Faith No More: Angel Dust (1992, Slash 2-26785)

Taisipa olla joskus vuoden 1992 lopulla tai ihan 1993 alkuvuodesta, kun Ruskon kirjaston musiikkihyllystä 13-vuotias Miika teki huikean löydön, nimittäin erään Faith No More -nimisen yhtyeen tuoreehkon pitkäsoiton. Olin kyllä kuullut bändistä ja bändiä jo aiemmin Music TV:n ja Super Channelin musavideoiden kautta ja vaikka Epic, Falling to Pieces ja Midlife Crisis olivatkin tehneet jonkinasteisen vaikutuksen, en ollut jaksanut säästää viikkorahoja kokonaisen levyn ostamiseen. En tiedä, kuka kirjastotädeistä oli vastuussa Angel Dustin hankkimisesta, mutta haluaisin näin blogitse lähes 20 vuotta myöhemmin osoittaa ylitsevuotavan kiitollisuuteni asian johdosta.

Kyseinen albumi nimittäin oli kokonaan kuunneltuna aika tajunnanräjäyttävää matskua. Vaikka tosiaan noihin aikoihin olin jo parin vuoden ajan kuunnellut musiikkia “tosissani” eli silleen vakavalta harrastuspohjalta uutta, hyvää musaa etsien ja myös jo vähän kriittisesti kuunnellen, oli Angel Dust tyylillisesti ja laadullisesti jotain aivan ennenkuulemattoman hyvää settiä rajallinen kokemuspohjani huomioiden. Meininki levyllä oli jännittävämpää ja rokimpaa kuin joku perus-Metallica-hevirunttaus, asenteeltaan vähän punkahtavaa mutta kuitenkin selvästi… hm, melodisempaa ja hiukan rosoista muttei sentään mitään grungea. Jonkinlaisena todisteena Angel Dustin innovatiivisuudesta voi kai pitää sitä, että vielä nykyäänkin levy välttelee tehokkaasti kaikenlaista kategorisointia eikä asetu oikein mihinkään genreen luontevasti. Esikuvia Faith No Moren tuolloiselle soundille ja tyylille varmasti löytyy, sitä en kiistä, mutta niistä sekalaisista aineksista syntyvä piirakka on monessa mielessä ihan oma, jäljittelemätön reseptinsä.

Angel Dust on myös siinä mielessä poikkeuksellinen levy, että se on pysynyt omassa ns. soittokierrossani oikeastaan siitä asti, kun lättyä ekan kerran kuulin. Muutenhan sitä usein huomaa kuuntelevansa levyjä, bändejä tai kokonaisia tyylilajeja silleen kausittain, mutta Angel Dust (tai ehkä Faith No More yleensäkin) on onnistunut pysyttelemään tämän syklisyyden ulkopuolella ja olemaan osana jos jonkinlaisissa käänteissä. Mieleen tulee eräskin Ilosaari-reissu jostain vuodelta 1997, kun Majurin ja Henkan kanssa ajeltiin Turusta Joensuuhun ja epäonnisen sattuman tuloksena mukana oli muistaakseni kokonaista kolme musiikkikasettia: Moonspellin Goat on Fire / Irreligious, Cradle of Filtin Vempire / Dusk and Her Embrace ja tietysti Angel Dust (B-puolella taisi olla Nirvanaa). Näitä sitten veivattiin koko pitkä, pitkä automatka edestakaisin ja jostain syystä Lahden kohdalla paukahti soimaan molempiin suuntiin mennessä Be Aggressive. Good times! Faith No Morea on myös kiittäminen sittemmin kunniakkaasti jatkamani festareillakönyämisuran käyntiinsaattamisesta: bändi nimittäin esiintyi Ruisrockissa 1993 ja vielä syntymäpäivänäni, joten totta kai mun oli AIVAN PAKKO päästä keikalle porukoiden kevyestä vastustuksesta huolimatta. Noh, 14-vuotias on kuitenkin jo melkein aikuinen ja pärjää Ruisrockissa ihan hyvin itsekseen (en tosin muista, millainen vinkumisen ja kinuamisen määrä liittyi siihen, että lopulta lippurahat ja lupa heltisivät) ja kyllä kannatti! Aika lähtemättömästi mieleenpainunut tapahtuma, ekat festarit ja hitto soikoon vielä Faith No More lavalla. Kyseiseen keikkaan liittyy myös tarina Mehukatti-kanisteriin virtsanneesta Mike Pattonista ja siitä, kuinka kyseinen kanisteri päätyi yleisön joukkoon ja virtsa jonkun epäonnisen mutta janoisen festarikävijän suuhun. Anekdootin todenperäisyys on ehkä kyseenalainen, sillä itse kuulin sen ensimmäistä kertaa vähän keikan jälkeen ja seuraavien 17 vuoden aikana ainakin kolmesta täysin eri lähteestä.

