Pidä huumeista kiinni, Tatjana

The Hold Steady: Boys and Girls in America (2006, Vagrant 442)

2006 oli siitä mainio levyvuosi, että tuon vuoden aikana ilmestyneet huippulevyt putoilivat vähän kaikenlaisiin lajityyppeihin popista hevimetalliin. Ei ehkä kokonaisuutena mikään historian paras kokonaissaldo mutta mukavan vaihteleva ja sehän on toki aina plussaa! Yksi kaks-tuplanolla-kuuden helmiä oli The Hold Steadyn, noiden Brooklynin indievanhusten kolmoslevy Boys and Girls in America, joka jatkoi samalla varsin hyväksi havaitulla indierokkailulinjalla kuin bändin kaksi aiempaa täyspitkää. Itse asiassa mietin että kirjoitanko tästä vai kakkoslevy Separation Sundaysta, mutta päädyin harkittuani nyt sitten tähän, sillä loppujen lopuksi Boys and Girls taitaa olla kaksikosta se parempi kokonaisuus. Tai en tiedä, joku toinen päivä saattaisin olla toista mieltä.

No mutta kuitenkin. Yleiseltä tematiikaltaan linja on siis sama kuin aiemmin, eli Craig Finn kirjoittelee biiseihinsä pitkiä ja polveilevia tarinoita amerikkalaisista nuorista, kreisibailauksesta, huumeista, viinasta, parisuhteista ja semmoisesta kaikesta pari- ja kolmekymppisten sukupolven elämään vahvasti kuuluvista elementeistä. Biisit ovat todellakin tarinoita, sillä useissa on jopa ihan kunnon juoni ja kertoja saattaa viitata aiempien kappaleiden tapahtumiin. Parissa Boys and Girlsin biisissä tavataan myös vanhoja tuttuja aiemmilta levyiltä, mikä tekee The Hold Steadyn tuotannosta silleen yleisestikin hauskalla tavalla yhtenäisen ja, hmm, tarinallisesti etenevän. Lehdistössä Finnin biisejä on kuvattu termillä “lyrically dense” ja se on kieltämättä aika osuvasti todettu. Sinänsähän lähes nelikymppinen, nörtin näköinen pulska rillipää laulamassa nuorten mimmien seukkausongelmista ja huumeiden viihdekäytöstä on ajatuksena huvittava, mutta onneksi lyriikat ovat enemmän ulkopuolista havainnointia kuin omakohtaista kerrontaa tai paasausta, joten homma toimii.

Musiikillisesti Boys and Girls in America on kahteen ensimmäiseen levyyn verrattuna vähän rokimpi ja linjakkaampi. Vaihtelua biisien tempossa on sen verran, että kyllästymään ei pääse, ja 40 minuutin pituus on aika optimaalinen tämäntyyppiselle kiskaisulle. Ylipäätään levyssä välittyy hirveän hyvin biisien tarinoiden tunnelma: bilebiisit vievät festari- tai dokailutunnelmaan, chillailuvedot puolestaan aamuyön laskuihin tai överien ohittamiseen. Asenne on hyvä, kertsit tarttuvia ja onpa muutamassa ängetty mukaan sellaisia kännihoilotuskohtiakin, mikä on tietty aina ihan jees. Yksi bändin omintakeisimpia piirteitä on Craig Finnin lauluääni, joka ei todellakaan kuulosta siltä, että se tulisi sennäköisestä kaverista. Vähän rosoisen kuuloinen lauleskelu sopii levyn henkeen aivan erinomaisesti ja tuo vähän tavanomaisemmistakin aiheista kertoviin biiseihin sellaista tarinankertojamaista ulottuvuutta.

The Hold Steady ei Boys and Girlsin jälkeenkään ole tunnettuudeltaan ihan noussut siihen indiebändien superluokkaan, vaikka levyt ovatkin keränneet tasaisesti kasvavaa mediahuomiota ja jatkuvasti parempia listasijoituksia. Tämä on oikeastaan vähän outoa, sillä raskaasta lyyrisyydestään huolimatta bändin julkaisut ja soundi on helposti lähestyttävää indierokkia eikä mitään itsetarkoituksellisen sisäänpäinkääntynyttä kikkailua. Tietysti on totta, että nämä aiemmat levyt (en tiedä, voiko viiden-kuuden vuoden takaisista lätyistä puhua “vanhempina” tai “alkupään tuotantona”, YMMV) ovat piirun verran parempia kuin pari uusinta, mutta koska eivät nekään mitään heikkoja esityksiä ole, soisi bändille vielä nykyistä enemmän mainetta ja suosiota. Ja toivottavaa on, että laatu pysyy yhtä vahvana kuin tähänkin asti.

Spotify
iTunes

  1. No comments yet.

  1. No trackbacks yet.