Mehgwai

Mogwai: Hardcore Will Never Die, But You Will (2011, Sub Pop 895)

Meinasin kirjoittaa näin viikon alkajaisiksi lauantaina julkaistusta uudesta Radioheadin levystä, mutta enpäs sit kuitenkaan viitsinyt, sillä se jos jokin ansaitsee vielä muutamia lisäkuunteluita. Ehkä ensi viikolla! Sen sijaan käsittelyyn päätyi uusi Mogwai lähinnä siksi, että tässä on nyt on vaihteeksi lätty, joka ei ole onnistunut synnyttämään mitään ällistysreaktiota vaan lähinnä kyllästyneen “no joo”-huokauksen.

Näiden postrock-bändien ongelma on mun mielestä aina ollut vähän siinä, että ne kuulostavat niin perhanan samalta suhteessa sekä omaan tuotantoonsa että muihin saman lajityypin bändeihin. Olisikin mielenkiintoista tehdä joskus sokkotesti, kasata eri postrockpumpuilta mixtape ja soittaa se jollekin, joka ei suorilta tunnista levyllä olevia biisejä. Sit vaikka lomake, josta pitää valita kuulemansa bändit ja niiden esiintymisjärjestys ja kenties vielä biisien nimet. Veikkaan, että tulokset olisivat vähintäänkin jännittäviä ja mitä suurimmassa määrin vääriä verrattuna tuon fiktiivisen kokoelmalevyn todelliseen sisältöön. Toisaalta tämän kokeilun voisi toteuttaa myös niin, että kirjoittaa Hardcore Will Never Die, But You Willin kanteen Mogwain tilalle Yo La Tengo ja antaa levyn kuunneltavaksi lähimmälle postrock-hipsterille. Tämä levy nimittäin on nimeään ja vimpaksi biisiksi lyötyä kahdeksan ja puolen minuutin mittaista muniinpuhaltelua myöten kuin mikä tahansa Yo La Tengon julkaisu.

Tai kenties kyseessä on jonkinlainen “the joke’s on you”-tyyppinen kokeilu, jossa bändit vedättävät kuulijaa minkä ehtivät ja kisaavat keskenään siitä, kuka keksii levyilleen typerimmät nimet ja kuka saa aikaiseksi venytetyimmät päätösbiisit. Tässähän mainittu Yo La Tengo oli aiemmin kärjessä, kiitos vuoden 2006 I Am Not Afraid Of You And I Will Beat Your Ass -nimihirviön (tuttavallisemmin IANAOYAIWBYA) ja edellisen, parin vuoden takaisen Popular Songsin kolmen päätösbiisin, joiden yhteenlaskettu pituus oli vaatimattomat 36 minuuttia ja risat. Nyt kuitenkin sanoisin, että postrockrunkkauksen valtikka ja Selkä Yleisöön Päin -pokaali palaavat Mogwain haltuun, sillä tämän uusimman levyn oheen (ja digiversioissa suoraan “normibiisien” jatkeeksi) on lätkäisty kaksikymmentä kolme minuuttia pitkä Music For A Forgotten Future -tiluttelu. Kunnioitettavaa.

Mutta niin, meneehän tämä Hardcore Will Never Die, But You Will semmoisena taustamusiikkina jonkun muun puuhastelun kuten rairuohon kasvamisen seuraamisen ohessa ihan kivasti, eikä levy varsinaisesti huono ole. En toki missään mielessä vihaa bändiä enkä aiempaa tuotantoa, mutta jotenkin nyt tuntuu, että tää setti on niin perinpohjaisesti kuultu ja nähty, että en vaan jaksa innostua oikein millään tasolla. Mogwai-fanit ovat varmaankin poikkeuksellisen innoissaan, muille käteen jää oikeastaan vain ylipitkä, samaan aikaan vähän junnaava ja uuvuttava postrokkailu, joka kuulostaa ihan vitun samalta kuin Mogwain kaikki edelliset levyt. Tai Yo La Tengo.

Spotify
eMusic
iTunes

  1. No comments yet.

  1. No trackbacks yet.