No mutta entä itse levy eikä sen oheismuistot? Rakenteeltaan ja rytmitykseltään Angel Dust on ihan helvetin täydellinen. Jo avausbiisi Land of Sunshine tekee selväksi, että tässä ei olla enää tekemisissä Real Thingin aikaisen teiniääni-Pattonin kanssa vaan runttaus tulee olemaan raaempaa ja armotonta eikä mitään funkkipuhaltelua. Jos bändin sisällä oli jo tuohon aikaan niitä sisäisiä ristiriitoja, jotka myöhemmin johtivat miehistövaihdoksiin ja lopulta hajoamiseen, ne eivät Angel Dustilla näy vielä millään tavalla. Pattonin ääni ja sen avulla temppuilu on toki olennainen ja leimallinen osa levyä, mutta sen lisäksi muutkin jäsenet ovat elementissään, vetävät ihan nappisuoritukset ja Patton pysyy suht hyvin aisoissa eikä pääse varastamaan koko souvia.

Biisimateriaali on alusta loppuun erittäin vahvaa ja Angel Dust onkin Faith No Moren levyistä selvästi tasaisin kokonaisuus, jolle ei ole eksynyt mukaan yhtään edes keskinkertaista viisua. Tunnin kesto sujahtaa ohi yllättävän nopeasti, kun levyn yleisvaikutelma on karski ja hikinen, biisit runnotaan läpi tiukalla meiningillä eikä suvantokohtia pahemmin löydy. Levyn päättävä John Barryn Midnight Cowboyn coveri on jotakuinkin täydellinen ja vähän yllättäväkin “lopputekstibiisi”, joka vetää homman nätisti pakettiin. Tulee kuitenkin huomata, että Angel Dustista on liikkeellä myös myöhempi vuonna 1999 julkaistu versio, joka sisältää bonusbiisinä MTV:llä runsaasti soittoaikaa saaneen Commodores-coveri Easyn. Alkujaan B-puoleksi äänitetty ja lopulta omana sinkkunaan julkaistu biisi on silleen pari ekaa kertaa kuunneltuna hauska läppäveto, mutta Angel Dustin loppuun liimattuna aika pitkälti pilaa muuten onnistuneen kokonaisuuden. Vähän tällaista “eka painos”-snobbailua, joo, mutta tosiasioita on ikävä mennä kiistämään.

Bändin muista Patton-ajan levyistä The Real Thing on kenties kokeellisempi, King for a Day, Fool for a Lifetime hiotumpi ja Album of the Year kunnianhimoisempi, mutta tästä huolimatta Angel Dust on mulle ehdottomasti se täydellisin Faith No More -kokemus ja levy, joka mielettömässä loistavuudessaan toimi koko 90-luvun ajan ja miksei oikeastaan edelleenkin jonkinlaisena mittatikkuna, johon muita, tyylillisesti edes läheltä liippaavia levyjä tulee automaattisesti verrattua. Ehdottomasti ja täysin ansaitusti 90-luvun viiden parhaan levyn joukossa ja vahva kiinnitys kärkisijoihin kaikkien aikojen kovimpien äänitteiden listalla.

Spotify
iTunes