Lapset, lapset

2010 Parhaat #5: Arcade Fire — The Suburbs

Arcade Fire: The SuburbsArcade Firen suurin ongelma on se, että bändi ei ikinä voi tehdä uutta Funeralia. Kyseinen albumi nimittäin kolahti silloin… alkuvuodesta 2005 (herranjumala onks siitä jo niin kauan) kovemmin kuin varmaan mikään levy sitä ennen tällä vuosituhannella. Lisäks mun omassa elämässä tapahtui noihin aikoihin kaikenlaista jännää ja vähän outoa, joten Funeral joutuu kantamaan myös sitä taakkaa niskassaan. Mutta se on ehkä tarina johonkin toiseen kertaan.

Joka tapauksessa tilanne on siis sellainen, että kaikki Arcade Firen Funeralia uudemmat tuotokset ovat jo lähtökohtaisesti ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa huonompia kuin tuo mittapuu johon niitä väistämättä tulee verrattua. Tiedän kyllä että tämä on tyhmä ja epäreilu lähestymistapa mutta minkäs teet! Vuoden 2007 Neon Bible oli “ihan hyvä” joskin vähän epätasainen kokonaisuus ja lyhyesti sanottuna niin on myös The Suburbs. Tietysti pitää huomioida että Arcade Firen tapauksessa tuo ihan hyvä riittää viitossijaan koko vuoden parhaiden levyjen listalla eli ei lainkaan hullummin sit kuitenkaan.

Siitä ei pääse mihinkään, että The Suburbs kuulostaa erehtymättömästi Arcade Firelta. Soundi on varsinkin Neon Bibleen verrattuna reippaampi ja rokimpi, mutta noin keskimäärin meininki on varsin tutunkuuloista. Vähän indierokataan, välillä fiilistellään rauhallisemmissa tunnelmissa ja ajoittain mahtipontiseksi äityvä paisuttelu vetää parhaimmillaan melkein vertoja Funeralin huippubiisien kohokohdille. Oikeaoppisesti paras on jätetty loppuun, sillä levyn tokavika biisi Sprawl II (Mountains Beyond Mountains) nappaa paikkansa bändin parhaiden vetojen joukossa. Muutama muukin biisi toimii ihan kybällä ja levyn alku- ja loppupuoli ovat kokonaisuudessaan suht onnistuneita. Niin ja ilahduttavaa on toki se, että jos eka EP lasketaan mukaan niin tämä on jo toinen Arcade Firen levy, jolla ei ole No Cars Gota (se on aika huono biisi). Yli tunnin mittainen levy sisältää kuitenkin pari ohilyöntiä ja pahin notkahdus tapahtuu levyn keskivaiheilla, jossa biisit ovat vähän kuin variaatioita teemasta eivätkä nouse kovinkaan hyvin tai mieleenjäävästi esiin erillisinä kappaleina. Tästä olisi ihan hyvin voinut karsia 3-4 turhinta tai keskinkertaisinta biisiä kokonaisuuden ihmeemmin kärsimättä, ja voipa olla, että tällaisella kevyellä mutta harkitulla raakkauksella levy olisi vielä parempi.

Jos John Lennon disautti aikoinaan Bob Dylania synonyymisanakirjan liiallisesta käytöstä niin joku voisi ostaa Win Butlerille ensi vuonna joululahjaksi sellaisen. The Suburbsilla useimmin toistuva sana on nimittäin “kids”, jonka esiintymiskertoihin ei kannata kiinnittää huomiota, sillä sen jälkeen biiseistä ei enää muuta kuulekaan. Joo, levy kertoo lapsuudesta ja nuoruudesta ja kasvamisesta esikaupungeissa ja lähiöissä, tajuttiin vähemmästäkin, ei sitä tarvi joka käänteessä alleviivata. Hatunnosto kuitenkin siitä, että levyn tematiikka on todella läpitunkeva ja kantaa hyvin alusta loppuun.

Sen lisäksi, että The Suburbs on vuoden parhaiden levyjen listalla, houkutus olisi suuri mainita se myös yhtenä vuoden pettymyksistä. Tosin se vasta epäreilua olisikin, sillä kuten sanottu, vaatimus Funeralin päihittämisestä on oikeastaan aika kohtuuton. Niinpä tyydyn uskottelemaan itselleni, että Arcade Firen uusin on omilla jaloillaan seisova erinomainen levy eikä lainkaan pettymys. Tai no… ehkä vähän. Ihan vähän!

iTunes

  1. No comments yet.

  1. No trackbacks yet.

You must be logged in to post a comment.