaan ennemmin sit käyttää sen rajallisen ajan johonkin jo aiemmin hyväks havaittuun. Mutta: tein viime vuonna (kai? saattoi olla myös 2022, koska kaikki minkä aattelee tapahtuneen 2023 on oikeasti tapahtunut 2022) jopa Spotify-soittolistan uusista levyistä ja tsekkauksista, joten yritän kuitenkin ees jollain tavalla olla “ajan hermolla”. Vaikka 95% jostain Flowin tai muiden festarien esiintyjistä onkin täysin tuntemattomia.

Mutta siis. Kai mä tässä jotain semmosta mietin että vois kirjoitella taas pitkästä aikaa jotain tajunnanvirta-musapaskaa slash muistelmia omaksi ilokseen ja jos joku muu saa niistä jotain hupia niin go for it. Nyt tietysti vähän helpompaa kuin hv 2011 jakaa tätä matskua kun voi vaan heittää jonkun instastoorin ja ne näkee ketkä näkee, eikä niin et joku FB-postaus ja sit joku klikkaa jos klikkaa, ja nykyään kuitenkin tämä sosiaalinen media toimii aivan eri tavalla kuin 13 vuotta sitten, ja täytyy myös muistaa että millä tavalla ihmiset internetissä käyttäytyvät, ja sosiologisesta näkökulmasta voidaan jälleen kerran palata Georg Simmelin teoriaan siitä miten… *ainoa lukija nukahtaa*

Tuuppa metsään, ei me tapeta sua kirveellä (eipä vissiin)

HUOMIO. Tämä plokautus on kirjoitettu 24.3.2018, mutta jostain syystä jäänyt tuolloin draftiksi – en todellakaan näin reilut kuus vuotta myöhemmin muista että minkä takia, ehkä tän piti olla pidempi? ehkä ei? kukapa tietää – joten julkaisen sen tällaisenaan. Caveat lector.


Cradle of Filth.

Cradle of Filth.

Voi veljet.

Cradle on niitä bändejä, joihin liittyy niin helvetisti kaikkia kultaisia muistoja ja jotka on periaatteessa ihan hyviä mutta sit toisaalta aika iso osa tuotannosta on ihan täyttä paskaa. Tämä tekee aivan kaikesta Cradleen liittyvästä arvioinnista aivan todella vaikeaa.

Siis periaatteessahan Cradle on aivan saatanan (heh) tyhmää musaa, josta varmaan vois halutessaan löytää kaikenlaisia ulottuvuuksia tai arvioida teknistä osaamista genren sisällä, mutta kun genre on “överi bläkkis” niin en tiedä onko siinä hirveästi järkeä. Käytännössä homman nimi kun kuitenkin on vitunmoinen tykittely, tuomiopäivän syntsat, pornoisat lyriikat joissa Saatana on läsnä ja kaljaa juodessa voi rummutella pöytää tai kirkua mukana. Mitäpä sitä muuta oikeastaan tarviikaan?

Niinpä oon oikeastaan tullut siihen tulokseen, että ainoat Cradlen levyt joita tarvitsen on The Principle of Evil Made Flesh, Vempire, Dusk and Her Embrace ja Cruelty & The Beast. Näihin kaikkiin liittyy ysäriltä ja 2000-tusarin alusta tukkukaupalla omia bii… eiku hyviä muistoja, joita tässä on ehkä turha puida sen ihmeemmin, mutta sanottakoon että esimerkiks abiristeilyllä känni/darra välitilassa jostain paskoista matkakajareista luukutettu Dusk kyllä tiesi paikkansa siinä paluupäivän iltapäivänä.

Myöhempien vuosien bläkyryyppyhommien myötä lopullinen päätelmä on kuitenkin se, että ns. definitiivinen CoF-äänite on Duskin erinomaisuudesta huolimatta Vempire. Reilun puolen tunnin paketti on niin helvetin (heh) tiukka kokonaisuus, että ryhti säilyy alusta loppuun ja biisit muodostavat aivan näppärän kokonaisuuden, jossa sekä tykitellään yks kovimmista Cradlen biiseistä ikinä (Queen of Winter, Throned) että vähän myös fiilistellään syntikoiden tahtiin kelmeän kuun laskeutuessa Transilvanian vuoriston sumuisen metsän peittoon myöhäissyksyn huurteisessa hämärässä… (She Mourns a Lengthening Shadow)

Eikä tietenkään voi unohtaa Principleltä peräisin olevaa todellista CoF-klassikkoa The Forest Whispers My Name, joka alkuperäisenä versiona on lähinnä korni intron makkaranpaistoäänineen, mutta Vempiren uusversiona nousee aivan törkeän koviin sfääreihin. Vempire sisältää myös helposti toiseksi eniten klassisia CoF-lyriikoita, joita on aina helvetin (heh) mukava laulaa/huutaa/tms.

Ja jos totta puhutaan, aika usein 36 minuuttia Cradle of Filthiä on ihan tarpeeksi.

Vempire (Spotify)