Nyt ripottelen keijupölyä

Pixies: Doolittle (1989, Elektra 60856-2)

Pixies: DoolittleMietin tuossa että varmaankin pitäisi tässä Klassikkolevyssä käsitellä seuraavaksi jotain 70- tai 80-luvun tuotteita niin saisi tälleen alkuun hyvää hajontaa eri vuosikymmenten kesken. Sitten mietin, mikä ihme voisi olla hyvä kasarin klassikkolevyjen edustaja — tuolloinhan nimittäin tehtiin ihan poikkeuksellisen paljon huonoa ja aika ikävän kuuloista musaa (erityisesti heviä). Noh, jonkun aikaa asiaa pohdiskeltuani mieleen sitten tuli onneksi useampiakin edelleen hyviä 80-luvun äänitteitä, joten ehkäpä sieltä löytyy tulevaisuudessakin edes jotain täytettä tälle palstalle.

Eka valinta noista ei-nyt-niin-aivan-valtavan runsaslukuisista helmistä on silleen ehkä vähän huono, että se on kasaria vain nippa nappa, mutta on sitten sitäkin vaikutusvaltaisempi alternativemusan saralla. Kyseessä on tietysti Pixiesin Doolittle, joka on sekä 1) bändin paras että 2) yksi vuosikymmenensä parhaita levyjä. Kaikki nyt on varmasti tätä joskus kuulleet niin en tiedä kaipaako levy sen ihmeellisempiä esittelyjä, voin siis keskittyä pelkkään ylisanojen vuodattamiseen.

En oikeastaan muista, milloin kuulin Doolittleä ekan kerran. En ainakaan heti sen ilmestyessä, sillä tuolloin levyhyllyn täytteenä oli lähinnä Dr. Albania, Metallicaa, Vangelista ja jotain random-MusicTV-hittibändejä. Veikkaisin ehkä jotain post-Angel Dust -aikaa eli 90-luvun puoliväliä ja syyllisenä Turun musiikkikirjasto. Olin varmasti nähnyt jotain videoita levyltä jossain MTV:n 120 Minutesissa tai Alternative Nationissa, mutta en kyllä sitten tiedä että miksi ne eivät tehneet mitään ihmeempää vaikutusta. Joka tapauksessa silloin kun Doolittle ekaa kertaa soittimessa soi niin sehän iski kuin kymmenen kilon leka lapaluihin ja ainoa ajatus oli, “miks en oo kuunnellu tätä aikaisemmin?” Yhtäkkiä kaikki palaset loksahtivat kohdalleen ja tajusin, mistä ne kaikki Nirvanan ja Faith No Moren ja alternativen ja grungen vaikutteet ylipäätään olivat tulleet — jos nyt eivät kokonaan niin ainakin ihan helvetin merkittävissä määrin. Aika pitkälti siltä istumalta tuli haettua koko Pixiesin tuotanto Kanesta tai jostain ja siinäpä se sitten oli. Hallittu tyylien sekamelska, tarttuvat biisit, tiukka asenne ja kaikki muu tekivät niin suuren vaikutuksen, että Doolittle on päässyt kevyesti eniten kuuntelemieni levyjen joukkoon. Muistanpa eräänkin kesän 2000-luvulta, kun kuuntelin Pixiesiä jostain syystä ihan helvetisti ja myös silloin eniten soittoaikaa keräsi tämä nimenomainen lätty.

Kohta 22 vuotta vanhaksi levyksi Doolittle ei ole kärsinyt vuosien vierimisestä pätkääkään. Jos levy ilmestyisi tänään niin se kuulostaisi todennäköisesti aivan yhtä tajuttomalta kuin Silloin Joskus (subjektiivinen ajanmääre jokaisen kuuntelijan kohdalla). 38 minsaa ja 15 biisiä pitkä levy on aivan täydellisen mittainen mihin tahansa tarkoitukseen ja esimerkiksi tunnetussa Rock Band -videopelissä just passeli soitettavaksi alusta loppuun. Jos nyt jotain huippukohtia on pakko kaivaa, levyn aloitus- ja päätösbiisit Debaser ja Gouge Away ovat niin kovia ralleja, että ne saavat kaiken välissä olevankin kuulostamaan entistä paremmalta (joo, jopa ne loppupuolen länkkärivaikutteiset biisit, jotka — myönnetään — eivät ehkä itsenäisinä vetoina ole mitään ihan kirkkaimpia timantteja). Mutta eipä siinä, musta tuntuu että mulla ei ole kompetenssia kehua Doolittleä tämän enempää. Ehdoton klassikko, valtava vaikuttaja sekä henkilökohtaisesti että musiikkimaailmassa, jos et ole kuullut niin kuuntele. Nyt.

Spotify
iTunes

  1. No comments yet.

  1. No trackbacks yet.